Lokakuun vallankumous (Neuvostoliitossa myös lokakuun suuri sosialistinen vallankumous) oli Venäjällä marraskuussa (juliaanisen kalenterin mukaan lokakuussa) 1917 tapahtunut poliittinen mullistus, jossa sosialistinen bolševikkipuolue syrjäytti Venäjän väliaikaisen hallituksen ja otti vallan työläisneuvostojen nimissä. Tämä johti Neuvosto-Venäjän perustamiseen.
Lokakuun vallankumous oli jatkumoa aiemmin samana vuonna tapahtuneelle helmikuun vallankumoukselle, jonka yhteydessä keisarinvalta oli kukistunut, ja ne muodostavat yhdessä Venäjän vallankumouksena tunnetun kokonaisuuden. Lokakuun vallankumouksella tarkoitetaan erityisesti maan pääkaupungissa Pietarissa 6.–8. marraskuuta (24.–26. lokakuuta) 1917 suoritettua vallankaappausta, mutta vallankumous jatkui sen jälkeen valtataisteluna ja vuosina 1918–1922 käytynä Venäjän sisällissotana, jonka päätteeksi bolševikit saivat vakiinnutettua yksinvaltansa.
Bolševikkien suosio oli kasvanut nopeasti vuoden 1917 aikana, sillä he lupasivat kansalle ”rauhaa, maata ja leipää” ja kaiken vallan siirtämistä neuvostoille, kun taas väliaikainen hallitus menetti suosionsa jatkettuaan tappiollista ensimmäistä maailmansotaa ja viivyteltyään lupaamiaan uudistuksia. Toisin kuin jokseenkin spontaanisti puhjennut helmikuun vallankumous, lokakuun vallankumous oli bolševikkien johdon huolella suunnittelema ja keskitetysti johdettu kaappaus. Avainhenkilöt olivat bolševikkien johtaja Vladimir Lenin ja Pietarin neuvoston johtaja Lev Trotski, jonka aloitteesta vallankumous suoritettiin samaan aikaan toisen yleisvenäläisen neuvostokongressin kanssa. Vallanvaihdos Pietarissa oli lähes veretön, mutta väliaikaisen hallituksen istuntopaikkana toimineen Talvipalatsin hallinnasta käytiin pienimuotoinen taistelu.
Lokakuun vallankumouksesta tuli kommunististen liikkeiden esikuva kaikkialla maailmassa. Lokakuun vallankumouksen vuosipäivää juhlittiin Neuvostoliitossa näyttävästi 7. marraskuuta vuoteen 1990 saakka.
Nimi Nimi ”lokakuun vallankumous” viittaa Venäjällä tuolloin käytössä olleen juliaanisen kalenterin mukaiseen ajankohtaan, vaikka nykyisen gregoriaanisen kalenterin mukaan se tapahtui marraskuussa. Vastustajien propagandassa ja 1920-luvun alkuun saakka bolševikkien omassakin kirjallisuudessa käytettiin myös nimitystä ”lokakuun vallankaappaus”.A. M. Kulegin: October Revolution (October Armed Revolt) of 1917 Saint Petersbrg Encyclopedia. Viitattu 2.11.2017.
Tausta Leninin ja bolševikkien oppi vallankumouksesta pienoiskuva|Vladimir Lenin vuonna 1916. Vladimir Lenin oli jo 1900-luvun alussa tullut siihen tulokseen, että sosialistinen vallankumous Venäjällä ei tulisi tapahtumaan pelkästä työväenluokan omasta aloitteesta, vaan pienen vallankumouksellisen etujoukon olisi johdettava kehitystä. Hän kannatti myös Karl Marxin oppien sovellettua tulkintaa, jonka mukaan Venäjä voisi siirtyä porvarillisen vallankumouksen jälkeen varsin nopeasti seuraavaan, sosialistiseen vallankumoukseen. Tämä muodostui bolševikkien opiksi, kun taas Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen maltillisempaa siipeä edustaneet menševikit pitivät välttämättömänä odottaa teollisen kapitalismin ja porvarillisen demokratian kehittymistä Venäjälle ennen kuin sosialismiin siirtymistä voitaisiin tavoitella.Pipes 1990, s. 354–362.
Siinä missä Marxin mukaan sosialistinen vallankumous puhkeaisi ensimmäisenä pisimmälle kehittyneissä kapitalistisissa maissa, Lenin arveli maailmanvallankumouksen voivan alkaa myös takapajuiselta Venäjältä, koska se oli ”imperialismin heikoin lenkki”. Hänen mielestään sosialistinen vallankumous Venäjällä olisi kuitenkin mielekäs vain sillä oletuksella, että se laajenisi pian muihin maihin.Pipes 1990, s. 396. Marxin teorioiden mukaan sosialistista vallankumousta seuraisi ”proletariaatin diktatuuriksi” kutsuttu välivaihe. Toisin kuin useimmat länsimaiden sosialistit, Lenin tulkitsi sen tarkoittavan kirjaimellisesti poliittista diktatuuria.Service 2003, s. 62–64.
Helmikuun vallankumous
Venäjä kävi vuodesta 1914 ensimmäistä maailmansotaa, mutta maan sotamenestys oli huono ja tappiot valtavia. Tämä lisäsi epäluottamusta tsaari Nikolai II:n hallintoa kohtaan ja oppositio duumassa vahvistui. Sota aiheutti myös inflaation ja tarvikepulan suurissa kaupungissa.
Helmikuun vallankumous alkoi Pietarin tehdastyöläisten lakkoliikehdintänä. Maaliskuun alussa pääkaupungissa puhkesi spontaani yleislakko ja sadattuhannet työläiset alkoivat marssia kaduilla vaatien leipää ja hallituksen vaihtamista. Mielenosoituksia hajottamaan määrätyt sotilaat siirtyivät mielenosoittajien puolelle ja ottivat koko Pietarin haltuunsa. Duuman oppositiopoliitikot perustivat väliaikaisen komitean, joka asetti 15. (2.) maaliskuuta ruhtinas Georgi Lvovin johtaman väliaikaisen hallituksen. Menševikit perustivat samaan aikaan työläisiä ja sotilaita edustaneen Pietarin neuvoston. Nikolai II luopui pakon edessä kruunusta veljensä Mikael Aleksandrovitšin hyväksi, joka luovutti hallitsijan vallan väliaikaiselle hallitukselle seuraavana päivänä, 16. (3.) maaliskuuta.
Helmikuun vallankumouksen jälkeinen kehitys Kaksoisvalta Venäjällä vallitsi helmikuun vallankumouksen jälkeen niin sanottu kaksoisvalta (dvojevlastije) väliaikainen hallituksen ja Pietarin neuvoston tehdessä päätöksiä rinnakkain ilman selvästi määriteltyjä valtaoikeuksia. Koska tsaarin vallankumouksen yhteydessä hajottamaa duumaa ei enää kutsuttu uudelleen koolle, väliaikaisen hallituksen oli tarkoitus käyttää sekä hallitsijan että parlamentin valtaoikeuksia siihen saakka kunnes Venäjän perustuslakia säätävä kansalliskokous kokoontuisi. Lähimpänä minkäänlaista kansanedustuslaitosta ollut Pietarin neuvosto – ja viime kädessä sen toimeenpaneva komitea – sai eräänlaisen veto-oikeuden väliaikaisen hallituksen päätöksiin, mutta käytti tosiasiassa myös itse lainsäädäntövaltaa. Se esimerkiksi antoi 14. (1.) maaliskuuta niin sanotun määräyksen nro 1, joka osittain siirsi armeijan sisäisen päätösvallan upseereilta sotilaiden neuvostoille ja antoi neuvostolle oikeuden kumota hallituksen sotilaallisia käskyjä. Työläisten ja sotilaiden neuvostoja perustettiin pian kaikkialle, ja ne käyttivät paikallista valtaa työpaikoilla ja armeijan yksiköissä, mutta valtakunnalliselle tasolla Pietarin neuvosto säilytti erityisasemansa ja siihen lisättiin edustajia myös muista kaupungeista.Service 2003, s. 35–36, 38–39.Pipes 1990, s. 291–292, 296, 304–307, 323–325.
Bolševikkien nousu ja väliaikaisen hallituksen epäsuosio Helmikuun vallankumouksen jälkeen Venäjää hallitsi aluksi liberaali oikeisto. Menševikit ja sosialistivallankumoukselliset (”eserrät”) katsoivat välttämättömäksi tukea toistaiseksi liberaalin porvarillisen demokratian kehitystä. Aluksi myös bolševikkien Venäjällä oleskellut johto (muun muassa Lev Kamenev ja Josif Stalin) ajatteli samoin. Maanpaosta Saksan avustuksella huhtikuussa 1917 palannut Lenin kuitenkin julisti niin sanotuissa huhtikuun teeseissään paljon radikaalimman ohjelman, jonka mukaan bolševikkien lyhyen tähtäimen tavoitteena tulisi olla väliaikaisen hallituksen syrjäyttäminen, kaiken vallan siirtäminen neuvostoille ja sitä kautta toteutettava sosialistinen vallankumous. Alkuhämmennyksen jälkeen bolševikkipuolue omaksui tämän ohjelman, mutta monet puoluejohdossakin epäilivät sen mielekkyyttä.Service 2003, s. 35, 47–48.Pipes 1990, s. 388–389, 393–394. Erityisesti Kamenevin johtama ryhmä puoluejohdossa suhtautui penseästi Leninin kumoussuunnitelmiin ja kannatti mieluummin kaikkien sosialististen puolueiden yhteishallituksen tavoittelua.Rabinowitch 1997, s. 82.Pipes 1990, s. 291–292, 325–326. Kesäkuussa 1917 Pietarissa pidetyssä ensimmäisessä työläisneuvostojen edustajakokouksessa bolševikkien ryhmä oli vielä selvästi pienempi kuin eserrien tai menševikkien, ja he eristäytyivät muista ryhmistä jyrkällä esiintymisellään.Service 2003, s. 49.Pipes 1990, s. 407, 415.
Väliaikaisen hallituksen suurimpia virheitä oli ensimmäisen maailmansodan jatkaminen, vaikka armeijan ajautuminen sisäiseen sekasortoon teki voiton yhä mahdottomammaksi.Service 2003, s. 34, 55, 57. Aluksi hallituksessa toivottiin, että epäsuositun tsaarin kukistuminen nostattaisi kansan parissa uuden isänmaallisen innon ja uskon voittoon, mutta pian sodan kannatus alkoi aleta sotilaidenkin keskuudessa. Vasemmistopuolueet tuomitsivat sodan imperialistisena ja kapitalistisena, ja Pietarin neuvosto vaati vetoomuksessaan sovintorauhaa ilman aluevaltauksia tai sotakorvauksia. Muut ympärysvallat eivät hyväksyneet tätä vaan vaativat Venäjää jatkamaan sotaa.Beevor 2022, s. 71–74, 93. Kun julkisuuteen vuoti toukokuun alussa ulkoministeri Pavel Miljukovin Venäjän liittolaisille osoittama salainen nootti, jossa hän lupasi Venäjän jatkavan sotaa loppuun asti ja odottavan aluelaajennuksia aiemmin tehtyjen salaisten sopimusten mukaisesti, Pietarissa puhkesi hänen eroaan vaatineita suuria mielenosoituksia.
pienoiskuva|Pääministeri Aleksandr Kerenski työhuoneessaan Talvipalatsissa. Arvostelun kohteeksi joutuneet ulkoministeri Miljukov ja sotaministeri Aleksandr Gutškov erosivat toukokuun alkupuolella, mikä heikensi porvarillisten puolueiden asemaa hallituksessa, sillä Miljukov oli kadettipuolueen ja Gutškov oktobristien johtaja. Hallituspohjaa laajennettiin ottamalla menševikit mukaan ja antamalla eserrille lisää vastuuta, minkä jälkeen bolševikit muodostivat yksinään opposition vasemmalla. Kadettipuolueen muutkin ministerit lähtivät heinäkuussa Ukrainan itsehallintoa koskeneen kiistan vuoksi, jolloin myös Lvov erosi ja eserrien Aleksandr Kerenski tuli hänen tilalleen pääministeriksi. Elokuusta lokakuuhun eserrät ja menševikit olivat enemmistönä ja kantavana voimana hallituksessa. Kun muut sosialistiset puolueet olivat näin sidottuja hallitukseen ja sen politiikkaan, bolševikit alkoivat nopeasti lisätä kansansuosiotaan käyttämällä iskulauseita “rauhaa, maata ja leipää” ja ”kaikki valta neuvostoille”.Service 2003, s. 36–37, 46–49, 51, 57.Pipes 1990, s. 405–407.
Toinen hallituksen suurista virheistä oli hidastelu perustuslakia säätävän kansalliskokouksen koollekutsumisessa. Hallitus lykkäsi maareformin ja muiden kipeästi toivottujen uudistusten toteuttamista sillä varjolla, että niistä voitaisiin päättää vasta kansalliskokouksessa tai sodan jälkeen. Kerenskin aikana hallitus alkoi muutenkin keskittyä yhä enemmän pelkkien juoksevien asioiden hoitamiseen uudistuspolitiikan sijasta. Bolševikit saattoivat väittää hallituksen jarruttavan kansanvaltaisia uudistuksia tahallaan. Kerenskin päätös asettua asumaan ja työskentelemään Talvipalatsiin, entiseen tsaarien asuntoon, vahvisti kielteistä mielikuvaa hänen hallinnostaan.Beevor 2022, s. 100, 102.
Bolševikit myös pidäkkeettä myötäilivät helmikuun vallankumouksesta käynnistynyttä Venäjän valtakunnan hajaantumiskehitystä. He antoivat esimerkiksi vähemmistökansallisuuksille suurempia lupauksia itsenäisyydestä kuin mikään muu puolue uskalsi esittää.Pipes 1990, s. 368–369, 407–408.
Huhtikuun kriisi ja heinäkuun päivät
Väliaikaista hallitusta uhkasivat kahdesti Pietarin kaduilla puhjenneet levottomuudet, joita bolševikit pyrkivät hyödyntämään, aikeenaan mahdollisesti kaataa hallitus samalla tavalla kuin tsaarinvalta oli kaadettu. Ensimmäinen tapaus oli edellä mainittu hallituksen ulko- ja sotapolitiikan vastainen mielenosoitusliike, joka puhkesi spontaanisti 3. toukokuuta (20. huhtikuuta) mutta talttui itsestään Pietarin neuvoston asetuttua jo seuraavana päivänä sitä vastaan.Pipes 1990, s. 385, 399–405. Muutamia ihmisiä kuoli väkivaltaisissa yhteenotoissa Nevski prospektilla, jossa oli sekä hallitusta tukevia että vastustavia mielenosoittajia.