pienoiskuva|Ritari Hiltbolt von Swanegoen tanssii kahden neitosen kanssa muusikon säestäessä tanssia viellella. Kuva Manessen käsikirjoituksesta 1300-luvun alulta. Keskiajan musiikki käsittää Euroopassa tehdyn musiikin itsenäisen kristillisen musiikkiperinteen synnystä 300–400-luvuilla aina 1300-luvun loppuun. Keskiajan musiikki on hyvin voimakkaasti yhteydessä kristilliseen kirkkoon ja sen juuriin juutalaisessa perinteessä. Monet länsimaisen taidemusiikin piirteet kehittyivät keskiajalla nimenomaan kirkon piirissä, muun muassa nuottikirjoitus ja polyfonia. Suurin osa kouluista ja säveltäjistä toimi kirkon piirissä, ja vain harvat maallikot osasivat lukea nuotteja. Niinpä keskiajan varhaisesta maallisesta musiikista ei ole säilynyt kuin joitakin satoja yksiäänisiä lauluja. Keskiajan alkupuolen musiikkityyleistä on myöhempään länsimaiseen taidemusiikkiin vaikuttanut eniten gregoriaaninen kirkkomusiikki.Grout ym. 2005, s. 24. Keskiajan loppupuolella musiikin polyfonia monimutkaistui ja äänet muuttuivat itsenäisemmiksi toisiinsa nähden. Myöhäiskeskiajalla kehittyneistä sävellystyypeistä keskeisimpiä on motetti.
Kirkollinen musiikki 400–1000-luvuilta on säilynyt lähinnä kirkkomusiikkia. Varhaisen kristillisen musiikin juuret ulottuvat juutalaiseen musiikkiperinteeseen ja erityisesti psalmien laulamiseen. Tätä tukevat tutkimuksissa löydetyt melodiset yhtäläisyydet varhaisten kristillisten kirkkojen psalmilaulujen ja juutalaisten suullisen psalmilauluperinteen välillä.Grout ym. 2005, s. 25–29.
Toisin kuin luhistuneen Rooman valtakunnan itäosissa, jossa Bysantin valtakunta pysyi voimissaan vielä renessanssiin asti ja jossa siksi oli melko laaja yhtenäinen bysanttilaisen musiikin perinne, läntiset osat joutuivat monien kansojen, muun muassa kelttien, anglien, frankkien ja langobardien valtaan. Sen seurauksena syntyi erilaisia paikallisia kirkollisia perinteitä, joilla jokaisella oli myös oma kirkkomusiikkityylinsä. Parhaiten lukuisista tyylisuunnista ja perinteistä tunnetaan ambrosialainen, vanha roomalainen ja gregoriaaninen kirkkomusiikki, joka on eniten vaikuttanut länsimaisen musiikin kehitykseen.Grout ym. 2005, s. 29–31.
Varhainen keskiaika Bysanttilainen musiikki
pienoiskuva|Mosaiikki Hagia Sofian kirkosta, Konstantinopolista, nykyisestä Istanbulista.
Bysanttilainen kirkkomusiikki oli idän patriarkaattien, nykyisen ortodoksisen kirkon alueen kirkkomusiikkia, joka syntyi Bysantin valtakunnan alueella. Musiikin melodiat perustuivat kahdeksaan säveleen eli oktoekhokseen, joista muodostui esikuva läntisen kirkon kahdeksalle moodille. Jumalanpalveluksissa käytettyjä lauluja alettiin kirjata muistiin 900-luvulta alkaen, ja monia näistä sävellyksistä käytetään ortodoksisissa kirkoissa edelleen.
Monet bysanttilaiset kirkkolaulut perustuvat kantonisaatioon eli melodian kokoamiseen pienistä valmiista melodianpätkistä. Eri melodianpätkiä käytettiin teoksen eri osissa, esimerkiksi fraasien alussa tai lopussa tai korostamaan tekstin keskeisiä sanoja. Joidenkin fraasien tehtävänä oli toimia siltoina eri osien välillä. Yhdistämällä näitä eri elementtejä improvisoiden esityksen aikana pystyttiin tuottamaan teoksen lopullinen melodia.
Gregoriaaninen kirkkomusiikki
pienoiskuva| Pyhä Henki ilmoittaa paavi Gregorius Suurelle gregoriaanisen kirkkomusiikin säveliä, jotka kirjuri kirjaa muistiin. Keskiaikainen piirros 1000-luvulta.
Gregoriaaninen kirkkolaulu syntyi 600-luvun lopulla tai 700-luvun alussa, kun Roomaan perustettiin Schola Cantorum (Laulajien koulu), joka lauloi kaikissa paavin toimittamissa jumalanpalveluksissa. Schola Cantorumin piirissä alkoi hiljalleen muodostua eri jumalanpalveluksen teksteille säännönmukaiset melodiat. Tämä standardiohjelmisto, joka määräsi tietyt jumalanpalvelustekstit esitettäväksi tiettyinä kirkkovuoden päivinä määrätyillä melodioilla, sai muotonsa 800-luvun puoleen väliin mennessä ja pysyi käytännössä muuttumattomana aina 1500-luvulle asti.Grout ym. 2005, s. 31–34.
Gregoriaanisen kirkkomusiikin leviämiseen vaikuttivat ennen kaikkea poliittiset syyt. Paavin ja frankkien kuninkaan liitto hyödytti molempia, ja yhtenäinen jumalanpalveluskäytäntö auttoi Pipin Pientä sulauttamaan hajanaisen valtakuntansa yhdeksi kuningaskunnaksi. Rooman ja frankkien välinen yhteys vahvistui entisestään, kun paavi Leo III kruunasi Pipinin pojan Kaarle Suuren Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisariksi.
Kaikkien gregoriaanisten laulujen tarkoituksena oli ennen kaikkea tuoda esiin laulun tekstiä. Suurissa, kaikuvissa keskiaikaisissa kirkoissa oli helpompi saada selvää lauletuista kuin luetuista teksteistä. Toisin kuin renessanssimusiikissa, säveltäjät eivät pyrkineet kuvittamaan tai ilmaisemaan tekstin välittämiä tunnetiloja, vaan sävelmät tehtiin toistamaan vain tekstin muotoa ja rytmiä. Fraasit ovat yleensä muodoltaan kaarimaisia alkaen ja päättyen matalaan nuottiin ja käyden fraasin keskivaiheilla korkeammalla, mikä vastasi puhutun latinan käytäntöä. Gregoriaaninen kirkkomusiikki ei ole nykyisen länsimaisen musiikkiperinteen tapaan tonaalista vaan se perustuu kirkkosävellajeihin eli moodeihin, jotka ovat läheistä sukua bysanttilaisen perinteen oktoekhoselle. Molempien perinteiden juuret ovat antiikin Kreikan musiikinteoriassa. Gregoriaanisessa kirkkomusiikissa ei ole samanlaisia iskuja ja säännöllisiä rytmin painotuksia kuin suurimmassa osassa myöhempää läntistä taidemusiikkia. Melodian kuljetus on vapaata, mikä soveltuu sellaisen tekstin esittämisen, jossa osat tai säkeet ovat erimittaisia. Myöskään laulujen sävelkorkeutta ei ole määrätty, vaan ne esitetään kulloisenkin esittäjän äänialaan sopivalla korkeudella.
Kirkollisen jumalanpalvelusmusiikin rinnalla keskiajalla sävellettiin myös paljon muuta uskonnollista musiikkia, joka oli kirkon hyväksymää ja jota esitettiin joskus myös jumalanpalvelusten aikana. Näitä musiikinmuotoja olivat muun muassa sequentia ja liturginen draama. Hildegard Bingeniläisen säveltämä kahdeksankymmentäkaksi laulua sisältävä Ordo virtutum noin vuodelta 1151 on vanhin säilynyt musiikkidraamateos, joka ei ollut osa katolista jumalanpalvelusperinnettä.Grout ym. 2005, s. 65–70.
Muut läntiset kirkkomusiikkiperinteet
Tärkein keskiajalla edelleen vaikuttaneista paikallisista jumalanpalvelusperinteistä oli heti Rooman jälkeen merkittävimmässä italialaisessa kaupungissa Milanossa syntynyt ambrosialainen kirkkomusiikki, joka on nimetty Milanon piispan, pyhän Ambrosiuksen mukaan. Ambrosialainen kirkkomusiikki ja riitti ovat säilyneet Milanossa ja sen ympäristössä meidän päiviimme asti, vaikka sitä on pyritty vuosisatojen aikana kitkemään.Grout ym. 2005, s. 33.
Toinen keskeinen musiikkiperinne, joka säilyi pitkään kirkon musiikin ja riituksen yhtenäistämispyrkimyksistä huolimatta, oli vanha roomalainen kirkkomusiikki, joka on peräisin 700-luvulta. Melodioiltaan se muistuttaa monin tavoin gregoriaanista kirkkomusiikkia, mutta on koristeellisempaa.Grout ym. 2005, s. 31.
Polyfonian kehitys
On todennäköistä, että Euroopassa esitettiin polyfonista musiikkia paljon aikaisemmin kuin siitä kertovat ensimmäiset kirjalliset maininnat ovat säilyneet. Yksinkertaisinta polyfonian muotoa, jatkuvan samana pysyvän pohjanuotin eli bordunaäänen päälle laulettua melodiaa, esiintyy useimmissa eurooppalaisissa kansanmusiikkiperinteissä ja myös monissa aasialaisissa kulttuureissa, mikä viittaisi siihen, että se saattaa periytyä jo antiikin ajoista.Grout ym. 2005, s. 88. Bysanttilaisessa kirkkomusiikissa kyseistä pohjanuottia nimitetään iisoniksi. Pohjanuottina käytetään usein kirkkosävellajin perussäveltä.
pienoiskuva|Rinnakkainen organum laulusta "Te Deum laudamus". Toinen yksinkertainen polyfonian muoto, rinnakkainen organum, jossa toinen ääni seuraa melodiaa tasaisen intervallin päässä, oli ilmeisesti myös jo vanha perinne, kun se ensimmäistä kertaa kuvattiin 800-luvulta peräisin olevassa teoksessa Musica enchiriadis. Esitystapaa nimitettiin kyseisissä käsikirjoituksissa nimellä organum. Alkuperäisen melodian eli pää-äänen rinnalla kulki organum-ääni yleensä siten, että äänien etäisyys toisistaan pysyi samana, tavallisesti kvinttinä. Molemmat äänet saatettiin myös kerrata oktaavia korkeammalta tai matalammalta rikkaamman soinnin aikaansaamiseksi. Tavaksi muodostui nimittää varsinaista päämelodiaan kuljettavaa ääntä tenoriksi (latinan sanasta tenere, kannatella).Grout ym. 2005, s. 88–93.
Musica enchiriadisin kuvaama organum ei ollut varsinaisesti sävellystekniikka vaan tapa koristella laulettua musiikkia lisäämällä spontaanisti ääniä esityksen aikana. Guido Arezzolainen esitti teoksessaan Micrologus (noin 1025) jo monimutkaisemman polyfonisen teorian, joka mahdollisti erilaiset vaihtoehdot toiselle äänelle, jonka kuoron kanssa laulava solisti saattoi esittää improvisatorisesti. Organum-ääni saatettiin myös säveltää valmiiksi ja kirjoittaa nuotteihin melodian kanssa. Ensimmäiset löydetyt nuottikäsikirjoitukset, jotka sisältävät myös organumin nuotitettuna, ovat 1000-luvun alkupuolelta. Näin polyfonia oli kehittynyt esitystekniikasta sävellystekniikaksi.
1100-luvun lopun käsikirjoituksissa alkoi ilmetä uusi organumin tyylisuunta, vapaa organum, jossa organum-ääni on muuttunut vapaammaksi ja itsenäisemmäksi tenoriääneen verrattuna. Vapaassa organumissa organum-ääni sijaitsee yleensä tenorin yläpuolella, ja tenori- ja organum-äänet saattavat joskus myös ohittaa toisensa. Kuten vanhassa organumtyylissä, äänien väliset intervallit olivat kuitenkin aina keskiajalla puhtaina intervalleina pidettyjä kvartteja, kvinttejä tai oktaaveja. Vapaassa organumissa organumin esittivät pääasiassa solistit, jotka saattoivat improvisoida sen kuoron laulamaa tenoria vastaan.
Notre Damen koulukunta
1100-luvun lopussa ja 1200-luvun alussa Ranskassa syntyi niin sanottu Notre Damen koulukunta. Sen tärkeimmät edustajat olivat säveltäjät Perotinus (eli Pérotin) ja Leoninus (eli Léonin), jotka molemmat olivat opiskelleet musiikkia Pariisin yliopistossa ja toimivat Notre Damen katedraalissa. Nimettömän englantilaisen kirjoittama käsikirjoitus vuodelta 1275 kertoo Léoninin kirjoittaneen teoksen Magnus liber organi, joka sisälsi kaksiääniset (duplum organum) sävellykset kirkkovuoden suurien juhlien jumalanpalvelusten kaikkiin responsiivisiin osiin. Vaikka itse kirja on hävinnyt, on osia siitä säilynyt monissa käsikirjoituksissa. Myöhemmin Pérotin ja muut koulukunnan säveltäjät muokkasivat ja laajensivat kokoelmaa ja tekivät eri teoksiin vaihtoehtoisia osia ja kolmi- (triplum organum) tai neliäänisiä (quatrum organum) sovituksia.Grout ym. 2005, s. 94–102.
Notre Damen koulukunnan säveltäjät olivat antiikin ajan jälkeen ensimmäiset, jotka käyttivät nuottikirjoitusta, jossa esitettiin nuottien suhteellisten sävelkorkeuksien lisäksi myös niiden pituudet. Rytmien esittäminen perustui rytmisiin moodeihin, jotka merkittiin numeroilla 1–6. Perustahtiyksikkö eli tempus oli aina jaoteltu kolmeen osaan. Periaatteessa ensimmäiseen rytmimoodiin sävelletty teos koostui kyseisen rytmikuvion toistamisesta, mutta koska samanlaisena toistettu rytmikuvio olisi ollut monotoninen, rytmistä moodia saatettiin vaihtaa tahti kerrallaan. Lisäksi monissa teoksissa eri äänet käyttivät eri rytmimoodia.
Motetti
Notre Damen koulukunta kehitti myös uuden polyfonisen sävellystyypin, motetin, jossa olemassa olevaan kirkkolauluun lisättiin uusia sanoja yhdelle tai useammalle organum-äänelle. Uudet sanat olivat aluksi latinaa, mutta myöhemmin motetteja varten kirjoitettiin kansankielisiä tekstejä ja aiheet saattoivat olla maallisia. 1300-luvun puolivälistä eteenpäin motetista oli muotoutunut tärkein polyfonisen musiikin muoto.Grout ym. 2005, s. 104–111.
Kirkollisia aiheita käsitteleviä motetteja saatettiin esittää kirkossa, mutta ainakin maalliset motetit oli tarkoitettu viihteeksi aikansa koulutetulle eliitille: papistolle, aristokraateille ja muusikoille. Koska maallisissa moteteissa tenorin alkuperäisiä sanoja ei tarvinnut enää esittää, saatettiin ääni esittää myös soittimilla.