Elisabet I tai Elisabet Petrovna (, Jelisaveta Petrovna; 29. joulukuuta [J: 18. joulukuuta] 1709 Kolomenskoje, lähellä Moskovaa – 5. tammikuuta 1762 [J: 25. joulukuuta 1761] Pietari, Venäjän keisarikunta) oli Venäjän keisarinna vuosina 1741–1762.
Elisabet johti Venäjää Itävallan perimyssodan ja seitsenvuotisen sodan aikana. Talvipalatsi rakennettiin Elisabetin valtakaudella.
Keisarinna Elisabet tunnustautui isänsä Pietari Suuren uudistusten jatkajaksi ja puolusti ulkopolitiikassa Venäjän asemaa eurooppalaisena suurvaltana. Elisabetin astuessa valtaistuimelle Ruotsi ja Venäjä olivat sodassa, jonka Elisabet pyrki lopettamaan esittämällä, että Suomesta muodostettaisiin itsenäinen puskurivaltio. Pikkuvihaksi kutsuttu Suomen venäläismiehitys päättyi vuonna 1743 Turun rauhaan, jolla Ruotsin ja Venäjän rajaa siirrettiin lännemmäksi.
Lapsuus ja nuoruus Jelisaveta Petrovna oli sisarensa, Holstein-Gottorpin herttuatar Anna Petrovnan lisäksi ainoa Pietari Suuren ja Katariina I:n yhdestätoista lapsesta, joka eli aikuisikään asti. Nuoruudessaan Jelisaveta tuli toistuvasti ohitetuksi hallitsijaa valittaessa. Setäpuolensa Iivana V:n tyttären, keisarinna Annan hallitessa Jelisaveta oleskeli poissa hovielämästä. Hän ei nuoruudessaan ollut juurikaan kiinnostunut politiikasta vaan oli tyytyväinen saadessaan omistautua harrastuksilleen ulkoilulle, ratsastukselle, puutarhanhoidolle ja metsästykselle maakartanossaan Tsarskoje Selossa tai Kesäpalatsissaan Pietarissa (nykyisen Mikaelinlinnan paikalla). Elisabetin kauneus, seurallisuus ja iloisuus takasivat sen, että hänellä riitti paljon niin mies- kuin naispuolisiakin ystäviä.
Jelisaveta varttui Moskovassa Iivana V:n lesken, suuriruhtinatar Praskovja Fjodorovna Saltykovan vanhauskoisessa taloudessa, jossa ankara paastoaminen, jatkuvat rukoukset ja pyhiinvaellukset olivat päivittäinen käytäntö. Kesäksi lähdetiin maalle Pokrovskojeen, Preobraženskojeen, Izmailovskojeen tai Aleksandrovskaja Slobodaan. Jelisaveta näki harvoin isäänsä, ja tytärten kasvattaminen jätettiin äiti Katariinan tehtäväksi, mikä oli hänen oman puutteellisen koulutuksensa ja mielenkiinnottomuutensa vuoksi mahdotonta, varsinkin kun hän lähti miehensä luokse Pietariin.
Vastuu Jelisavetan muodollisesta kasvatuksesta kahdeksanvuotiaasta lähtien annettiin hänen isänsä sisarelle Natalja Aleksejevalle ja ruhtinas Aleksandr Menšikovin perheelle. Pitkäkasvuista, pyöreähköä, rusoposkista ja punertavahiuksista Jelisavetaa pidettiin nokkelana tyttönä, mutta ei mitenkään loistavaälyisenä. Hän ei koskaan oppinut kirjoittamaan venäjää kieliopillisesti oikein. Hän peri vuonna 1728 äidiltään Katariinan palatsin, joka oli tuolloin pieni metsästyslinna Tsarskoje Selossa, missä hän metsästeli mielellään.
Suuriruhtinatar Jelisaveta Petrovnaa yritettiin 15-vuotiaana naittaa tuloksetta Ranskan kuningas Ludvig XV:lle ja jopa omalle veljenpoikapuolelleen Pietari II:lle. Hänet kihlattiin vuonna 1724 Eutinin herttua Kristian Augustin ja Baden-Durlachin prinsessa Albertina Fredrikan vanhimman pojan, Lyypekin ruhtinaspiispa Karl August von Holstein-Gottorpin kanssa, mutta sulhanen kuoli kaksi vuotta Pietarissa oleskeltuaan 20-vuotiaana toukokuussa 1727 ennen häitä. Jelisaveta menetti saman kuukauden aikana sekä kihlattunsa että äitinsä.
Suuriruhtinatar Jelisaveta Petrovnalle ei löytynyt tämän jälkeen sopivaa sulhasta. Ehdokkaita olivat August II Väkevän avioton poika Saksin kreivi Moritz, jota oli kysytty jo keisarinna Annalle huonolla menestyksellä, Englannin prinssi George Augustus, Brandenburg-Schwedtin rajakreivi Karl Friedrich Albrecht, Portugalin Manuel [kuka?] ja jopa Persian šaahi Nadir Šah. Jelisavetan avioton syntyperä (vanhemmat olivat menneet virallisesti naimisiin vuonna 1712 hänen ollessaan nelivuotias) esti avioliiton hallitsijadynastioiden kanssa, kuten myös uskonnolliset erot ja hänen äitinsä alhainen syntyperä.
Jelisaveta otti rakastajakseen Semjonovin kaartinrykmentin komean kersantin Aleksei Šubinin, joka oli köyhästä maanomistajaperheestä Aleksandrovista Vladimirin kuvernementista. Šubin oli innokas metsästäjä kuten Jelisavetakin. Kun keisarinna Anna sai tietää asiasta, hän karkotti Šubinin Siperiaan Tobolskin vankilaan. Ernst Johann von Biron esti keisarinnaa sulkemasta Jelisavetaa luostariin. Lohdutukseksi Jelisaveta etsi seksuaalista nautintoa hovin komeista hevosajureista ja lakeijoista. Jelisaveta oli hyvin kiintynyt Šubiniin, ja eroa oli vaikea kestää. Tultuaan keisarinnaksi Elisabet käski etsiä Šubinin, joka löytyi vuonna 1743 ja sai korvauksena kärsimyksistään ylennyksen suoraan kenraalimajuriksi, Rabotkinin kylän maat ja niiden 2 000 maaorjaa Makarijevskin alueella Nižni Novgorodin kuvernementissa sekä maakartanon kotiseudultaan.
Elisabet löysi pitkäaikaisen kumppanin Aleksei Razumovskista, hyväsydämisestä ja komeasta ukrainalaisesta, maattomasta Dneprin kasakasta. Keisarinna Annan hovimies, eversti Fjodor Stepanovitš Višnevski oli tuonut hyvällä bassoäänellä laulaneen Razumovskin tämän kotikylästä Pietariin laulamaan kirkkokuorossa, mutta suuriruhtinatar otti hänet omaan kirkkokuoroonsa. Kun Razumovskin ääni ei enää ollut entisenlainen, hän soitti keisarinnalle ukrainalaista luuttua eli banduraa. Kansanomainen ja vaatimaton Razumovski ei koskaan osoittanut kiinnostusta valtion asioihin. Koska pari oli omistautunut toisilleen, on mahdollista, että he olisivat saattaneet mennä salaa naimisiin vuonna 1742 tai 1744. Elisabet antoi Razumovskille ruhtinaan ja marsalkan arvot vuonna 1756 ja lahjoitti tälle Anitškovin palatsin Pietarissa.
Valtaannousu Elisabetin matka kohti valtaistuinta alkoi, kun keisarinna Anna sai sairauskohtauksen ja kuoli marraskuussa 1740. Valta siirtyi nyt Elisabetin ohi vain neljän kuukauden ikäiselle Iivana VI:lle. Syynä valintaan oli se, että keisarinna Anna halusi suosikkinsa Ernst Johann von Bironin säilyttävän valta-asemansa ja uskoi onnistuvansa siinä parhaiten nimittämällä seuraajakseen sisarentyttärensä, Iivanan äidin Mecklenburgin herttuattaren Anna Leopoldovnan. Biron kuitenkin taivutteli kuolemaisillaan olevan hallitsijan siirtämään vallan suoraan Iivanalle sillä ehdolla, että Bironista itsestään tulisi sijaishallitsija.
Ernst Johann von Bironin valta-asema ja hänen saksalaistaustansa saivat aikaan vastustusta, joka siivitti Elisabetin matkaa valtaistuimelle. Hänen innokas tukijansa oli Ranska, joka toivoi voivansa vaikuttaa Venäjän Itävallalle suopeaan politiikkaan. He myös uskoivat, että Elisabetin valtaannousu vähentäisi Venäjän ulkopoliittista aktiivisuutta. Elisabetia tuki myös Ruotsi, joka odotti hyötyvänsä politiikasta kiinnostumattoman naisen valtaannoususta. Ehdokas itse kuitenkin pelkäsi vallankaappauksen epäonnistumista ja kului suunnilleen vuosi, ennen kuin hän sai kerätyksi tarpeeksi rohkeutta ryhtyäkseen toimeen.
Tärkeässä osassa vallankaappausta oli Elisabetin lempirykmentin Henkikaartin Preobraženskin rykmentin sotilaallinen tuki, jossa häntä kutsuttiin ”rykmentin äidiksi” ja hän oli monen upseerin lapsen kummitäti ja kastaja. Rykmentti marssi Talvipalatsiin ja pidätti lapsikeisarin, tämän vanhemmat sekä kreivi Burkhard Christoph von Münnichin.
Vallankaappaus tehtiin joulukuussa 1741, jonka jälkeen vuonna 1744 Anna Leopoldovna, hänen miehensä herttua Anton Ulrich von Braunschweig-Wolfenbüttel ja heidän tyttärensä Jekaterina Antonovna vangittiin, karkotettiin ensin Riikaan ja sitten vankeuteen Arkangelin Holmogoryyn, jossa heille syntyi vielä kolme lasta. Pieni Iivana VI teljettiin Pähkinäsaaren linnaan, jossa hän vietti 23 vuotta kunnes hänet murhattiin Katariina II:n aikana vuonna 1764.
Kruunajaisissaan Moskovassa 6. toukokuuta 1742 Elisabet otti kruunun metropoliitalta omiin käsiinsä ja painoi sen itse päähänsä, osoittaen näin että valta kuului yksin hänelle. Elämänkumppani Aleksei Razumovski sai kunnian kantaa keisarinnan laahusta Uspenskin katedraalissa.
Hovissa tunnetun suvun jäsen, eversti Ivan Lopuhin ja hänen äitinsä, entinen hovinainen, kauneudestaan kuulu kreivitär Natalia Lopuhina sekä kansleri Gavriil Golovkinin tytär Anna Bestuževa-Rjumina pidätettiin epäiltyinä salaliitosta lapsitsaari Iivana VI:n nostamiseksi takaisin valtaistuimelle. Heitä kidutettiin, kuolemantuomio ja kappaleiksi repiminen muutettiin. Toukokuun lopulla 1742 naiset piiskattiin ja ruoskittiin alastomina sekä heidän kielensä leikattiin irti. Miehet murskattiin teilipyörässä. Nelivuotias Iivana perheineen siirrettiin Baltiasta Vienanmeren Solovetskin saarelle. Valtaantultuaan Elisabet kielsi suosikkivärinsä vaaleanpunaisen käyttämisen hovin muilta naisilta, tähän oli Natalia Lopuhina aikanaan hovissa syyllistynyt. Elisabetin ahneutta ja turhamaisuutta kuvaa myös se, että hän uhkasi kiduttamalla tämän rakastettua, saada selville vangittuna olevalta Anna Leopoldovna von Braunschweigilta, minne tämä oli mahdollisesti kätkenyt Ernst Johann von Bironilta saamansa timantit.
Ruotsi oli pyrkinyt lisäämään sekasortoa Venäjällä valtaannousun helpottamiseksi hattujen sodan avulla, mutta heidän sotilaallinen menestymättömyytensä sai aikaan sen, että Elisabet hyökkäsi Ruotsia vastaan. Ajanjakso tunnetaan Suomessa pikkuvihan nimellä. Sotatoimi oli Elisabetin viimeisiä varsinaisia tarmokkaita hallintotoimia, sillä vastedes hän omistautui puolittain nautinnoille, puolittain uskonnolle.
Kruununperijän nimitys Pian valtaannousunsa jälkeen Elisabet alkoi suunnitella kruununperijänsä nimittämistä. Hän itse ei voinut saada lapsia, joten harkittuaan hän päätti kutsua Venäjälle sisarvainajansa Anna Petrovnan pojan Karl Peter Ulrichin eli suuriruhtinas Pjotr Fjodorovitšin, joka oli viettänyt lapsuutensa isänsä herttua Kaarle Fredrikin luona Kielissä Holstein-Gottorpissa, mutta oli vastikään jäänyt orvoksi. Venäjälle saavuttuaan hänet kastettiin Pietariksi ja jälkimaailma tuntee hänet hallitsijanimellään Pietari III. Vaikka Elisabet järkyttyi pojan rujosta olemuksesta, mikä johtui hänen julmasta kasvatuksestaan Karl Peterin isän kuoleman jälkeen, päätti keisarinna heti nimittää pojan seuraajakseen.
Jotta hallitsijasuku jatkuisi tulevaisuudessakin, ryhtyi keisarinna määrätietoisesti etsimään 16-vuotiaalle Pietarille puolisoa. Sopiva ehdokas löytyikin Preussista, Alhalt-Zerbstin ruhtinaskunnasta. 14-vuotias prinsessa Sophie Auguste Friederike oli Elisabetin kuolleen kihlatun Karl Augustin sisarentytär ja luultavasti siksikin keisarinnan mieleen. Nuori Sophie jäi Venäjälle ja sai ortodoksikasteessa nimekseen Jekaterina Aleksejevna. Hänen hallitsijanimensä tuli olemaan Katariina II ja häntä kutsuttiin jo hallitsijakaudellaan Katariina Suureksi.
Hallitsijana Yleistä Varsinaiset hallitustoimet Elisabet jätti usein suosikeilleen, joista merkittävin oli Aleksei Razumovski, jolla ei tosin ollut mitään kiinnostusta politiikkaan. Muita tärkeitä suosikkeja ja Elisabetin ystäviä hänen nuoruusvuosistaan lähtien olivat kreivi Mihail Vorontsov sekä Ivan Šuvalov; varusteluministeri, sotamarsalkka, kreivi Pjotr "Moguli" Šuvalov ja salaisen poliisin päällikkö, sotamarsalkka, kreivi Aleksandr "Kauhu" Šuvalov. Ulkopolitiikkaa johti kansleri, kreivi Aleksei Bestužev-Rjumin. Kenraaliprokuraattori, sotamarsalkka, ruhtinas Nikita Trubetskoi oli ollut järjestämässä vastavallankumousta vuonna 1730.Sebag Montefiore, Simon: Toinen näytös: Lakipiste. Kolmas kohtaus: Venäjän Venus. Romanovit 1613–1918. WSOY, 2016. Ss. 238, 241, 247, 248, 249, 250. Simon Sebag Montefioren mukaan Ivan Šuvalov oli Elisabetin rakastaja vuodesta 1748 lähtien.
Kulttuuri- ja koulutuspolitiikka