Roger Keith ”Syd” Barrett (6. tammikuuta 1946 Cambridge, Englanti – 7. heinäkuuta 2006 Cambridge, Englanti) oli Pink Floyd -yhtyeen alkuperäinen kitaristi-laulaja-lauluntekijä ja Pink Floyd -nimen isä. Barrett sävelsi yhtyeen ensimmäiset singlet ”Arnold Layne” ja ”See Emily Play” ja teki useimmat Pink Floydin ensialbumin, psykedeelistä rockia edustaneen The Piper at the Gates of Dawnin (1967) kappaleista. Mielenterveysongelmista kärsinyt Barrett erotettiin Pink Floydista vuonna 1968. Barrett teki vielä 1970 julkaistut sooloalbumit The Madcap Laughs ja Barrett, mutta lopetti esiintymiset 1972.
Barrett eli viimeiset vuosikymmenensä hiljaista elämää Cambridgessa ja harrasti maalausta ja puutarhanhoitoa. Lyhyestä musiikkiurastaan huolimatta Barrett oli arvostettu muusikko, jonka maine rock-legendana säilyi pitkään hänen uransa jälkeenkin. Muun muassa David Bowie sai häneltä vaikutteita. Pink Floyd levytti useita kunnianosoituksia Barrettille, muun muassa vuoden 1975 Wish You Were Here -albumilla julkaistun kappaleen ”Shine On You Crazy Diamond”.
Elämä ja ura Varhainen elämä pienoiskuva|Syd Barrettin ensimmäinen akustinen kitara Roger Barrett kasvoi suuressa talossa Cherry Hintonissa Cambridgessa. Hänellä oli kaksi veljeä ja kaksi siskoa. Barrett harrasti kouluikäisenä urheilua, retkeilyä, näyttelemistä ja maalaamista. Hänen isänsä oli klassisen musiikin ystävä, joka soitti flyygeliä ja rohkaisi poikansa kiinnostusta musiikkiin. Isä kuoli kun Roger oli 14-vuotias.Schaffner 2006, s. 43–44.
Barrettin kerrotaan usein saaneen lempinimensä ”Syd” cambridgeläisestä jazz-muusikosta, jonka nimi olisi ollut Sid Barrett. Sydin koulukaverin Geoff Leyshonin mukaan Barrett sai lempinimensä kuitenkin 13-vuotiaana tultuaan partiolaisten kokoontumiseen työläispojan lippalakki päässä. Tästä toiset partiolaiset keksivät hänelle tyypillisen työläisnimen ”Syd”.Chapman 2010, s. 11–12.
Geoff Layshonin mukaan hän ja Mick Taylor opettivat Barrettin soittamaan kitaraa tämän ollessa 13-vuotias.Chapman 2010, s. 11. Barrett soitti teini-ikäisenä kitaraa Geoff Mott and The Mottoes -nimisessä yhtyeessä. Yhtye soitti suosittujen poplaulujen covereita ja harjoitteli Barrettin perheen tilavassa olohuoneessa, joka toimi asuntolana isän kuoltua. Barrettin ystävät muistavat hänen olleen tuolloin ensisijaisesti lahjakas taidemaalari ja kitaristina vasta aloitteleva. Häntä pidettiin iloisena ja huumorintajuisena nuorena, eikä hänessä näkynyt vielä mitään myöhempien mielenterveysongelmien oireita.Schaffner 2006, s. 45–46.
Pink Floyd thumb|Barrettin peileillä koristeltu Fender Esquire -kitara, jota hän soitti Pink Floydissa Taideopiskelija Barrett liittyi Pink Floydia edeltäneeseen, usein nimeään vaihtaneeseen cambridgelaisten arkkitehtiopiskelijoiden yhtyeeseen ja sai nopeasti sen johtajan aseman. Hän keksi yhtyeelle nimen kahdelta suosikkiartistiltaan Pink Andersonilta ja Floyd Councililta.Schaffner 2006, s. 52–55.
Barrett teki useimpien Pink Floydin laulujen sävelmät, sanat ja sovitukset yhtyeen alkuaikoina.Schaffner 2006, s. 68. Pink Floydin psykedeelisen esikoisalbumin The Piper at the Gates of Dawnin (1967) yhdestätoista kappaleesta kahdeksan oli Barrettin säveltämiä ja kaksi yhtyeen muiden jäsenien kanssa yhteistyössä tehtyjä. Barrettin sanoitukset käsittelivät erilaisia mystisiä ja myyttisiä aiheita, kuten itämaisia taruja, lastensatuja, scifiä, Tolkienia ja englantilaisia kansanballadeja.Schaffner 2006, s. 67. Lavalla hän soitti sekä soolo- että komppikitaraa ja käytti erilaisia soittotekniikoita, kuten feedbackia ja zippo-sytytintä.Schaffner 2006, s. 69. Albumilla hän käytti myös esimerkiksi wahwah-pedaalia ja nauhakaikulaitetta sekä paljon slide-kitaratekniikkaa.Schaffner 2006, s. 111. Barrett oli yhtyeen näyttävin jäsen, joka pukeutui ajan tyyliin hyvin koristeellisesti värikkäisiin satiinipaitoihin ja huiveihin.Schaffner 2006, s. 70. Hänen lavaesiintymisensä oli myös näyttävää: hän liikkui paljon ja sovitti liikkeensä yhtyeen valoshow’hun.Schaffner 2006, s. 84.
Mielenterveysongelmat
Barrett alkoi myöhäisteini-iässä käyttäytyä oudosti sekä esittää erikoisia ajatuksia. Niitä seurasivat skitsofrenialle tyypilliset oireet, kuten psykoosi, eriskummallinen käyttäytyminen, vainoharhaisuus, sekava ajattelu, katatonia ja eristäytyminen. Barrettin käyttäytyminen muuttui huonompaan suuntaan vuoden 1967 loppua kohti, jolloin hän ei soittanut enää konserteissa muun yhtyeen mukana, vaan saattoi vain seistä ja tuijottaa tai soittaa samaa nuottia kitarallaan kahden tunnin ajan. Barrettin ongelmat kärjistyivät syksyn Yhdysvaltain-kiertueella, joka jouduttiin lopulta keskeyttämään marraskuussa.Schaffner 2006, s. 144–147. Barrett ei toipunut koskaan mielenterveysongelmistaan eikä kyennyt elämään itsenäisesti, vaan hänen äitinsä ja sisaruksensa pitivät hänestä huolta.
Barrett ei ollut koskaan hoidettavana psykiatrisessa sairaalassa, eikä hänelle diagnosoitu koskaan psykoosia tai skitsofreniaa, mutta monet hänen yhtyetovereistaan ja läheisistä ystävistään sekä Schizophrenia Daily News Blogin vuonna 2009 haastattelemat mielenterveyden ammattilaiset olivat sitä mieltä, että Barrett sairasti skitsofreniaa. Taudin puhkeamista saattoivat edistää Barrettiin hyvin runsas LSD:n ja kannabiksen käyttö, uran aiheuttamat paineet ja stressi sekä isän kuoleman aiheuttama trauma.Schaffner 2006, s. 128.
Toisaalta monet tiedot Barrettin elämästä tukevat sitä, että hänellä olisi ollut Aspergerin oireyhtymä.
Ero Pink Floydista Vuoden 1968 alussa David Gilmour astui Barrettin rinnalle ja myöhemmin hänen tilalleen Pink Floydin jäseneksi. Eräänä helmikuun iltapäivänä 1968 muut jäsenet päättivät olla hakematta Barrettia kyytiin ajaessaan keikalle Southamptoniin. Virallisesti yhtye ilmoitti Barrettin erosta 6. huhtikuuta. Tuolloin arveltiin yleisesti, että Barrettin lähdön myötä myös Pink Floyd lakkaisi olemasta, sillä Barrett oli yhtyeen tärkein jäsen. Barrettia ei erottamisen jälkeen enää otettu toisen albumin A Saucerful of Secrets viimeisiin nauhoituksiin, vaikka hän tulikin istuskelemaan studion vastaanottohuoneeseen.Schaffner 2006, s. 16–17. Joillakin sitä ennen nauhoitetuilla kappaleilla Barrettin kitaransoittoa kuullaan.Chapman, s. 211. Sessioissa nauhoitetuista Barrettin kappaleista ”Jugband Blues” julkaistiin albumilla, mutta kappaleita ”Vegetable Man” ja ”Scream Thy Last Scream” ei julkaistu.Chapman, s. 190–192.
Sooloura Barrett vaihtoi vuoden 1968 aikana asuntoa tiuhaan ja asui yleensä muiden hippien sekä siipeilijöiden ja huumeidenkäyttäjien kanssa.Schaffner 2006, s. 174.
Toukokuun ja heinäkuun 1968 välillä Barrett nauhoitti Abbey Roadin studiolla tuottaja Peter Jennerin ja tuntemattomiksi jääneiden studiomuusikoiden kanssa muutaman kappaleensa raakaversiot.Chapman 2010, s. 213. Levy-yhtiö piti niitä kuitenkin liian outoina julkaistavaksi.Schaffner 2006, s. 172.
Maaliskuussa 1969 Barrett ilmoitti Abbey Roadin studiolle haluavansa jälleen levyttää. Hän vaikutti melko normaalilta, joten levytyssessiot aloitettiin 10. huhtikuuta. Barrett nauhoitti studiossa monia uusia kappaleita sekä uusia versioita edellisenä vuonna nauhoittamistaan. Hänen kerrotaan usein käyttäytyneen tuolloin hankalasti studiossa, mutta tuottaja Malcolm Jonesin mukaan Barrett oli hyväntuulinen ja hyvässä kunnossa. Levyn nauhoitukset kuitenkin venyivät, joten levy-yhtiö EMI kutsui David Gilmourin ja Roger Watersin Pink Floydista tuottamaan levyn nopeasti loppuun. Gilmour sanoo jättäneensä levylle tarkoituksellisesti esityksiä, joissa Barrett ei ole parhaimmillaan, jotta tämän henkinen tila tulisi totuudenmukaisesti esille.Chapman 2010, s. 232–235. Tammikuussa 1970 nimellä The Madcap Laughs ilmestynyt albumi on melko hajanainen, mutta se sai hyvät arvostelut. Menestyksestään huojentunut Barrett antoi julkaisun jälkeen joitain selväjärkisiä haastattelujakin.Schaffner 2006, s. 176–179.
The Madcap Laughs myi melko vähän, mutta EMI tilasi Barrettilta toisenkin albumin. Barrettin toinen soololevy Barrett nauhoitettiin helmikuun ja heinäkuun 1970 välillä, ja se ilmestyi marraskuussa 1970. Albumi on edeltäjäänsäkin hajanaisempi, ja epätasaisesti laulaneen Barrettin käytös studiolla oli ”painajaismaista” tuottajille ja muusikoille.Schaffner 2006, s. 179–180. Tuottaja David Gilmour kursi levyn kokoon Barrettin kitaralla säestämien ja laadultaan hyvin epätasaisten esitysten osista.Chapman 2010, s. 249–251. Heinäkuun 1970 nauhoitukset kappaleista ”Word Song” ja ”It Is Obvious” jäivät Barrettin viimeisiksi studioäänityksiksi.Chapman 2010, s. 261.
Toisen sooloalbuminsa levytyksen aikana Barrett esiintyi 6. kesäkuuta 1970 Lontoossa Olympia-teatterissa yhdessä rumpali Jerry Shirleyn ja David Gilmourin kanssa.Schaffner 2006, s. 180–181. Helmikuussa 1970 Barrett esiintyi John Peelin Top Gear -ohjelmassa ja esitti viisi laulua, jotka on julkaistu nimellä The Peel Session. Barrettin ainoa julkinen esiintyminen vuonna 1971 oli levyn julkaisun jälkeen helmikuussa Bob Harrisin radio-ohjelmassa, jossa hän esitti kolme kappaletta.Chapman 2010, s. 268–269.
Barrett muutti 1971 Lontoosta takaisin Cambridgeen, missä hänen äitinsä luultavasti lähetti hänet hoitolaan useiksi kuukausiksi.Schaffner 2006, s. 182–183.
Pink Fairies -yhtyeen rumpali Twink ja basisti Jack Monck muodostivat 1972 Syd Barrettin kanssa yhtyeen, joka keikkaili satunnaisesti Cambridgessa. Lyhytikäiseksi jääneen Stars-yhtyeen ura päättyi epäonnistuneeseen konserttiin, ja ilmeisesti osittain sen saaman kritiikin seurauksena Barrett jätti sen.Schaffner 2006, s. 183–184.
Vuonna 1972 perustettu Syd Barrett Appreciation Society -seura julkaisi Barrettin laulun mukaan nimettyä Terrapin-lehteä. Matalaa profiilia pitäneestä Barrettista julkaistiin lehdissä havaintoja. Barrett sai vuonna 1974 suuret rojaltitulot, kun David Bowie levytti Barrettin varhaisen Pink Floyd -kappaleen ”See Emily Play” ja Pink Floydin kaksi ensimmäistä albumia julkaistiin uudelleen. Vuonna 1974 Barrett palasi jälleen Lontooseen asumaan Chelsea Cloisters -hotelliin. Siellä hän pysytteli verhojen takana katsomassa televisiota, lihoi lähes satakiloiseksi ja ajeli päänsä kaljuksi.Schaffner 2006, s. 185–186.
Elokuussa 1974 Peter Jenner houkutteli Barrettin vielä levytysstudioon, mutta nauhoituksista ei syntynyt mitään julkaisemisen arvoista. Barrett soitti miten sattuu eikä ollut kirjoittanut lainkaan sanoituksia. Hän ei edes näyttänyt ymmärtävän miksi oli studiossa, ja neljännen päivän jälkeen hän ei enää saapunut paikalle. Nauhoille kertyi joitakin bluesjammailuja, päällekkäisäänityksiä kitaroilla ja ”If You Go, Don’t Be Slow” -niminen kappale.Chapman 2010, s. 291–293.
Uran jälkeen Julkisuudesta vetäytymisensä jälkeen Barrett alettiin nähdä tyypillisenä nuorena palasiksi hajonneena romanttisena hahmona, ja hän sai legendan aseman. Hänestä levitettiin julkisuuteen monenlaisia värikkäitä tarinoita, jotka eivät yleensä olleet tosia. Yhdessä tunnetuimmista hänen väitettiin hieroneen vuonna 1967 tai 1968 ennen keikkaa hiuksiinsa Brylcreemiä ja Mandrax-tabletteja, jotka sulivat konsertin aikana hänen päähänsä kuumien lamppujen alla.Chapman 2010, s. 328–331, 352.
Pink Floyd teki vuonna 1975 Barrettin kunniaksi yli 26 minuuttia kestävän, yhdeksästä osasta koostuvan kappaleen ”Shine On You Crazy Diamond”. Barrett ilmestyi kesäkuussa 1975 seuraamaan yhtyeen Wish You Were Here -albumin tekoa. Häntä ei aluksi tunnistettu hänen muuttuneen ulkonäkönsä vuoksi, ja kohtaamisesta on useita erilaisia kertomuksia. Kaikkien paikalla olleiden mukaan Barrett käyttäytyi häiritsevästi ja oli kuin lääkkeiden vaikutuksen alainen. Tunnetun tarinan mukaan Barrett kommentoi yhtyeen sillä hetkellä harjoittelemaa kappaletta ”vanhanaikaiseksi”.Chapman 2010, s. 342–343. Roger Watersin luoman The Wall -tuplalevyn (1979) ja elokuvan Pink Floyd – The Wall (1982) hulluksi tuleva päähenkilö Pink on saanut vaikutteita Barrettin kohtalosta.