Roomalainen oikeus

Roomalainen oikeus tarkoittaa antiikin Rooman valtakunnassa kehittynyttä oikeusjärjestelmää. Tarkasti määriteltynä roomalainen oikeus tarkoittaa nimenomaan antiikin Rooman oikeutta alkaen Rooman kaupungin perustamisesta ja loppuen Corpus iuris civilis -lakikokoelman säätämiseen vuonna 534. Roomalainen oikeus muodostaa länsimaisen oikeustieteen perustan, minkä johdosta sen jälkivaikutus ulottuu tällä saralla nykypäivään asti.

Roomalainen oikeus on pääasiassa juristioikeutta eli suurin osa sen sisällöstä koostuu oppineiden juristien tulkinnoista, mutta siihen kuuluu myös lakikoonnoksia, lainsäädäntöä ja oikeuskäytäntöä. Antiikin ajalta peräisin oleviin historiallisiin lähteisiin roomalaisesta oikeudesta kuuluvat säilyneet lait, juristien kirjoitukset ja yksityisten henkilöiden väliset asiakirjat.Tuori 2007 s. 6. Tärkein roomalaisen oikeuden lähde on Corpus iuris civilis, johon on koottu keisariaikaisia lakeja sekä roomalaisten juristien kirjoituksia.Stein 1999, s. 1.

Roomalaisen oikeuden kehitys Roomalaisen oikeuden historia antiikin ajalla jaetaan arkaaiseen kauteen, esiklassiseen kauteen, klassiseen kauteen ja jälkiklassiseen kauteen.Tuori 2007 s. 4–5.

Arkaainen kausi Varhaisimmassa vaiheessaan roomalainen oikeus perustui pääasiassa kirjoittamattomiin, suullisesti välitettyihin perinnäistapoihin. 400-luvun eaa. puolivälissä tavanomaista oikeutta kodifioitaan plebeijien vaatimuksesta kahdentoista taulun lakeihin.Tuori 2007 s. 11–12.Stein 1999, s. 3–4. Kahdentoista taulun laeilla oli suuri kulttuurinen merkitys roomalaisessa yhteiskunnassa,Tuori 2007 s. 13. ja ne pysyivät voimassa satojen vuosien ajan, vaikka ajan kuluessa niiden sisällön tulkinta tosiasiassa mukautui muutoksiin yhteiskuntaoloissaStein 1999, s. 7–8.Tellegen-Couperus, s. 24–25.. Oikeuden tulkinnasta vastasi papisto, jonka jäsenet olivat patriiseja.Tuori 2007 s. 14.Stein 1999, s. 3.Tellegen-Couperus, s. 18.

Varhaiselle roomalaiselle oikeudelle oli ominaista oikeustoimien, kuten stipulatio ja manincipatio, tiukka määrämuotoisuus.Tuori 2007 s. 18–19. Rikosoikeudessa vallitsi talioperiaate ja myös itseapu oli tietyissä tilanteissa sallittu.Tuori 2007 s. 17.Stein 1999, s. 4–5. Prosessioikeudessa vallitsi kaavasidonnainen legis actiones -prosessi.Stein 1999, s. 8.Tellegen-Couperus, s. 22.

Esiklassinen kausi (n. 200–100 eaa.) Esiklassisella ajalla roomalainen oikeus monipuolistui, kun perinteisen ius civilen rinnalle kehittyi uusia oikeuslähteitä, kuten preettorien ediktit ja juristien responsat. Lainkäytön siirtyminen preettoreille 300-luvulla eaa. ja siirtyminen vapaampaan formulaprosessiin mahdollistivat uusien oikeussuojakeinojen luomisen preettorin ediktien kautta, joihin perustuvasta oikeudesta käytettiin nimitystä ius honorarium.Tuori 2007 s. 30.Stein 1999, s. 8–9.Tellegen-Couperus, s. 48–49. Papiston rooli oikeuden tulkitsijoina siirtyi esiklassisella kaudella muodostuneelle juristien ammattikunnalle, joiden kirjallisessa muodossa julkaistuilla mielipiteillä eli responsoilla oli merkittävä rooli oikeuden kehityksessä.Tuori 2007 s. 30–31.Stein 1999, s. 13.Tellegen-Couperus, s. 49. Myös uutta lainsäädäntöä laadittiin plebeijien kansankokouksen ja senaatin toimesta.Tellegen-Couperus, s. 50–51. Lisäksi Rooman valtakunnan laajentuminen johti siihen, että Rooman kansalaisia koskevan oikeuden rinnalle kehittyi kaikkia valtakunnan alueelle eläviä ihmisiä koskeva oikeus eli ius gentium.Stein 1999, s. 12–13.

Klassinen kausi (n. 100 eaa. – 200 jaa.) Klassista kautta on pidetty roomalaisen oikeuden ja oikeustieteen kehityksen huippuna, jolloin niiden on katsottu saavuttaneen hienostuneimman muotonsa. Klassisen kauden juristit, kuten Papinianus, Paulus ja Ulpianus, kehittivät oikeutta merkittävästi kirjoituksissaan.Tuori 2007 s. 26.Stein 1999, s. 15–16.Tellegen-Couperus, s. 84.

Keisarikunnan ajalle siirryttäessä keisarien merkitys roomalaisen oikeuden kehityksessä korostui. Keisarin määräykset eli konstituutiot nousivat merkittäväksi oikeuslähteeksi, kun taas kansankokousten, senaatin ja preettorien merkitys väheni.Tuori 2007 s. 31.Stein 1999, s. 14.Tellegen-Couperus, s. 83. Keisarit myönsivät tietyille juristeille oikeuden antaa mielipiteitä heidän auktoriteetillaan (lat. ius respondendi), ja useat merkittävät juristit toimivat suoraan keisarien alaisuudessa.Tuori 2007 s. 34.Stein 1999, s. 16.

Jälkiklassinen kausi (n. 200–500 jaa.) Jälkiklassisella kaudella keisarin ja tämän alaisen virkakoneiston merkitys jatkoi kasvuaan, mikä ilmeni esimerkiksi lainkäytössä siirtymisessä byrokraattiseen cognitio extraordinaria -prosessiin.Stein 1999, s. 24.Tellegen-Couperus, s. 124. Kansalaisuuden laajentamisen myötä roomalaista oikeutta ryhdyttiin soveltamaan entistä laajemmin, mikä myös johti erilaisiin paikallisiin muunnelmiin siitä.Stein 1999, s. 26. Nämä muutokset synnyttivät tarpeen selventää ja yksinkertaistaa oikeutta, minkä seurauksena sen luovuus, täsmällisyys ja tekninen hienostuneisuus kärsivät. Juristit eivät enää kehittäneet oikeutta uusilla mielipiteillä vaan pääasiassa laativat anonyymeja tiivistelmiä ja kokoelmia prinsipaatin ajan juristien mielipiteistä.Stein 1999, s. 25–26.Tellegen-Couperus, s. 124–125. Roomalainen oikeus pyrittiin kodifioimaan lakikoonnoksiin, joihin kuuluvat 200-luvun lopulla epävirallisesti laaditut Codex Gregorianus ja Codex Hermogenianus, 400-luvun alkupuolella keisari Theodosius II:n toimesta laadittu Codex Theodosianus ja merkittävimpänä 500-luvun alkupuolella keisari Justinianus I:n toimesta laadittu Corpus iuris civilis.Tuori 2007 s. 59–61.Stein 1999, s. 28–29.Tellegen-Couperus, s. 136–139.

thumb|right|150px|Justitia, roomalaisen mytologian oikeuden jumalatar.

Roomalaisen oikeuden sisältö

Oikeuskäsitys Roomalaiset juristit eivät Ciceroa lukuun ottamatta juuri käsitelleet oikeusfilosofisia kysymyksiä oikeuden olemuksesta.Tuori 2007 s. 35. Oikeutta kuitenkin kategorisoitiin eri tavoin. Jo arkaaisella kaudella syntyi erottelu maalliseen oikeuteen (lat. ius), joka liittyi toisiin ihmisiin kohdistuviin rikkomuksiin, ja uskonnolliseen oikeuteen (lat. fas), joka liittyi ihmisten ja jumalten suhdetta koskeviin rikkomuksiin.Tuori 2007 s. 11.Tellegen-Couperus, s. 17. Esiklassiselta kaudelta alkaen oikeus jaettiin kaikkia eläviä olentoja koskevaan oikeuteen eli luonnonoikeuteen (lat. ius naturale), kaikkia ihmisiä koskevaan oikeuteen eli kansainoikeuteen (lat. ius gentium) ja Rooman kansalaisia koskevaan oikeuteen (lat. ius civile). Oikeus jaettiin myös julkisoikeuteen (lat. ius publicum) ja yksityisoikeuteen (lat. ius privatum). Juristi Ulpianus esitti tämän erottelun perustuvan siihen, että julkisoikeus koski julkista etua, kun taas yksityisoikeus koski yksityisten henkilöiden etuja.Stein 1999, s. 21.

Yksityisoikeus Roomalainen oikeus oli pääasiassa yksityisoikeutta.Tuori 2007 s. 40. Roomalainen yksityisoikeus oli etupäässä juristioikeutta, eivätkä roomalaiset lainsäätäjät juuri puuttuneet siihenTellegen-Couperus, s. 50.. Länsimaiset oikeusjärjestelmät ovat perineet roomalaisesta yksityisoikeudesta lukuisia käsitteitä ja oppirakennelmia, kuten oikeuskelpoisuus, oikeustoimikelpoisuus, eri oikeustoimimuodot ja niiden tulkintasäännöt sekä velvoite- ja esineoikeuden perusteet.

Roomalainen oikeusoppinut Gaius jakoi yksityisoikeuden henkilöitä (lat. personae) koskevaan osaan, esineitä (lat. res) koskevaan osaan ja kanteita (lat. actiones) koskevaan osaan. Tämä jako oli tarkoitettu opetuskäyttöön, eikä sillä ollut juuri käytännön merkitystä. Ihmiset jaettiin ensinnäkin vapaisiin ja orjiin, toiseksi kansalaisiin ja ulkomaalaisiin ja kolmanneksi täysvaltaisiin perheen päihin (lat. pater familias) ja perheen pään alaisiin perheen jäseniin. Esineisiin luettiin sekä aineelliset esineet että aineettomia esineitä, kuten perintö ja velvoitteet. Edelleen velvoitteet jaettiin sopimusvelvoitteisiin, jotka syntyivät osapuolten välisellä sopimuksella, ja deliktivelvoitteisiin, kuten vahingonkorvausvelvollisuuteen, jotka syntyivät jonkin osapuolten välisen rikkomuksen perusteella. Esineitä koskevat kysymykset liittyivät etenkin omistukseen ja sen siirtymiseen.Tuori 2007 s. 40–41.Stein 1999, s. 20–21.

Roomalaisessa yksityisoikeudessa tunnettiin monenlaisia oikeustoimia. Varhaisimpiin oikeustoimiin kuuluivat stipulatio, joka oli suullinen velvoittautumisen muoto, ja mancipatio, joka oli Rooman läheisyydessä sijaitsevan maatalouspainotteisen kiinteän ja irtaimen omaisuuden kaupassa käytetty sopimus. Varhaisille oikeustoimille oli ominaista tiukka määrämuotoisuus, esimerkiksi stipulatiossa osapuolten tuli käyttää samaa sanaa kysymyksessä ja vastauksessa ja mancipatioon liittyi monimutkainen rituaali.Tuori 2007 s. 18–22. Myöhempiin oikeustoimiin kuuluivat emptio venditio, joka oli vapaamuotoinen kauppasopimus, ja locatio conductio, jolla toteutettiin vuokra- ja työsopimukset.Tuori 2007 s. 46–49. Roomalaiset kehittivät myös liikeoikeudellisia intstrumentteja, kuten yhtiön (lat. societas), toimeksiantosopimuksia ja erilaisia asianhoitosopimuksia.Tuori 2007 s. 51.

Julkisoikeus Rooman valtiosääntö perustui myöhäisantiikkiin asti kirjoittamattomiin esi-isien tapoihin (lat. mos maiorum).

Roomalainen rikosoikeus poikkesi huomattavasti modernista rikosoikeudesta etenkin sen suhteen, mitä asioita käsitettiin rikoksiksi ja mitkä tahot olivat velvollisia puuttumaan niihin. Rikosoikeuden alaan nykyisin ymmärrettäviä asioita käsiteltiin vahingonkorvauksellisina, ja suurin osa nykyisestä rikosoikeudenhoidosta oli Roomassa hallinnollista toimintaa.Tuori 2007 s. 41. Roomalaisessa oikeudessa rikokset jaettiin julkisiin rikoksiin (lat. delictum publicum), joita koskevan kanteen pystyi nostamaan kuka tahansa kansalainen, ja yksityisrikoksiin (lat. delictum privatum), joita koskevan kanteen pystyi nostamaan vain rikoksen asianomistaja. Julkisiin rikoksiin kuuluivat esim. majesteettirikos, aviorikos, isänmurha ja myrkyttäminen, kun taas yksityisrikoksiin kuuluivat esim. varkaus, karjavarkaus, kunnianloukkaus ja vahingonteko. Ajan kuluessa yhä useammat teot käsiteltiin julkisina rikoksina, kun taas yksityisrikoksiksi jäivät ainoastaan julkisen intressin kannalta vähäpätöisimmät teot.

Roomalaiset juristit Rooman valtakunnassa on väitetty kehittyneen maailmanhistorian ensimmäinen juristien ammattikunta eli itsenäisiä oikeuden ammattilaisia, joiden pääasiallinen ammattitaito oli heidän asiantuntemuksensa laista ja sen tulkinnasta. Juristikunta ei ollut staattinen ilmiö, vaan se muuttui koko Rooman historian ajan. Juristien ammattikunnan juurien katsottiin olevan arkaaisen kauden papistossa, jolle kuului myös oikeuden tulkinta, ja heidän asemansa asianajajina perustui alun perin klienttijärjestelmään.Tuori 2007 s. 14–15. Myöhäistasavallan ajalla juristit kuuluivat etupäässä senaattorien luokkaan.Tellegen-Couperus, s. 60. Klassisella kaudella siirryttiin pois klienttijärjestelmästä juristien ryhtyessä tekemään työtään rahapalkkaa vastaan ja juristien ammattikunta vähitellen laajeni ja kansanomaistui.

Juristeille kuului kolmenlaisia toimintoja, joita olivat cavere, agere ja respondere. Cavere tarkoitti esimerkiksi kannekaavojen, testamenttien tai muiden käytännön oikeuselämää varten tarkoitettujen tekstien laatimista. Agere tarkoitti asiakkaiden edustamista asianajajina oikeustapauksissa. Respondere tarkoitti mielipiteiden eli responsojen antamista oikeuskysymyksiin.Tellegen-Couperus, s. 61. Juristeja toimi myös hallinnollisissa viroissa, esimerkiksi konsulina ja pretoriaaniprefektinä. Juristien koulutus tapahtui oppipoikajärjestelmällä, jossa oppilaat seurasivat tietyn juristin neuvojen antoa ja esiintymistä oikeusjutuissa.Tuori 2007 s. 33.

Roomalainen oikeustiede