AC/DC (tyyliteltynä ACϟDC) on australialainen rockyhtye, jonka Skotlannista 1960-luvulla Australiaan muuttanut kitaristi Malcolm Young perusti vuonna 1973 veljensä, kitaristi Angus Youngin kanssa. Yhtyeen musiikki pohjautuu yksinkertaisiin sointukulkuihin ja voimasointujen käyttöön ilman efektejä.
AC/DC:n on yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä musiikkiartisteista ja -yhtyeistä. Pelkästään Yhdysvalloissa AC/DC:n albumeja oli myyty vuoteen 2007 mennessä kappaletta. Arviot AC/DC:n maailmanlaajuisesta albumimyynnistä vaihtelevat noin 150 miljoonasta yli 200 miljoonaan kappaleeseen.
Yli neljäkymmentä vuotta toiminnassa ollut AC/DC on eräs maailman pitkäikäisimmistä ja suosituimmista rockyhtyeistä. Se on valittu Rock and Roll Hall of Famen jäseneksi ja yhtyeellä on oma laatta Hollywoodin Walk of Famella. VH1-musiikkikanava on nimennyt AC/DC:n kautta aikojen neljänneksi parhaaksi hard rock -artistiksi vuonna 2000.Rock on the New
Historia
Dave Evansin aikakausi (1973–1974)
pienois|vasen|AC/DC:n soolokitaristi ja keulakuva Angus Young. Kuva konsertista vuodelta 2008. pienois|vasen|pysty|Rytmikitaristi, säveltäjä ja perustaja Malcolm Young. George Young (1946–2017) sekä hänen kaksi nuorempaa veljeään, Malcolm (1953–2017) ja Angus (s. 1955) syntyivät kukin Glasgow’ssa, Skotlannissa, mutta vuonna 1963 veljekset muuttivat suurimmalti osin koko perheensä kanssa Australiaan. Kolmesta veljeksestä George aloitti kitaransoiton ensimmäisenä ja hän liittyi pian The Easybeatsiin, josta muodostui yksi 1960-luvun menestyneimpiä yhtyeitä Australiassa. Vuonna 1966 yhtyeestä tuli ensimmäinen Sydneyn kaupungista lähtöisin oleva yhtye, joka onnistui saamaan kansainvälisen hitin kappaleen ”Friday on My Mind” saavutettua paljon radiosoittoa. Malcolm seurasi isoveljensä jalanjäljissä ja liittyi pian paikalliseen yhtyeeseen nimeltä Velvet Underground. Myös Youngin perheen vanhin poika Alex Young vaikutti lukuisissa yhtyeissä, mutta hän oli päättänyt jäädä Skotlantiin muun perheen muuttaessa Australiaan.
Malcolm ja Angus keksivät nimen AC/DC, kun heidän siskonsa oli huomannut ompelukoneen takaosassa kyseisen kirjainyhdistelmän, joka merkitsee vaihtovirtaa () ja tasavirtaa (). Veljesten mielestä nimessä yhdistyi heidän vastikään perustamansa yhtyeen energia ja vauhdikas musiikki. Yhtyeen nimi lausutaan yleisesti kirjain kerrallaan, mutta yhtyeen kotimaassa Australiassa yhtye on nimensä johdosta saanut itselleen lempinimen ”Acca Dacca”.
Perustettuaan AC/DC:n virallisesti vuoden 1973 marraskuussa Youngin veljesten lisäksi yhtyeeseen liittyivät basisti Larry Van Kriedt, laulaja Dave Evans ja rumpali Colin Burgess. Australiassa monille yhtyeille roudarina toiminut Ray Arnold ja hänen ystävänsä Alan Kissack huomasivat yhtyeen potentiaalin. He suostuttelivat sydneyläisen yökerhon ottamaan AC/DC:n uudenvuodenaaton esiintyjäksi. Esityksen nähnyt Gene Pierson, jonka kanssa Arnold ja Kissack olivat keskustelleet, vaikuttui yhtyeen esiintymisestä niin että lupasi järjestää heille lisää esiintymisiä.
Samaan aikaan Angus oli aloittanut kehittelemään esiintymisasuaan, ja idea australialaisessa koulupuvussa esiintymisestä tuli hänen siskoltaan Margaretilta. Aiemmin hän oli kokeillut esiintyä esimerkiksi Hämähäkkimiehenä, Zorrona, gorillapuvussa sekä Teräsmiestä parodioivassa asussa nimellä ”Teräs-Ang”. Muut yhtyeen jäsenet esiintyivät ensimmäisten keikkojen aikana glam rock -henkisissä asusteissa, mutta tästä tavasta luovuttiin, kun AC/DC:n muusikot näkivät paikallisen Skyhooks-yhtyeen tekevän samoin.
Bon Scott laulajana (1975–1979)
Vuonna 1974 Malcolm ja Angus olivat kyllästyneet laulaja Dave Evansin ylimieliseen asenteeseen ja siihen, ettei hän tullut toimeen yhtyeen manageri Dennis Laughlinin kanssa. He päättivät erottaa Evansin yhtyeestä. Tilalle tuli vuoden 1974 syyskuussa Ronald Belford ”Bon” Scott. Hän oli George Youngin ystävä ja liittyi kokoonpanoon juuri tämän ehdotuksesta.
AC/DC aloitti tuoreen levytyssopimuksensa myötä ensialbuminsa, ainoastaan Australiassa julkaistun High Voltagen nauhoittamisen. Albumin nauhoittaminen vei vain kymmenen päivää, koska albumi pohjautui pitkälti Youngin veljesten jo aiemmin kirjoittamiin instrumentaalikappaleisiin, joihin Scott kirjoitti sanoitukset.
Muutamaa kuukautta myöhemmin albumin julkaisun jälkeen yhtyeeseen liittyivät basisti Mark Evans ja rumpali Phil Rudd. Pian miehistönvaihdoksen jälkeen yhtye julkaisi uuden singlen ”It’s a Long Way to the Top (If You Wanna Rock ’n’ Roll)”, josta muodostui yksi AC/DC:n suosituimpia kappaleita. Kappale päätyi myös yhtyeen tulevalle studioalbumille T.N.T., joka julkaistiin High Voltagen tapaan vain Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. T.N.T.:n myötä yhtyeen julkisuus ja suosio Australian ulkopuolella alkoi vähitellen lisääntyä.
Vuonna 1976 yhtye allekirjoitti uuden levytyssopimuksen Atlantic Recordsin kanssa, ja yhtiön kansainvälisyys takasi myös AC/DC:n tuotannon leviämisen muualle maailmaan. Yhtye esiintyi ahkerasti Euroopassa ja saavutti myös kokemusta stadionluokan esiintymisissä toimien lämmittelijänä muun muassa Kissille lukuisilla urheilustadioneilla ja -areenoilla.
Vuoden 1976 keväällä yhtye julkaisi ”uuden” studioalbuminsa, joka koostui sekä High Voltagen että T.N.T.:n kappaleista ja sai yhtyeen debyyttialbumin tavoin nimekseen High Voltage. Albumi oli ensimmäinen maailmanlaajuiseen levitykseen päätynyt AC/DC:n albumi, ja se on vuosien mittaan myynyt yli kolme miljoonaa kappaletta. Yhtyeen seuraava, kokonaan uutta materiaalia sisältänyt albumi Dirty Deeds Done Dirt Cheap julkaistiin niin ikään vuonna 1976. Atlantic Recordsin julkaisema kansainvälinen versio erosi jossain määrin Australiassa ilmestyneestä versiosta, eikä albumia julkaistu Yhdysvalloissa lainkaan ennen vuotta 1981 jolloin yhtye oli suosionsa huipulla.
Vuoden 1977 Let There Be Rockin nauhoittamisen jälkeen basisti Mark Evans riitaantui soolokitaristi Angus Youngin kanssa ja erosi yhtyeestä. Evans on myöhemmin väittänyt esimerkiksi omaelämäkerrassaan Dirt Deeds: My Life Inside/Outside of AC/DC, että muut yhtyeen jäsenet erottivat hänet vaikka hän olisi riidoista huolimatta halunnut jatkaa. Hänet korvasi yhtyeessä Cliff Williams, joka teki debyyttinsä yhtyeen kanssa seuraavalla studioalbumilla Powerage, jonka hittejä olivat ”Rock’n Roll Damnation”, ”Riff Raff” ja ”Sin City”. Samana vuonna yhtyeen Skotlannin Glasgow’ssa nauhoitettu konsertti julkaistiin livealbumina nimellä If You Want Blood You’ve Got It, joka sai Isossa-Britanniassa suuria kehuja. Tämä huomattiin Yhdysvalloissa ja yhtyeen maine jatkoi kasvuaan entisestään.
Scottin kuolema ja Brian Johnsonin AC/DC (1979–1982)
pienois|Edesmenneen laulajan Bon Scottin muistoksi pystytetty patsas Fremantlessa, Australiassa. pienois|pysty|Bon Scottin seuraajaksi pestattiin Brian Johnson. Yhtyeen lopullinen läpimurto tapahtui vuonna 1979 Robert John ”Mutt” Langen tuottaman Highway to Hellin ilmestyttyä. Highway to Hell toi yhtyeelle sen ensimmäisen kultalevyn Yhdysvalloissa ja oli myös yhtyeen ensimmäinen studioalbumi, joka nousi Yhdysvalloissa Billboardin albumilistalla sadan parhaan joukkoon noustessaan sijalle 17. Albumi oli Bon Scottin aikaisen AC/DCn suurin menestys ja albumin kenties tunnetuin kappale on nimiraita ”Highway to Hell”. Muita suosituiksi muodostuneita kappaleita yhtyeen fanien keskuudessa olivat ”Touch Too Much”, ”Girls Got Rhythm”, ”Shot Down in Flames” ja ”If You Want Blood (You’ve Got It)”. Kyseisen albumin nimi osoittautui kuitenkin ikävällä tavalla enteelliseksi Bon Scottille: hänet löydettiin 19. helmikuuta 1980 kuolleena tuttavansa autosta Lontoossa. Scottin kuolinsyyksi ilmoitettiin alkoholimyrkytys.
AC/DC:n viimeinen nauhoitettu esiintyminen Bon Scottin kanssa oli Espanjan televisiossa vain viikkoa ennen Scottin kuolemaa. Taltiointi kyseisestä esiintymisestä on muun muassa yhtyeen DVD:llä Family Jewels ja epävirallisella DVD-julkaisulla Let There Be Rock.
Scottin kuoltua yhtye harkitsi hetkellisesti jopa lopettamista, mutta Scottin vanhemmat ylipuhuivat yhtyeen muut jäsenet jatkamaan, sillä heidän mukaansa Scott olisi halunnut AC/DC:n jatkavan kaikesta huolimatta. Yhtye aloitti etsinnät Scottin korvaajan löytämiseksi, ja muun muassa Slade-yhtyeen Noddy Holder oli potentiaalinen vaihtoehto yhtyeen uudeksi laulajaksi. Angus Young kertoi myöhemmin Bonin innostuneen Brian Johnsonin esiintymistavasta nähtyään hänet esiintymässä Englannissa Geordie-yhtyeen laulajana. Bon oli maininnut Johnsonin ”olevan kaveri, joka tietää mistä rokissa on kyse”, ja hänen mukaansa Johnson muistutti Little Richardia jota Bon itse ihaili.
Välittömästi Johnsonin liittymisen jälkeen yhtye alkoi työstää seuraavaa albumiaan Back in Blackia, jonka kappalemateriaalin kirjoittamisen yhtye oli aloittanut jo Bonin kanssa. Highway to Hellin tapaisesti Mutt Lange tuotti myös Back in Blackin, joka ilmestyi vuonna 1980 ja muodostui lopulta yhtyeen menestyneimmäksi julkaisuksi. 42 miljoonan kappaleen myynnillään Back in Black on maailman toiseksi myydyin äänite, edellään vain Michael Jacksonin Thriller. Albumi sisältää useita tunnettuja kappaleita, kuten ”Hell’s Bells”, ”Back In Black”, ”You Shook Me All Night Long”, ”Rock And Roll Ain’t Noise Pollution” ja ”Shoot to Thrill”.
Seuraava albumi For Those About to Rock We Salute You ilmestyi jo vuonna 1981 ja menestyi edeltäjänsä tapaisesti erinomaisesti. Se nousi esimerkiksi ensimmäisenä AC/DC-levynä Yhdysvaltain Billboard-listan kärkeen. Albumin tunnetuimmaksi kappaleeksi kohosi sen nimikappale, jonka osaksi sovitetuista tykinlaukauksista on tullut AC/DC:n konserttien vakionumero. Albumi jäi kuitenkin Mutt Langen ja AC/DC:n viimeiseksi yhteiseksi tuotokseksi, sillä yhtye halusi tuottaa seuraavan albuminsa itse vangitakseen tulevalle albumilleen varhaisten vuosiensa raaemman musiikkimaailman.
Suosion lasku (1983–1989)
pienois|pysty|vasen|Cliff Williams korvasi Mark Evansin yhtyeen basistina vuonna 1977. For Those About to Rock We Salute You -albumin seuraajaa Flick of the Switchin nauhoittamisen aikaan rumpali Phil Rudd paini päihdeongelmiensa kanssa, mikä aiheutti kitkaa hänen ja rytmikitaristi Malcolm Youngin välille. Riitojen pahentuessa Rudd erotettiin yhtyeestä. Sessiomuusikkona ja Procol Harumissa aiemmin soittanut B. J. Wilson palkattiin täydentämään yhtyettä nauhoituksissa, mutta hänen rumpuosuutensa eivät päätyneet albumille, sillä Rudd oli jo ehtinyt soittaa kaikki albumin rumpuraidat ennen kuin oli joutunut jättämään yhtyeen. Vakituisen rumpalin hankkimiseksi yhtye järjesti yli 700 koe-esiintymistä Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa kunnes Simon Wright lunasti paikkansa yhtyeessä vuoden 1983 kesällä.
Monet pitävät vuoden 1983 syksyllä julkaistua Flick of the Switchiä yhtyeen heikoimpana studioalbumina. Kerrang! -musiikkilehden lukijaäänestyksessä vuonna 1984 AC/DC listattiin yhdeksi edellisvuoden suurimmista pettymyksistä, vaikka Flick of the Switch nousikin Britannian albumilistalla sijalle 4 ja singlejulkaisut ”Nervous Shakedown” ja ”Flick of the Switch” onnistuivat saavuttamaan pienimuotoista listamenestystä. Myös Flick of the Switchin seuraaja, vuoden 1985 Fly on the Wall osoittautui niin ikään hienoiseksi pettymykseksi. Britannian albumilistalla Fly on the Wall ei kokenut kovinkaan suurta notkahdusta verrattaessa edeltäjäänsä. Albumi nousi listalla sijalle 7, mutta Yhdysvalloissa yhtyeen ura oli kääntynyt entistä enemmän laskusuuntaan; vain vajaat neljä vuotta aiemmin yhtye oli pitänyt hallussaan Billboardin albumilistan kärkitilaa, mutta nyt yhtyeen tuorein studiotuotos löytyi vasta sijalta 32.