Bosnian sota oli Jugoslavian hajoamissotiin kuulunut konflikti nykyisen Bosnia ja Hertsegovinan alueella. Se käytiin 29. helmikuuta 1992 – 21. marraskuuta 1995 serbien, kroaattien ja bosniakkien eli Bosnian muslimien välillä.
Kansallismieliset serbit aloittivat sodan, koska muslimien ja kroaattien johtama Bosnia ja Hertsegovina itsenäistyi serbijohtoisesta Jugoslaviasta. Jugoslavian kansanarmeija osallistui aluksi sotaan itse. Myöhemmin Jugoslavian liittotasavalta tuki erilaisia Bosniasta irtautuneita serbivaltioita, kuten Serbitasavaltaa. Muodollisesti kansanarmeija vetäytyi Bosniasta keväällä 1992, mutta käytännössä suurin osa sen alueelle sijoitetuista joukoista ja kalustosta jäi Bosnian serbiarmeijana miehittämään laajoja alueita. Bosnialaiset muslimit olivat huonosti valmistautuneita sotaan, ja suurimman osan sotaa serbit hallitsivat noin kahta kolmannesta Bosnia ja Hertsegovinan alueesta.
Bosniakkien ja kroaattien välillä syntyi kahakoita jo keväällä 1992 ja seuraavana vuonna täysimittainen sota. Se päättyi Yhdysvaltojen välittämään neuvottelurauhaan maaliskuussa 1994. Sen jälkeen bosniakit ja kroaatit sotivat jälleen yhdessä serbejä vastaan. Kesällä ja syksyllä 1995 serbiarmeija kärsi useita tappioita bosniakkien ja kroaattien joukoille. Samaan aikaan Nato aloitti voimakkaat ilmapommitukset, joilla pyrittiin pakottamaan Serbitasavalta liittolaisineen rauhaan. Marraskuussa solmittu Daytonin rauhansopimus päätti lopulta Bosnian sodan. Serbitasavallasta tuli osa itsenäistä Bosnia ja Hertsegovinaa, johon kuuluu myös bosniakkien ja kroaattien muodostama Bosnia-Hertsegovinan federaatio. Erityisesti serbit olivat Daytonin rauhaan tyytymättömiä, ja Bosnia ja Hertsegovina on sodan jälkeenkin pysynyt poliittisesti epävakaana.
Sodan kaikki osapuolet syyllistyivät etnisiin puhdistuksiin ja muihin sotarikoksiin. Järjestelmällisimmin niitä tekivät Bosnian serbit. Varsinkin Sarajevon piiritys raskaine siviilitappioineen sekä Srebrenican joukkomurha aiheuttivat kansainvälistä tyrmistystä. Yhdistyneet kansakunnat lähetti Bosniaan rauhanturvajoukkoja, mutta ne eivät kyenneet lopettamaan verenvuodatusta. Serbiaan kohdistui myös voimakkaita kansainvälisiä talouspakotteita. Sodan jälkeen useita Bosnian sodan vaikutusvaltaisia poliitikkoja ja sotilaskomentajia tuomittiin kansainvälisessä sotarikostuomioistuimessa.
Sodan syyt
Tausta
Bosnian väestö on etnisesti ja uskonnollisesti kirjava. Suurimmat ryhmät ovat islaminuskoiset bosniakit, ortodoksiset serbit ja katoliset kroaatit. Yksikään niistä ei muodosta ehdotonta enemmistöä. Islamia harjoittavia serbokroaatin puhujia kutsuttiin aluksi yksinkertaisesti muslimeiksi, mutta 1990-luvun puolivälissä yleistyi nimitys bosniakki. Sekä Serbian että Kroatian valtiot ovat historian aikana katsoneet hallitsevansa osia Bosniasta tai koko aluetta.
Toisen maailmansodan jälkeen Bosnia ja Hertsegovinasta tuli eräs Jugoslavian sosialistisen liittovaltion muodostaneista tasavalloista. 1940- ja 1950-luvuilla Bosniassa koettiin suuria yhteiskunnallisia muutoksia, kun perinteiset islamilaiset instituutiot menettivät merkitystään ja tilalle perustettiin maallisia laitoksia. Liittovaltion uskontopolitiikka muuttui 1960-luvulla sallivammaksi, ja muslimi tuli viralliseen käyttöön etnistä identiteettiä merkitsevänä sanana. Vuonna 1968 Bosnian keskushallinto määritteli muslimit omaksi kansakunnakseen. Muuttoliikkeen seurauksena kroaattien ja serbien suhteellinen osuus väheni ja muslimien kasvoi. Bosnia ja Hertsegovinan itsenäistyessä muslimeja oli alueen asukkaista 44 %, serbejä 31 % ja kroaatteja 17 %.
Jugoslavian hajoaminen
pienois|vasen|Vuk Draškovićin ehdotus Suur-Serbiaksi: Jugoslavia ajautui 1980-luvun lopulla talousvaikeuksiin, mikä johti laajaan tyytymättömyyteen kommunistihallintoa kohtaan. Maan lukuisten etnisten ja uskonnollisten ryhmien keskuudessa syntyi nationalistisia liikkeitä, joita poliitikot edelleen lietsoivat. Vuosikymmenen loppuun mennessä syntyi kommunistisesta puolueesta riippumattomia poliittisia puolueita. Sloveniassa ja Kroatiassa järjestettiin vuonna 1989 ensimmäiset monipuoluevaalit, seuraavan vuoden lopulla myös Bosnia ja Hertsegovinassa. Eniten ääniä saivat eri kansanryhmien etuja ajaneet kansallismieliset puolueet:Lautela & Palo 1992, s. 68. muslimeja edustanut demokraattinen toimintapuolue, jota johti Alija Izetbegović; Radovan Karadžićin johtama serbidemokraattinen puolue, jolla oli vahvat kytkökset Serbian valtapuolueeseen; sekä Stjepan Kljuićin johtama Kroatian demokraattinen liitto, joka käytännössä oli Kroatian samannimisen puolueen sisarpuolue.Lautela 1992, s. 68; Rutanen 2002, s. 39. Yhtenäistä Jugoslaviaa kannattaneen Ante Markovićin monikansallisen puolueen kannatus jäi vähäiseksi.Rutanen 2002, s. 39.
Yksikään puolueista ei tässä vaiheessa kannattanut Bosnian itsenäistymistä, mutta Karadžićin serbidemokraatit julistivat vastustavansa Bosnian irtautumista. Suvereniteetista käytiin Jugoslavian sisällä paljon keskustelua. Muslimit pelkäsivät jo ennen vaaleja serbien ja kroaattien välisten vanhojen vihojen nousua. Useimmat pitivät kroaatteja mieluisampina liittolaisina, sillä serbit olivat toisen maailmansodan aikaan syyllistyneet muslimien joukkomurhiin. Bosnia-Hertsegovinassa kroaattien ja muslimien yhteistyöllä oli pitkät perinteet.Lautela & Palo 1992, s. 70. Kolme suurinta puoluetta mudostivat koalitiohallituksen, mutta Izetbegovićin johtamien muslimien ja Karadžićin serbidemokraattien yhteistyö osoittautui nopeasti mahdottomaksi.
Kroatiassa syttyi heinäkuussa 1991 täysimittainen sota. Kroatian presidenti Franjo Tuđman ja Serbian presidentti Slobodan Milošević kävivät salaisia keskusteluja Bosnia ja Hertsegovinan jakamisesta. Huhut levisivät Bosniaan, missä ne entisestään tulehduttivat väestöryhmien välejä. Osa Bosnian serbienemmistöisistä alueista julistautui vuoden 1991 aikana autonomisiksi. Jugoslavian kansanarmeija tuki serbejä ja toimitti näille salaa aseita. Izetbegović pyysi Yhdistyneiltä kansakunnilta apua, mutta YK ei suostunut, koska Bosnia ei virallisesti ollut sotatilassa. Syksyllä 1991 Länsi-Hertsegovinan kroaatit kieltäytyivät luovuttamasta aseitaan Jugoslavian kansanarmeijalle, joka 19. syyskuuta siirsi lisäjoukkoja Mostarin ympäristöön. 30. syyskuuta kansanarmeija tuhosi pienen Ravno-nimisen kroaattien asuttaman kylän Hertsegovinassa.Ramet 2006, s. 416. Myös Bosnian alueella liikkui serbijoukkoja,Lautela & Palo 1992, s. 102. jotka käytännössä hallitsivat maan serbienemmistöisiä pohjois-, itä- ja eteläosia. Višegradissa muslimit ja kroaatit onnistuivat barrikadein ja konetuliasein pysäyttämään noin 60 panssarivaunusta koostuneen kansanarmeijan osaston. Seuraavana päivänä armeija valtasi kaupungin ja ajoi osan asukkaista pois.
Euroopan yhteisö ilmaisi lokakuussa tukensa Slovenian ja Kroatian ehdottamalle löyhälle Jugoslavian valtioliitolle, jota myös Izetbegović tuki EY:ltä saatavan tuen toivossa. Kroaatit ja muslimit äänestivät serbipuolueen pois pelistä ja julistivat Bosnia-Hertsegovinan suvereeniksi. Se kuuluisi Jugoslavian valtioliittoon vain, jos myös Kroatia olisi siinä mukana. Karadžić piti suvereniteettijulistusta vallankaappauksena.Lautela & Palo 1992, s. 101. Serbidemokraattinen puolue alkoi boikotoida presidenttineuvoston kokouksia ja perusti Banja Lukaan erillisen ”serbien kansalliskokouksen”. Karadžić julisti serbien palauttavan laillisen järjestyksen Jugoslavian perustuslain hengessä. Marraskuussa myös kroaatit julistivat Bosniaan kaksi autonomista aluetta.
Saksan painostuksesta Euroopan yhteisö tunnusti Slovenian ja Kroatian tammikuussa 1992Lautela & Palo 1992, s. 102. ja kannusti Bosnia-Hertsegovinaa tavoittelemaan itsenäisyyttä. Helmi–maaliskuun taitteessa järjestettiin kansanäänestys, jonka itsenäisyysmieliset voittivat. Serbidemokraattinen puolue boikotoi äänestystä muttei estänyt sitä.Lautela 1992, s. 102. Euroopan yhteisö ehdotti Bosnia ja Hertsegovinan jakamista etnisiin kantoneihin, mutta suunnitelma ei saanut kannatusta sen enempää bosniakeilta, serbeiltä kuin kroaateiltakaan. Presidentti Izetbegović julisti Bosnia ja Hertsegovinan itsenäiseksi valtioksi 3. maaliskuuta 1992.
Sodan kulku
Sodan alku (kevät 1992)
Heti vaalituloksen julkistamisen jälkeen serbit pystyttivät tiesulkuja eri puolille Bosniaa muka kostoksi siitä, että sarajevolaisissa häissä oli surmattu serbimies ja haavoitettu ortodoksipappia.Lensu 2000, s. 26. Četnikit ampuivat vuorokauden ajan tauotta ilmaan. Serbidemokraattinen puolue julisti itsenäisen Serbitasavallan, jonka presidentiksi nimettiin serbidemokraattien Karadžić ja jonka hallintokeskus sijaitsi Palessa. Kun Karadžić julisti pitävänsä poliittista ratkaisua mahdottomana, myös muslimit alkoivat ostaa aseita puolustuskaarteilleen.
Serbipropagandassa levottomuuksista syytettiin Bosnian muslimeja ja kroaatteja.Virtala 2013, s. 87. Televisiossa serbejä kehotettiin kostamaan muslimien ja kroaattien heille satojen vuosien aikana tekemät vääryydet. Muslimeja syytettiin suunnitelmista tappaa kaikki yli 13-vuotiaat serbimiehet ja raiskata serbinaiset, jotta nämä synnyttäisivät muslimeja. Belgradin television mukaan kaikkien serbien olisi elettävä samassa valtiossa. Vain solidaarisuus pelastaisi serbit, joiden kohtalona oli olla Balkanin johtava kansa.Lensu 2000, s. 28.
Yhdysvallat ja Euroopan yhteisö tunnustivat Bosnian itsenäisyyden 6. huhtikuuta.Virtala 2013, s. 90. Serbien puolisotilaalliset joukot alkoivat tulittaa Sarajevoa. Pian niiden tueksi liittyi Jugoslavian armeijan bosnianserbialaisia joukkoja. Seuraavina viikkoina Jugoslavian armeijan joukot ja puolisotilaalliset serbiryhmät hyökkäsivät itäisen Bosnia ja Hertsegovinan kaupunkeihin, missä ne toteuttivat etnisen puhdistuksen karkottaen muslimit hallitsemiltaan alueilta. Zvornikin, Fočan ja Višegradin isot muslimiväestöt oli ajettu lähes kokonaisuudessaan pois huhtikuun loppuun mennessä, ja jäljelle jäi vain kristitty vähemmistö.Lautela 1992, s. 104.; Virtala 2013, s. 90.
Rintamalinjojen vakiintuminen (1992–1993)
Serbia ja Montenegro perustivat huhtikuun lopussa virallisesti tynkä-Jugoslavian, jonka YK asetti asevientikieltoon ja öljysaartoon sekä EY kauppasaartoon. Virallisesti liittoarmeija vetäytyi Bosnia-Hertsegovinasta huhtikuun lopussa, mutta käytännössä alueelta lähti vain noin sotilasta. Jäljelle jääneet noin miehen vahvuiset joukot nimettiin Bosnian serbiarmeijaksi.Virtala 2013, s. 91. Kenraali Ratko Mladićin johtaman armeijalla oli käytössään suuri määrä vanhaa Jugoslavian kansanarmeijan kalustoa.
pienois|vasen|Sodassa tuhoutunut serbialainen T-34-panssarivaunu. Bosnian hallitus muodosti nopeasti oman armeijansa, joka sai tukea paremmin valmistautuneilta puolisotilaallisilta bosniankroaattien joukoilta. Bosnia ja Hertsegovinan hallituksen joukot olivat huonosti varustettuja ja koulutettuja, eikä niillä Bosnian serbeistä ja kroaateista poiketen ollut liittolaisenaan itsenäistä valtiota. Sodan jatkuessa bosniakkien tueksi saapui ulkomaisia muslimitaistelijoita, jotka usein olivat saaneet sissisodasta kokemusta jo Neuvostoliiton ja Afganistanin välisessä sodassa. Kesäkuun alussa ne saartoivat Sarajevon, jota tulitettiin muun muassa Trebevićvuorelta.
Rintamalinja vakiintui kesällä 1992, vaikka serbit onnistuivatkin edelleen valloittamaan pieniä alueita Bosnian itäosissa. Serbiarmeijan tavoitteena oli laajentaa ja yhdistää hallitsemiaan alueita ja puhdistaa ne muista kansallisuuksista. Muslimeja ja kroaatteja pahoinpideltiin, ryöstettiin, raiskattiin, murhattiin ja ajettiin pois kodeistaan. Etnistä puhdistusta perusteltiin muiden kansallisuuksien serbeihin kohdistamalla uhalla.Rutanen 2002, s. 94. Todellisuudessa monia puolisotilaallisia joukkoja, kuten ”Arkanin tiikereitä”, motivoi ryöstämisestä saatava taloudellinen hyöty.Kaldor 2001, s. 67, 68, 75. Serbijoukkojen julmuudet herättivät maailmanlaajuista tyrmistystä.