pienoiskuva|Pietro Ottoboni, viimeinen "virallinen" kardinaalinepos.Ottobonin jälkeiset kardinaalinepokset olivat epävirallisia, eivätkä he Ottobonin tavoin johtaneet paavillisen kuurian virastoa.
Kardinaalinepos (;Cardinale, Hyginus Eugene. 1976. The Holy See and the International Order. Maclean-Hunter Press. sivu 133. Burckhardt, Jacob, and Middlemore, Samuel George Chetwynd. 1892. The Civilisation of the Renaissance in Italy. Sonnenschein. sivu 107.) oli kardinaali, jonka nimittänyt paavi oli tämän sukulainen. Yleensä kyseessä oli juuri eno tai setä.
Paavien tapa nimittää sukulaisiaan kardinaalinepoksiksi sai alkunsa keskiajalla, ja huippunsa tapa saavutti 1500- ja 1600-luvulla.Bunson, Matthew. 1995. "Cardinal Nephew." The Pope Encyclopedia. Crown Trade Paperbacks. . Paavien Avignonin vankeudesta aina Innocentius XII:n vuonna 1692 julkaistuun nepotisminvastaiseen Romanum decet pontificem -bullaan saakka hallinneet paavit ilman kardinaalinepoksia olivat selvä poikkeus. Samoin kaikki renessanssin aikana hallinneet kardinaaleja nimittäneet paavit käyttivät kardinaalinepoksia, jotka yleensä olivat heidän veljen- tai sisarenpoikiaan.Vidmar, John. 2005. The Catholic Church Through The Ages: A History. Paulist Press. . sivu 170.
Kardinaalinepokset olivat aikanaan hyvin vaikutusvaltaisia henkilöitä kirkon sisällä, ja kardinaalinepos olikin kardinaalikollegion epävirallinen johtohenkilö.Heininen, s. 9–10. Nepotismiin perustunut kardinaalineposten nimittäminen osoittautui myöhemmin järjestelmänä epäkohdaksi, ja siksi se lopetettiin asteittain 1600-luvulla. Viimeinen kardinaalinepos oli Pietro Ottoboni – jota ei pidä sekoittaa paavi Aleksanteri VIII:een, jolla oli sama nimi. Ottobonin kuoltua kardinaalineposten nimittäminen lopetettiin, ja kardinaalineposten paikan kardinaalikollegion johtajana otti kardinaalivaltiosihteeri.
Historia
Kardinaalinepoksien instituutio kesti yli seitsemän vuosisataa aina 1000-luvulta 1700-luvulle. Kardinaalinepoksien historia liittyi läheisesti paaviuden historiaan, ja kardinaalinepoksien tilanne heijasteli yleensä myös silloista paaviuden tilannetta. Esimerkiksi vahvojen kardinaalinepoksien aikana voitiin vakuuttavasti todeta, että hallitseva paavi oli vallaltaan heikko ja siten kardinaalinepoksensa ohjailtavissa.Yleensä kardinaalinepos oli pelkkä hallitsevan paavin kumileimasin. Lähde: Reinhard, Wolfgang, Levillain, ed., 2002. Nepotism, sivut 1031–1033. Vuodesta 1566 vuoteen 1692 kardinaalinepokselle kuului myös voimakkaan paavin kuurian viraston johto, minkä kautta kardinaalinepokset olivat paaviin vaikuttavien taustavaikuttajien lisäksi myös virallisessa asemassa kirkon sisällä. Vasta 1700- ja 1800-luvuilla kardinaalinepoksien valta alkoi huomattavasti laskea samalla kun vastaavasti kardinaalivaltiosihteerien valta nousi. Viimeistään paaviuden maallisen vallan kadotessa nepotistisuus hävisi paavien toiminnasta.
Ennen vuotta 1566 pienoiskuva|vasen|Ranuccio Farnese, josta Paavali III teki kardinaalin vain viidentoista vuoden iässä
Vuonna 1059 annettu paavi Nikolaus II:n säädös In Nomine Domini oli perustana kardinaalien keskinäiselle hierarkialle, jossa kardinaalit jakautuivat kardinaalipiispoihin, kardinaalidiakoneihin sekä kardinaalipappeihin, ja se myös mahdollisti kardinaalineposten ja muiden kardinaalien väliset eriarvoisuudet. Ensimmäinen tunnettu kardinaalinepos oli vuoden 1015 tienoilla kardinaaliksi nimitetty Lotario-niminen mies, joka oli nimittäjänsä paavi Benedictus VIII:n serkku. Benedictus VIII ei nimittänyt ainoastaan yhtä sukulaistaan kardinaaliksi, vaan hän myös teki veljestään Giovannista, josta myöhemmin tuli paavi Johannes XIX, sekä serkustaan Teofilattosta – myöhemmin Benedictus IX – kardinaalidiakoneita. Ensimmäisten kardinaalineposten joukkoon kuuluu myös Anselmo da Baggio Luccasta, josta hänen veljensä tai mahdollisesti setänsä tai enonsa paavi Aleksanteri II teki kardinaalinsa.
Vuosina 1342–1352 hallinnut paavi Klemens VI rikkoi edeltäjiensä ennätykset kardinaalineposten nimittämisessä nimittäen 20. syyskuuta 1342 viisi sukulaistaan kardinaaleiksi samana päivänä. Kardinaalineposten määrää hillitäkseen vuonna 1464 pidetty kirkolliskokous päätti asettaa rajan, jonka mukaan kardinaalinepoksen virkoihin sai nimittää vain yhden kerrallaan. Viides lateraanikonsiili taas julisti vuonna 1514, että sukulaisista huolehtiminen oli suositeltavaa ja että kardinaalineposten nimittäminen oli yleensä myös suositeltavaa, ja joissakin tapauksissa sen katsottiin olleen oikeutettua, jotta perheenjäsenistä voitaisiin pitää huolta.Reinhard, Wolfgang, Levillain, ed., 2002. Nepotism, sivut 1031–1033
Esimerkkinä paavien harjoittamasta nepotismista kardinaalinimityksissä ja käytännöstä seuranneesta paavinistuimen turmeluksesta voidaan pitää 1400-luvulla hallinneen paavi Calixtus III:n toimintaa. Tämä Borgian sukuun kuulunut paavi teki kahdesta veljenpojastaan kardinaalin. Toisesta nepotistisesti nimitetystä kardinaalista tuli myöhemmin Aleksanteri VI, joka tuli myöhemmin tunnetuksi yhtenä historian huonomaineisimpana paavina, ja hänen aikanaan paavius oli selvässä alennustilassa.Heininen, s. 59. Paavi Aleksanteri VI harjoitti itsekin nepotismia, ja hän jopa suunnitteli Kirkkovaltion antamista pojalleen. Aleksanteri VI nosti myös rakastajattarensa veljen Alessandro Farnesen kardinaaliksi, ja tästä tuli myöhemmin paavi Paavali III. Paavali III jatkoi perinteitä valitsemalla kaksi veljenpoikaansa – iältään 14 ja 16 vuotta – kardinaaleiksi.
Kardinaalineposten nauttimasta vallasta kertoo vuosina 1555–1559 hallinneen paavi Paavali IV:n vanhoina päivinään antama lausunto, jonka mukaan hän oli "langennut lähes täydellisesti kardinaalinepostensa vaikutusvallan alle".Setton, Kenneth Meyer. 1984. The Papacy and the Levant (1204–1571). . sivu 639 Toinen kardinaalinepoksensa vallassa ollut paavi oli vuosina 1559–1565 paavina toiminut Pius IV joka vuosina 1561–1565 siirsi yli 350 000 silloista Italian scudia sukulaisilleen.Ekelund, Robert B., Jr., Herbert, Robert F., ja Tollison, Robert D. 2004, lokakuu. "The Economics of the Counter-Reformation: Incumbent-Firm reaction to market entry." Viitattu 23.9.2007. (Vanhentunut linkki)
Vuodesta 1566 vuoteen 1692
Vuonna 1563 loppuneen Trenton kirkolliskokouksen jälkeen paavi Pius V perusti paavilliselle kuurialle viraston, jonka tehtäväksi tuli pitää huolta joistakin Kirkkovaltion sisäisistä asioista sekä huolehtia Pyhän istuimen ulkopoliittisista suhteista. Tätä virastoa johtamaan Pius V valitsi sukulaisensa kardinaali Michele Bonellin.Laurain-Portemer, Madeleine, Levillain, ed., 2002. Superintendent of the Ecclesiastical State, sivut 1467–1469
Kardinaalinepokset pääsivät myös Paavali V:n jälkeen tärkeisiin tehtäviin paavillisessa kuuriassa, ja näin kardinaalinepoksen virasta tuli yksi kuurian johtavista tehtävistä. Kardinaalinepokset tunnettiinkin vaikutusvaltaisina hahmoina paavillisessa hovissa, ja historioitsijat ovat paikoin käyttäneet kardinaalinepoksista nimityksiä "pääministeri", "alter ego" ja "varapaavi".Hsia, Ronnie Po-chia. 2005. The World of Catholic Renewal, 1540–1770. Cambridge University Press. . sivu 102. Kardinaalinepoksesta kehittyi kulloisenkin paavin ensimmäisinä virkaan vihittävä kardinaali, jonka "luomista" kardinaaliksi juhlistettiin perinteisesti Castel Sant'Angelon tykinlaukauksilla.
pienoiskuva|vasen|Ludovico Ludovisi, aikakautensa vaikutusvaltaisin kardinaalinepos.
Avignonin vankeuden aikana kardinaalinepos oli vastuussa Comtat Venaissin – minne Avignonin vankeuden aikaiset paavit olivat asettuneet – hengellisestä hallinnosta, sillä paavi Sixtus IV päätti 1475 nimittää Avignonille arkkipiispan, mihin tehtävään hän valitsi sukulaisensa Giuliano della Roveren.Hakusana "Avignon" vuoden 1913 Catholic Encyclopedia -teoksessa
Kardinaalinepos oli paikoin myös kirjeenvaihdon välityksellä yhteistoiminnassa kaikkien paavin diplomaattien eli nuntiusten kanssa, ja lisäksi hän oli myös kahden paavilliseen kuuriaan kuuluvan kongregaation prefekti. Kardinaalinepos oli myös korkea sotilaallinen johtaja paavin armeijassa ja "kanava, jonka kautta virtasi yhtä reittiä edut, toista kulta". Suuresta vaikutusvallastaan kardinaalinepos pääsi kuitenkin nauttimaan vain siinä tapauksessa, että paavinistuimella istui heikko johtaja. Useimmissa tapauksissa kardinaalinepokset olivat ainoastaan hallitsevan paavin de facto kumileimasimia. Paikoin kardinaalinepos ei edes ollut paavinistuimella olevan sukulaisensa nimittämä, vaikka kardinaalinepos olikin, sillä esimerkiksi kun paavi Leo XI kuoli ennen kuin ehti nimittää kardinaalinepoksen virkaansa, nimityksen hoiti hänen seuraajansa.Signorotto, Gianvittorio, and Visceglia, Maria Antonietta. 2002. Court and Politics in Papal Rome, 1492–1700. Cambridge University Press. . sivu 144
Yksi huippukohta kardinaalineposten vallassa saavutettiin vuosina 1621–1623 välillä hallinneen paavi Gregorius XV:n aikana. Hänen kardinaalinepoksensa Ludovico Ludovisi tunnettiin liikanimellä il cardinale padrone (vapaasti suomennettuna "kardinaalijohtaja"), minkä lisäksi hänelle oli kerääntynyt virastaan joukko erilaisia hyötyjä, kuten Bolognan hiippakunta. Historioitsija Leopold von Ranken mukaan Ludovico nettosi etuisuuksistaan yhteensä yli 200 000 scudia, minkä lisäksi von Ranke katsoi, että hän nautti rajoittamattomampaa auktoriteettia kuin yksikään häntä edeltänyt kardinaalinepos.von Ranke, Leopold: The History of the Popes. 1848, s. 307.
Kardinaalinepoksien erilaiset etuisuudet eivät aina jääneet pelkästään heidän itsensä käyttöön, sillä kardinaalinepoksilla oli oikeus tehdä facultas testandi -nimellä tunnettu asiakirja. Siten kardinaalinepos saattoi testamentata etuisuuksistaan koituvat tulot jollekin sukulaiselleen.
Kaikki kardinaalinepokset eivät olleet kardinaalinepoksia sanan varsinaisen määritelmän mukaan, vaikkakin heidän voidaan katsoa olevan kardinaalinepoksia siksi, että he saivat virkansa paaviin liittyvien sukulaissuhteidensa kautta. Tällaisia kardinaalinepoksia olisivat esimerkiksi ne kardinaalit, joilla oli läheisiä sukulaisia, jotka taas olivat esimerkiksi naimisissa hallitsevan paavin sukulaisien kanssa. Esimerkkinä voidaan pitää paavi Klemens X:tä, joka teki Paoluzzi-Altieri-nimisestä miehestä kardinaalin, koska tämän sukulainen oli aiemmin nainut Klemens X:n suvun ainoan perijän.Catholic Encyclopedia (1913) hakusanalla Pope Clement X Toinen esimerkki voisi olla Olimpia Maidalchini, jota monet historioitsijat pitävät Innocentius X:n tosiasiallisena kardinaalinepoksena. Maidalchini, joka oli paavin sukulainen tämän lähisukulaisen avioliiton kautta, ei itse voinut nousta kardinaaliksi, koska oli nainen. Käytännössä Maidalchini nautti selvää kardinaalinepoksen valtaa, sillä paavi teki ensin tämän pojasta, myöhemmin veljenpojasta ja tämän jälkeen vielä serkusta kardinaalin.Chadwick, Owen. 1981. The Popes and European Revolution. Oxford University Press. , s. 303
Kardinaalineposjärjestelmä perustui nepotismille. Niinpä paavi Innocentius XI:n nousu piispanistuimelle ei vaikuttanut järjestelmän kannalta hyvältä: uusi paavi oli hyväksynyt valintansa vain sillä ehdolla, että kardinaalikollegio sallisi hänen uudistusohjelmansa. Ohjelmaan kuului esimerkiksi nepotismin kieltäminen. Joka tapauksessa Innocentius XI ei onnistunut suunnitelmissaan menetettyään kardinaaliensa enemmistön tuen suunnitelmilleen.Chadwick, Owen. 1981. The Popes and European Revolution. Oxford University Press. , s. 304. Hänen seuraajansa, vuosina 1689–1691 hallinnut paavi Aleksanteri VIII oli tiettävästi viimeinen paavi, joka nimitti kardinaalinepoksen itselleen. Kyseinen kardinaalinepos oli nimeltään Pietro Ottoboni.Catholic Encyclopedia (1913) hakusanalla Roman Curia
Vuodesta 1692 eteenpäin pienoiskuva|Paavi Innocentius XII lakkautti kardinaalinepoksille luodun kuurian viraston ja vastapainoksi vahvisti toisia virastoja.