pienois|pysty|Montini pappisvihkimyksessään vuonna 1920. pienois|Vatikaanin toinen kirkolliskokous. Pyhä Paavali VI, oikealta nimeltään Giovanni Battista Enrico Antonio Maria Montini, (26. syyskuuta 1897 Sarezzo – 6. elokuuta 1978 Castel Gandolfo) toimi paavina vuodesta 1963 kuolemaansa saakka 1978.
Paavali VI oli Vatikaanin Annuario Pontificio -vuosikirjassa julkaistun virallisen, mutta perimätietoon perustuvan paaviluettelon mukaan 262. paavi. Paavina ollessaan hän muun muassa saattoi edeltäjänsä Johannes XXIII:n aloittaman Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen päätökseen.
Paavali VI:n vuonna 1968 julkaisema kiertokirje Humanae vitae oli merkittävä kannanotto perhesuunnitteluun, ehkäisyyn ja aborttiin, jotka paavi tuomitsi vastoin neuvonantajiensa enemmistön mielipidettä. Kiertokirje aiheutti enemmän kuohuntaa kuin yksikään muu Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen julkaistu paavillinen kiertokirje.Arffman s. 214.
Paavali VI teki sinänsä pienen mutta merkityksellisen uudistuksen käytäntöihin: kruunauksen jälkeen häntä ei enää kuljetettu kantotuolissa paikasta toiseen kuten monia edeltäjiään vaan hän lyhennytti valkoisen kaapunsa maahan ulottuvasta nilkkapituiseksi ja vaihtoi kirjaillut pehmeät tohvelit tukeviin kävelykenkiin. Hänellä oli terveet jalat ja hän halusi kävellä paikasta toiseen ripeässä tahdissa. Tämä uudistus jäikin pysyväksi.
Paavi Johannes Paavali II julisti Paavali VI:n 11. toukokuuta 1993 Jumalan palvelijaksi, mikä on katolisessa kirkossa ensimmäinen askel mahdollista pyhimykseksi julistamista varten. Hänet julistettiin pyhimykseksi 14. lokakuuta 2018 yhdessä Óscar Romeron kanssa.Paavi Franciscus julisti pyhimykseksi uudistajapaavin ja salamurhatun Salvadorin arkkipiispan
Elämä ennen paaviutta
Montini syntyi varakkaaseen asianajajan ja toimittajan perheeseen vuonna 1897. Hän kävi seminaarin, minkä jälkeen hänet vihittiin papiksi vuonna 1920. Tämän jälkeen Montini jatkoi Roomassa teologian ja kirkko-oikeuden opiskelemista. Hän liittyi valtiosihteeristöön vuonna 1922 toimien samalla katolisessa yliopistotyössä ja opettaen paavillisessa diplomaattiakatemiassa. Montinista tuli virkailija Pyhän istuimen Puolan-lähetystöön 1923, mutta hän palasi seuraavana vuonna kuurian palvelukseen.Heininen 2004, s. 157.
Vuonna 1937 hänestä tuli assistentti Eugenio Pacellille, joka tuolloin toimi vielä kardinaalivaltiosihteerinä. Kun Pacellista tuli myöhemmin paavi, jatkoi Montini hänen avustajanaan. Toisen maailmansodan aikana Montini osallistui aktiivisesti siviiliväestön ja pakolaisten avustustyössä. Hän oli uskollinen paaville, vaikkei ollutkaan tämän kanssa samaa mieltä kaikissa asioissa.Heininen 2004, s. 158.
pienois|pysty|Kardinaali Montinin vaakuna. Kun Pius XII:n arveltiin vuonna 1954 olevan kuolemansairas, kardinaalit pelkäsivät, että paavinvaihdos nostaisi Montinin kardinaalivaltiosihteeriksi, tämä kun oli aikaisemmin yrittänyt saada kuurian vaikutusvaltaisissa ja vanhoillisissa kardinaaleissa pahennusta herättäneen Graham Greenen kirjoittamaan Vatikaanin sanomalehteen. Hänet saatiinkin syrjään, sillä paavi Pius XII nimitti Montinin Milanon arkkipiispaksi marraskuussa 1954 mutta ei nimittänyt tätä samalla kardinaaliksi. Tällä tavalla Montini saatiin siirretyksi pois kuurian palveluksesta, eikä hänen olisi ilman kardinaalin arvoa todellisia mahdollisuuksia saada tärkeitä virkoja tulevaisuudessa. Montinilla ei ollut minkäänlaista kokemusta hiippakuntahallinnosta eikä seurakuntatyöstä, mutta hän osoittautui mitä oivallisimmaksi hiippakunnan paimeneksi. Montini myös matkusteli monissa maissa ja solmi erityisesti yhteyksiä anglikaanisiin kirkonjohtajiin.
Kun Johannes XXIII nimitti heti paaviksi tultuaan 23 kardinaalia, ensimmäisenä heidän joukossaan oli Montini. Montinilla oli huomattava osa Vatikaanin toisen ekumeenisen konsiilin valmisteluissa, joihin hän laati työjärjestyksen. Montini myös kuului konsiilin ensimmäisen istuntokauden epäviralliseen, uudistuksia tavoitelleeseen johtoryhmään.
Paavi Johannes XXIII itse toivoi avoimesti Montinia seuraajakseen paavinistuimelle. Vielä kuolinvuoteellaankin paavi ilmoitti ”olevansa sitä mieltä, että Montini tulee olemaan hänen seuraajansa”. Paavi Johannes XXIII kuoli 3. kesäkuuta 1963, minkä jälkeen kardinaalit kokoontuivat konklaaviin valitsemaan hänelle seuraajaa.
Valinta paaviksi
pienois|Paavali VI:n paavillinen vaakuna. Pääehdokkaina vuoden 1963 konklaavissa olivat vanhoillisten ehdokas Ildebrandi Antoniutti sekä uudistusmielisten Giacomo Lercaro ja Giovanni Battista Montini. Ehdokkaista Montinilla olisi voinut olla hyvät mahdollisuudet voittaa jo vuoden 1958 konklaavi, mutta silloin häntä ei oltu vielä nimitetty kardinaaliksi, eikä hän siten ollut sovelias paaviehdokas.Heininen 2004, s. 149. Autuaan Johannes XXIII:n nimitettyä Montinin kardinaaliksi oli tällä nyt realistinen mahdollisuus nousta paaviksi.
Kuten useimmista muistakaan konklaaveista, ei vuoden 1963 konklaavin kulusta ole kovin tarkkoja tietoja. Konklaavi pidettiin tavalliseen tapaan Sikstuksen kappelissa, eivätkä ulkopuoliset päässeet seuraamaan salaista äänestystä.
Äänestyksen ensimmäisillä kierroksilla uudistusmielisten kardinaalien äänet jakautuivat Giacomo Lercaron ja Giovanni Battista Montinin kesken. Kolmannessa äänestyksessä Lercaron kannattajat siirtyivät tukemaan Montinia, mutta tämän saama kannatus ei vielä saavuttanut tarvittavaa kahden kolmanneksen enemmistöä. Vaikutti siltä, että konklaavi saattaisi lukkiutua, elleivät joko konservatiivit tai uudistusmieliset antaisi periksi ja suostuisi toista näkökantaa edustavaan paaviin. Kuudennella äänestyskerralla konservatiivit suostuivat kannattamaan Montinia, ja tämä valittiin seuraavaksi paaviksi.Heininen 2004, s. 159.
Uusi paavi vielä kruunautti itsensä perinteisellä kolmikerroksisella paavin tiaralla, mutta tämän jälkeen tiara myytiin, ja rahat jaettiin köyhille. Luopuessaan paavinkruunuksikin kutsutusta tiaarasta Paavali VI osoitti, ettei paaviutta pitäisi ensisijaisesti arvioida etuoikeuksien ja vallan käsitteillä. Ele ei merkinnyt paavin luopumista hengellisestä vallasta, mutta sillä hän näytti, että paavinviran tuoma hengellinen valta on käsitettävä kirkon palveluna eikä paavin etuoikeutena.Paavi s. 7.
Tilanne Paavali VI:n noustessa paaviksi
Paavali VI nousi paaviksi Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen ollessa vielä kesken. Hänen edeltäjänsä Johannes XXIII oli aloittanut kansainvälisen kirkolliskokouksen valmistelut sekä avannut kirkolliskokouksen ja johtanut sitä sen ensimmäisen istuntokauden ajan. Vatikaanin toiselta kirkolliskokoukselta odotettiin uudistuksia vanhanaikaisena pidettyyn katoliseen kirkkoon, ja Johannes XXIII:n seuraajan oletettiin jatkavan tätä uudistustyötä.
Paavina vuosina 1963–1978
Vatikaanin toinen kirkolliskokous
pienois|pysty|vasen|Paavali VI:n paavillinen tiaarakruunu. Ensimmäiseksi Paavali VI ilmoitti tärkeimmäksi tehtäväkseen konsiilin jatkamisen. Konsiilin toinen istunto pidettiinkin 29. syyskuuta 1963. 28. lokakuuta 1965 paavi julkaisi ekumeenisen kirkolliskokouksen päätöksen, jonka mukaan juutalaisia ei tule pitää kollektiivisesti syyllisinä Kristuksen surmaamiseen.Mitä missä milloin 1967, s. 14. Tämä oli ollut yksi niistä argumenteista, millä kansallissosialistit olivat perustelleet antisemitististä toimintaansa.
Paavali VI piti ohjakset käsissään tiukemmin kuin edeltäjänsä Johannes XXIII, joka oli antanut kirkolliskokouksen työskennellä melko itsenäisesti. Hän pyrki hyväksyttämään konsiilin asiakirjat mahdollisimman suurella enemmistöllä, jolloin myönnytyksiä oli tehtävä konservatiiviselle vähemmistölle.Heininen 2004, s. 160.
Uuden paavin osa ei ollut helppo, sillä kirkolliskokouksessa uudistusta (aggiornamento) vaativat saivat äänensä kuuluviin, mitä vanhoilliset säikähtivät. Konsiilin uudistukset olivat liikaa vanhoillisille, mutta riittämättömiä radikaaleille uudistajille. Paavi ei antanut tukeaan jyrkimmille uudistajille eikä myöskään konservatiiveille, vaan pyrki pääsemään kompromissiratkaisuihin. Paavali VI:n onnistuikin saada hyväksytyksi kokouksen asiakirjat suurilla enemmistöillä, koska vain kolmessa äänestyksessä yli 50 henkilöä vastusti asiakirjan hyväksymistä.Kristinuskon historia 2000 : Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 210. Paavali VI sai sekä uudistusmielisimpien että konservatiivisimpien tahojen vihat niskaansa, mutta onnistui pitämään kirkon ohjaksissa konsiilin jälkeisessä sekasortoisessa tilanteessa.
Paavali VI toteutti useita konsiilin päätöksiä, kuten jumalanpalveluksen uudistamisen. Lisäksi hänen aloitteestaan vahvistettiin kirkkoa koskevassa asiakirjassa paavin ylin opetusvalta. Paavali VI myös veti konsiilin asialistalta kysymyksen pappien selibaatista kiertokirjeessään 1967 ja lupasi myöhemmin palata asiaan. Vaikka useita pappeja oli eronnut virastaan ja avioitunut, pysyi ensylika perinteisellä kannallaan. Tämä ei lopettanut kritiikkiä, vaan päinvastoin lisäsi sitä.
Suhteet ortodoksiseen kirkkoon
Paavali VI:n pontifikaatin eli paavinkauden aikana katolisen kirkon suhteet ortodoksiseen kirkkoon paranivat huomattavasti. Tilanne suhteiden lämpenemiselle oli otollinen, sillä vallassa oli samanaikaisesti kirkkojen lähempää yhtenäisyyttä kannattava paavi Paavali VIHeininen 2004, s. 159 ja 160. ja kristikunnan ykseyttä toivova ortodoksisen kirkon patriarkka Athenagoras I.Krisinuskon historia 2000 : Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 209.
1960-luvulla tapahtui useita katolisen ja ortodoksisen kirkon välien lämpenemisen kannalta tärkeitä tapahtumia. Esimerkiksi paavi Paavali VI ja patriarkka Athenagoras I tapasivat toisensa Jerusalemissa vuonna 1964. Lisäksi vuosina 1963 ja 1964 pidettiin Rodoksen saarella kaksi yleisortodoksillista konferenssia, joissa käsiteltiin ensisijaisesti ortodoksisen kirkon suhteita katoliseen kirkkoon. Lisäksi samanaikaisesti käynnissä oli katolisen kirkon osalta uudistava Vatikaanin toinen kirkolliskokous, jonka jotkin päätökset helpottivat vuoropuhelua muiden kirkkojen kanssa.
Tärkeä hetki ortodoksisen ja katolisen kirkon välillä koettiin Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen, jolloin ortodoksisen ja katolisen kirkon johtajat kumosivat vuonna 1054 annetun molemminpuolisen kirkonkirouksen. Tästä merkittävästä muutoksesta huolimatta katolilaiset ja ortodoksiset teologit alkoivat keskustella oppien erilaisuudesta ja paavin asemasta vasta 1980-luvun alussa.
Tapaaminen Gromykon kanssa
Paavi Paavali VI ja Neuvostoliiton ulkoministeri Andrei Gromyko tapasivat toisensa Vatikaanissa 27. huhtikuuta 1966 ja vaihtoivat mielipiteitä yleismaailmallisista ongelmista ”sydämellisesti mutta lyhyesti”. Se oli ensimmäinen huipputason tapaaminen vihamielisissä väleissä olleiden Vatikaanin ja Kremlin välillä.
Kanta perhesuunnitteluun ja ehkäisyyn
Paavi veti konsiilin käsittelystä asian, jossa päätettiin kirkon kantaa perhesuunnitteluun ja ehkäisyyn. Edellinen paavi oli jo antanut sen valmistelun tutkijaryhmälleen, jonka mukaan perhesuunnittelu sallittaisiin ja ehkäisy jätettäisiin puolisoiden oman harkinnan varaan. Näin myös tapahtui, sillä maaliskuussa 1967 julkaistussa kiertokirjeessään Populorum Progressio Paavali VI varovasti hyväksyi viranomaisten toimet väestönkasvun säätelemiseksi ”edellyttäen, että ne ovat sopusoinnussa moraalilain kanssa” ja samoin vanhempien oman vastuun lapsimääräänsä nähden kirjoittaen: ”Vanhempien asia on myös asian täysin tuntien päättää lastensa lukumäärästä ottaen huomioon velvollisuutensa Jumalaa, itseään, jo maailmaan saattamiaan lapsia ja sitä yhteisöä kohtaan, johon he kuuluvat.”Populorum progressio, kpl 32. Paavali VI julkaisi vuonna 1968 kiertokirjeen Humane vitae, jossa vahvistettiin aikaisempi kanta, että ”sellainen aviollinen yhteys, joka ei tapahdu suvunjatkamistarkoituksessa, on luonnonlain vastainen ja epäsiveellinen”.