Ranskan historia voidaan aloittaa esimerkiksi vuodesta 843, jolloin frankkien valtakunnan länsiosasta alkoi muodostua Ranska.
Esihistoria Dordognen laaksosta tehdyt varhaisen kivikauden löydökset osoittavat, että paikalla oli menestyviä vaikkakin alkeellisia yhdyskuntia yli 25 000 vuotta sitten. Dordognen luolamaalauksista kuuluisimmat on löydetty Lascaux’sta Montignacin läheltä.Cole 1994, s. 12.
Myöhäiseltä kivikaudelta eli neoliittikaudelta noin 12 000 vuotta sitten on löydetty merkkejä savenvalannasta ja senaikaisesta arkkitehtuurista. Maanviljelyksellä eläviä kyliä muodostui Pariisin suistoon 4600 eaa. ja samanlaisia asumuksia samoilta ajoilta Rhonen laaksoon ja Auden rannoille Etelä-Ranskassa. Neoliittikaudella kaikkien Ranskan neljän pääjoen rannoilla elämä oli kiinteää sekä kulttuurisesti, poliittisesti ja taloudellisesti yhä kehittyneempää. Näiltä ajoilta peräisin olevat menhirit, kivikehät ja paasikivet osoittavat, että yhdyskunnat kykenivät huomattaviin teknisiin ja sosiaalisiin saavutuksiin.Cole 1994, s. 12–13.
Gallia thumb|left|Gallialaisten joukkojen johtaja Vercingetorix antautuu Caesarille Alesiassa. Ranskan aluetta asutti vuodesta 1000 eaa. alkaen metalliaikainen Pohjois- ja Keski-Euroopasta kotoisin oleva kelttikansa. Heitä kutsuttiin gallialaisiksi ja maata Galliaksi. Gallialaisten yhteisön järjestelmä muistutti myöhempää feodalismia. Keltit asuttivat Galliaa yli tuhat vuotta, mutta kelttiläinen Gallia ei jättänyt Ranskalle perinnöksi juuri mitään: ei kieltä, uskontoa, instituutiota eikä tapoja.Cole 1994, s. 14–15.
Gallialaiset valloittivat Rooman 390 eaa. ja uhmasivat vahvistuvaa Roomaa vuosisatojen ajan, kunnes Julius Caesar valloitti Gallian 50-luvulla eaa. ja teki siitä Rooman provinssin. Gallia roomalaistettiin kauttaaltaan: roomalaiset toivat maahan esimerkiksi lujan hallintovallan, edistyneen tekniikan, kaupunkien ja teiden verkoston, kristinuskon, rauhan sekä latinan kielen, josta myöhemmin kehittyi ranskan kieli.Cole 1994, s. 15–18. Rooman valtakunnan hajottua 400-luvulla Gallia jäi barbaarien valtaan.Cole 1994, s. 17–18.
Keskiaika thumb|Hugo Capet Rooman valtakunnan hajottua Ranskan alue kuului frankkien valtakuntaan, jonka hallitsijoina olivat ensin merovingit ja myöhemmin karolingit. Espanjan suunnasta aluetta alkoivat 700-luvulla uhata islamilaiset umaijadit. Ranska jäi kuitenkin islamilaisilta valloittamatta, koska sotapäällikkö Kaarle Martel torjui heidät Keski-Ranskassa Poitiers’n taistelussa 732. Valtakunnan mahtavin hallitsija oli Kaarle Suuri, joka vuonna 800 kruunattiin Rooman keisariksi.
Ranskan valtion voidaan katsoa syntyneen vuonna 843, kun Kaarle Suuren kolme pojanpoikaa jakoivat valtakunnan keskenään Verdunin sopimuksella. Näin syntyneistä valtioista läntisin oli Länsi-Frankia, jonka hallitsijana oli Kaarle Kaljupää. Karolingien jälkeen valtaan nousi vuonna 987 Hugo Capet. Hänen jälkeläisiään ovat kaikki Ranskan myöhäisemmät kuninkaat, kapetingit, myös suvun sivuhaaroihin kuuluneet Valois’t ja Bourbonit.
Verdunin sopimuksella perustetuista valtakunnista keskimmäinen, Lotharin valtakunta, jäi lyhytikäiseksi ja hajosi pian moniksi ruhtinaskunniksi. Osa niistä, kuten Burgundi, Provence, Franche-Comté, Alsace ja Lorraine, liitettiin myöhemmin Ranskaan.
Ranska osallistui ristiretkiin 1096–1270. Ranskasta käynnistyi 1100-luvun renessanssi. Kolmas sääty nousi, kaupunkielämä alkoi kukoistaa ja katedraaleja perustettiin. Se jatkui 1200-luvulle. Myöhäiskeskiajalla Ranska soti pitkään Englantia vastaan. Satavuotisessa sodassa (1337–1453) Jeanne d’Arc sai aikaan kansallisinnostuksen, joka johti englantilaisten karkottamiseen maasta.
Uuden ajan alku thumb|left|Aurinkokuningas Ludvig XIV. Valtakunnan yhteyttä heikensivät uskonsodat hugenotteja vastaan (1562–1598). Ensimmäisen Bourbon-sukua edustaneen kuninkaan Henrik IV:n antama Nantesin edikti antoi hugenoteille uskonnonvapauden 1598. Sittemmin kuningas Ludvig XIV (1643–1715) kuitenkin perui sen vuonna 1685.
Ulkopolitiikassaan Ranska pyrki 1500-luvulla horjuttamaan Habsburg-suvun asemaa, sillä suku uhkasi Ranskaa monelta ilmansuunnalta, kun se hallitsi Alankomaita, Espanjaa ja Itävaltaa. Ulkopolitiikan taituri oli erityisesti kardinaali Richelieu, joka myös loi pohjan kuninkaiden itsevaltiudelle. Itsevaltiuden ajaksi katsotaan vuodet 1643–1792, jona aikana kolme kuningasta ehti hallita: Ludvig XIV (1643–1715), Ludvig XV (1715–1774) ja Ludvig XVI (1774–1792), vaikkakin osan ajasta kuninkaat olivat alaikäisinä vailla valtaa.
Aurinkokuningas Ludvig XIV:n (1638–1715) aikana Ranska oli Euroopan keskeinen suurvalta. Aurinkokuningas oli yksinvaltiuden huipentuma, ja hänen on sanottu lausuneen: ”L’État c’est moi.” () Pariisilaisten kapinan jälkeen hän ei luottanut pariisilaisiin, vaan rakennutti Versailles’n palatsin, jonne hän muutti 1682.
Ranskan siirtomaavallan perusta luotiin 1600-luvulla. Ranska valtasi ensin alueita Pohjois-Amerikasta, Länsi-Intiasta ja Etelä-Aasiasta. Valtiontalouden kannalta valloitukset ja sodat olivat rasittavia ja Ranskan mahti heikkeni 1700-luvun aikana. Iso-Britannia valtasi suuren osan Ranskan siirtomaista 1700-luvun puolimaissa. Varsinainen siirtomaakausi alkoi 1800-luvulla, jolloin Ranska perusti uusia siirtomaita Afrikkaan ja Kaakkois-Aasiaan. 1800-luvun lopussa Länsi-Afrikka oli lähes kokonaan sen hallussa. Myös huono valtionhallinto ja väestöryhmien räikeä eriarvoisuus kasvattivat tyytymättömyyttä. Jälkeenpäin tätä kautta on nimitetty termillä ancien régime, vanha hallinto.
Ranskan vallankumous ja Napoleonin sodat
pienois|Eugène Delacroix, Vapaus johtaa kansaa, 1830. Muun muassa yhteiskunnan epäkohdat ja Pohjois-Amerikan vapaussodan esimerkki johtivat lopulta Ranskan vallankumoukseen. Toukokuussa 1789 Ranskan säätyvaltiopäivät kutsuttiin koolle ensimmäisen kerran lähes kahteensataan vuoteen. Tällöin kansan keskuudessa heräsi suuria toiveita saada pitkäaikaiset epäkohdat korjatuiksi. Pariisissa puhkesi myös mellakoita, ja vallankumouksen onkin usein katsottu alkaneen 14. heinäkuuta 1789 tapahtuneesta vankilana käytetyn Bastiljin linnoituksen valtauksesta. Ranskan vallankumouksen jälkeen vuonna 1792 Ranska julistettiin tasavallaksi. Valtansa menettänyt kuningas Ludvig XVI teloitettiin seuraavan vuoden alussa. Pian sen jälkeen alkoi Maximilien Robespierren hirmuvalta. Hänen vastustajansa kohtasivat verisen lopun, vaikka osa heistä oli ollut vallankumouksen aloittajia. Lopulta vuonna 1794 Robespierre koki itse verisen lopun. Sen jälkeen vallankumous alkoi laantua.
Ranska aloitti vallankumoussodat vuonna 1792 sodanjulistuksilla Itävallalle ja Preussille. Napoléon Bonaparte valloitti 1796 Italian voittaen Itävallan. Vuonna 1799 Napoleon kaappasi direktiohallitukselta vallan ja teki itsestään ensimmäisen konsulin, jolloin Ranskan tasavalta päättyi. Napoleon kruunasi itsensä keisariksi 1804, Napoleon I:ksi. Monarkia palasi Ranskaan, vaikka alun perin oli ollut tarkoitus päästä siitä eroon.
Vallankumoussodat jatkuivat Napoleonin sotina; Napoleon valloitti puoli Eurooppaa ja palautti Ranskan menetetyn itsetunnon. Joidenkin hävittyjen sotien jälkeen Napoleon luopui vallasta 6.4.1814 ja hänet karkotettiin Elbaan. Napoleonin kukistuttua Ranska palasi kuningaskunnaksi. Konservatiivista politiikkaa harjoittanut Bourbon-suku palautettiin valtaan ja Ludvig XVIII nousi vuonna 1814 Napoleonin vastustajien tuella Ranskan hallitsijaksi. Kuningas joutui hyväksymään kuninkaan valtaoikeuksia vahvasti karsineen perustuslain (vuoden 1814 peruskirja). Wienin kongressissa vuonna 1815 pyrittiin mahdollisuuksien mukaan palauttamaan vallankumousta edeltäneet olot ennalleen. Napoleon palasi, mutta hänet kukistettiin lopullisesti Waterloon taistelussa 1815 ja hänet karkotettiin kaukaiselle Saint Helenan saarelle. Kuningasvalta jatkui. Vuonna 1830 puhkesi heinäkuun vallankumous, jossa kuningas Kaarle X syrjäytettiin, mutta kuninkuutta ei lakkautettu, vaan uudeksi kuninkaaksi tuli perustuslaillisena monarkkina hänen kaukainen sukulaisensa Ludvig Filip.
1800-luku Napoleonin sotien jälkeen Ranska oli osittain miehitetty, ja sen rajoille oli luotu puskurivyöhykkeitä uuden nousun estämiseksi. Voittajavaltiot luopuivat kuitenkin miehityksestä ennenaikaisesti, jotta Ranskaa ei ärsytettäisi hakemaan revanssia. Vuonna 1818 Ranska saavutti jälleen ulkopoliittisen täysivaltaisuutensa ja saattoi järjestää armeijansa vapaasti.
”Euroopan hulluna vuotena” 1848 Ludvig Filip syrjäytettiin helmikuun vallankumouksessa. Ranskasta tuli tasavalta, ja sen presidentiksi valittiin Napoleonin veljenpoika Ludvig Napoleon. Hän kuitenkin julistautui muutaman vuoden päästä keisariksi nimellä Napoleon III. Preussin vastaisen sodan jälkeen 1870 Ranska julistettiin jälleen tasavallaksi.
Bourbonien taantumuksellinen politiikka johti heinäkuun vallankumoukseen 1830. Valtaan tuli Ludvig Filip, mutta koska hänen hallituksensa suosi vahvasti porvaristoa, siihen muissa väestönosissa kohdistunut tyytymättömyys johti uuteen vallankumoukseen eli helmikuun vallankumoukseen 1848. Työväenkapinan jälkeen perustettiin Toinen tasavalta (1848–1852). Toisen tasavallan aikana vallan itselleen keskittäneestä Lòuis Napoleon Bonapartesta tehtiin vuonna 1852 kansanäänestyksellä keisari, joka otti hallitsijanimekseen Napoleon III. Hänen valtakautenaan eli Ranskan toisen keisarikunnan aikana talous kehittyi nopeasti.
Vuonna 1870 Ranska joutui sotaan Preussia vastaan ja hävisi, jolloin Napoleon III syrjäytettiin vallasta. Ranska menetti Saksalle Elsass-Lothringenin. Sodan aikana kapinalliset perustivat Pariisin kommuunin. Se kuitenkin tuhottiin pian, ja perustettiin Ranskan kolmas tasavalta (1875–1940), joka oli tarkoitettu väliaikaisratkaisuksi. Koska mikään sen muuttamiseen tähdänneistä ryhmistä ei onnistunut saamaan enemmistöä missään vaiheessa, kolmannesta tasavallasta tuli pitkäikäinen ja se pysyi toiseen maailmansotaan saakka. 1800-luvun lopulla Ranskan siirtomaita laajennettiin Afrikassa ja Kaakkois-Aasiassa. Lopulta Afrikassa sijainneet Ranskan siirtomaat muodostivat laajan yhtenäisen alueen, joka ulottui Algeriasta Kongojoelle saakka.
1900-luku Ranska teki 1. marraskuuta 1902 Italian kanssa sopimuksen, jossa Marokko määritettiin Ranskan etupiiriin ja Libya Italian etupiiriin. Kaksi vuotta myöhemmin 8. huhtikuuta 1904 se liittoutui Yhdistyneen kuningaskunnan kanssa. Joulukuussa 1905 kirkko ja valtio erotettiin toisistaan. Ranskan valta Marokossa vahvistui 1905–1906 järjestetyssä Algecirasin konferenssissa.
Ensimmäisessä maailmansodassa (1914–1918) Ranska taisteli Saksaa vastaan ja sai sodan jälkeen suuren sotakorvauksen ja Ranskan–Preussin sodassa menetetyn Elsass-Lothringenin takaisin. Ranskan tappiot kaatuneina olivat 1 400 000 miestä. Vuonna 1920 Ranskan vuosisadan alussa vaivoin yhdistetty työväenliike hajosi kahtia, ja suurin osa sen kannattajista liittyi vastaperustettuun kommunistiseen puolueeseen. Ranskan politiikan hallitseva hahmo suurimman osan 1920-lukua oli sota-ajan presidentti Raymond Poincaré, joka toimi pääministerinä vuosina 1922–24 ja 1926–29. Vuosina 1924–26 pääministerinä oli Édouard Herriot. 1930-luvun laman seurauksena Ranskassa esiintyi fasistisesti suuntautuneita poliittisia ryhmiä, jotka hyökkäilivät demokratiaa vastaan. Pariisissa syntyi vuoden 1934 helmikuussa edustajainkamarin vastaisia fasistisia levottomuuksia. Keskusta- ja vasemmistopuolueet ryhtyivät yhteistyöhön ja muodostivat kansanrintaman, joka oli suunnattu fasisteja vastaan. Kansanrintamapuolueiden yhteistyö johti vaalivoittoon toukokuussa 1936, ja kesäkuussa muodostettiin Léon Blumin johdolla kansanrintamapuolueiden muodostama hallitus.