Johann Christoph Friedrich Schiller, vuodesta 1802 lähtien von Schiller (10. marraskuuta 1759 Marbach am Neckar, Baden-Württemberg – 9. toukokuuta 1805 Weimar, Saksi-Weimar-Eisenachin suurherttuakunta),britannica.com: Friedrich Schiller oli saksalainen runoilija, näytelmäkirjailija, kirjallisuusteoreetikko ja historioitsija sekä koulutukseltaan lääkäri.
Häntä pidetään yhdessä Johann Wolfgang von Goethen kanssa saksalaisen varhaisromantiikan, Weimarin klassismin merkittävimpänä kirjailijana. Monet hänen näyttämöteoksistaan kuuluvat saksankielisten teattereiden vakio-ohjelmistoon ja hänen balladinsa lukeutuvat suosituimpiin saksalaisiin runoihin.
Suku ja koulutus thumb|Schillerin syntymätalo Marbach am Neckarissa pienoiskuva|Hohe Karlsschule sotilasakatemia Stuttgartissa, 1827 Friedrich Schillerin vanhemmat olivat sotilaslääkäri Johann Kaspar Schiller (1723–1796), joka toimi lääkintäluutnanttina Württembergin herttua Karl Eugenin (1728– 1793) armeijassa ja majatalon pitäjän tytär Elisabetha Dorothea Kodweiß (1732–1802). Hänellä viisi sisarusta, joista vanhempi sisar Christophine Reinwald (1757–1847) oli taidemaalari ja piirustuksen opettaja.
Jätettyään asepalveluksen isä Johann Kaspar omistautui puutarhanhoidolle ja hänet nimitettiin Ludwigsburgin puutarhojen ja plantaasien valvojaksi eli hovipuutarhuriksi, Württembergin herttua Karl Eugenin residenssiin. Vuonna 1766 perhe muutti Ludwigsburgiin, ja samana vuonna Schiller meni latinakouluun eli pedagogioon. Johann Kaspar antoi pojalleen Friedrichille hyvän peruskoulutuksen 13-vuotiaaksi asti. Ensimmäiset näytelmän kirjoittamiskokeilunsa (Die Christen ja Absalon) hän teki vuonna 1772, mutta nämä teokset eivät ole säilyneet.
Vanhempien vastalauseista huolimatta, jotka olivat toivoneet poikansa kouluttautuvan papiksi, itsevaltainen ja preussilaisen sotilaskasvatuksen saanut herttua Karl Eugen pakotti murrosikäisen Schillerin opiskelemaan perustamaansa ja henkilökohtaisesti valvomaansa Hohe Karlsschulen sotilasakatemiaan Stuttgartiin, jossa tämä opiskeli aluksi oikeustiedettä. Schiller joutui tekemään runsaasti sulkeisharjoituksia ja oli ilmeisesti vielä 15-vuotiaanakin vuoteenkastelija. Tämän takia häntä rangaistiin kaksi kertaa ankarasti. Salaa hän luki tovereidensa kanssa kiellettyjä kirjoja ja nuuskasi tupakkaa.
Kun Solituden linnassa toiminut akatemia siirrettiin vuonna 1775 Stuttgartin keskustaan, Schillerin sallittiin vaihtaa oppiaineensa oikeustieteestä lääketieteeseen. Näihin aikoihin hän luki intensiivisesti Sturm und Drangin runoilijoiden ja Friedrich Klopstockin teoksia sekä kirjoitti näytelmää Der Student von Nassau, joka ei ole säilynyt. Vuonna 1776 ilmestyi hänen ensimmäinen painettu runonsa Der Abend. Samana vuonna Schiller perehtyi Rousseaun, Plutarkhoksen, Goethen ja Shakespearen teoksiin ja alkoi kirjoittaa teosta Rosvot. Vuonna 1779 Schiller aloitti opintoihin liittyvän tutkimustyönsä ja pyysi eroa sotilasakatemiasta, mihin ei kuitenkaan suostuttu. Viimein vuonna 1780 hän sai lähteä akatemiasta ja suoritettua tohtoritutkinnon. Kärsittyään akatemian rasittavasta komennosta kahdeksan vuotta Schiller lähti ja otti vastaan viran Stuttgartin rykmentin apulaislääkärinä.
Hänen nuoruutensa pikkumaisen tyrannin vallan alla kohtasi Schillerin vallankäytön ja väärinkäytön ongelman, teeman, joka toistuu useimmissa hänen näytelmissään. Hänen kaunansa ilmeni joissakin hänen varhaisissa runoissaan ja erityisesti hänen ensimmäisessä näytelmässään, Die Räuber (Rosvot, 1782), joka on kiihkeä vastalause korkeiden virkamiesten tukahduttavaa perinnettä ja korruptiota vastaan. Näytelmän sankari Karl Moor, tulinen ja elinvoimainen nuori mies, on elänyt yliopistossa hieman kaoottista elämää. Hänen konnamainen nuorempi veljensä Franz myrkyttää heidän ikääntyneen isänsä mielen tuhlaajapoikaa vastaan. Kun vanha kreivi Moor hylkää Karlin, nuori mies ryhtyy rosvoksi ja uhmaa kaikkia vakiintuneita auktoriteetteja lainsuojattomien joukon johdossa, kunnes pian huomaa, että vaikka vallitseva järjestys olisi kuinka korruptoitunut tahansa, väkivalta ja anarkia eivät tarjoa toimivaa vaihtoehtoa, eikä yhteiskuntaa voida uudistaa terrorismin ja rikollisuuden avulla. Hän päättää antautua oikeuden eteen ja alistua siten lain alaisuuteen, jota hän oli rikkonut. Schiller saattoi näin väittää kirjoittaneensa lain ja moraalin puolustamiseksi. Samaan aikaan Karl Moor esitetään "ylevänä rikollisena", ja näytelmä on pureva syytös yhteiskunnasta, joka saattoi ajaa niin pohjimmiltaan jalon hahmon rikolliselle uralle. pienoiskuva|Friedrich Schiller rykmentinlääkärinä, Philipp Friedrich von Hetsch 1781-1782
Kirjallinen ura Jotta näytelmä hyväksyttäisiin, Schillerin täytyi valmistaa näyttämöversio, jossa hänen alkuperäistekstinsä kapinallista intohimoa oli hillitty. Ensi-ilta 13. tammikuuta 1782 Mannheimin Kansallisteatterissa loi kuitenkin sensaation; se oli virstanpylväs Saksan teatterin historiassa. Schiller matkusti Mannheimiin ilman herttua Karl Eugenin lupaa ollakseen läsnä ensi-illasssa. Kuultuaan tästä vierailusta herttua tuomitsi runoilijan 14 päiväksi vankeuteen ja kielsi häntä kirjoittamasta enää mitään näytelmiä. Rosvojen tuoma tuulahdus vapaudesta oli kuitenkin jo vaikuttanut kuulijoihin.
Paetakseen tätä sietämätöntä tilannetta Schiller pakeni yöllä 22. syyskuuta 1782 hyvän ystävänsä Andreas Streicherin kanssa Stuttgartista ja lähti Mannheimiin toivoen saavansa apua paroni Heribert von Dalbergilta, sen teatterin johtajalta, joka oli tuottanut hänen ensimmäisen näytelmänsä. Hän toi mukanaan uuden teoksen käsikirjoituksen, Die Verschwörung des Fiesko zu Genua (1783; Fiesko; eli genovalainen salaliitto, historiallinen murhenäytelmä), jonka alaotsikko on ”tasavaltalainen tragedia”: draama tulevan diktaattorin noususta ja tuhosta, joka sijoittuu 1500-luvun Genovan tasavaltaan ja kuvaa, Schillerin omien sanojen mukaan, ”kunnianhimoa toiminnassa ja lopulta kukistumista”. Hän luki näytelmän ääneen kuulijoilleen.
Andreas Streicher kirjoitti myöhemmin Schillerin pakomatkoista kirjassaan Schillers Flucht von Stuttgart und Aufenthalt in Mannheim von 1782 bis 1785. pienoiskuva|Schillerin omakuva karikatyyri, noin 1786 Uusi näytelmä kuitenkin hylättiin, ja kun Schiller valmisteli tarkistetun version eri lopulla, sekin hylättiin. Teatterinjohtaja Dalberg, joka ei halunnut provosoida diplomaattista selkkausta majoittamalla karkuria, piti hänet etäällä. Muutaman jännittyneen viikon ajan Schiller eli pakolaisen kädestä suuhun elämää, kunnes löysi tilapäisen kodin Henriette von Wolzogenin luota, jonka pojat olivat olleet hänen opiskelutovereitaan ja joka kutsui hänet asumaan kotiinsa Bauerbachiin Thüringeniin. Siellä hän viimeisteli kolmannen tragediansa, Kabale und Lieben (1784). Tässä teoksessa nuoren aristokraatin rakkaudesta vaatimattomasta taustasta olevaan tyttöön Schillerin synnynnäinen dramaattisuuden taju tulee esiin. Sen teeman vetovoima (inhimillisen alkuvoimaisen tunteen kapina konventioiden keinotekoisuutta vastaan), sen yhteiskuntakritiikin voima sekä sen dialogin ja hahmojen elinvoimaisuus tekevät Kabale und Liebestä suurta teatteria.
Heribert von Dalberg tarjosi lopulta Schillerille nimitystä Mannheimin teatterin vakituisena näytelmäkirjailijana. Schiller suostui ja sai tyydytyksenä nähdä Kabale und Lieben saavuttavan valtavan menestyksen, mutta hänen toiveensa velkojensa selvittämisestä ja taloudellisen turvan saavuttamisesta olivat tuhoon tuomittuja. Kun hänen sopimuksensa päättyi vuoden kuluttua, sitä ei uusittu; ja jälleen kerran Schiller tarvitsi ystävien apua selviytyäkseen sekä taloudellisesta ahdingostaan että emotionaalisesta kriisistä, joka johtui hänen kiintymyksestään naimisissa olevaan naiseen, viehättävään mutta epävakaaseen Charlotte von Kalbiin. Schiller muutti Leipzigiin, jossa hän ystävystyi Christian Gottfried Körnerin kanssa. Varakkaana juristina Körner pystyi elättämään Schilleriä tämän kahden vuoden Saksissa oleskelun aikana, jonka loppupuolella hänen ensimmäinen merkittävä jambinen pentametrimuotoinen näytelmänsä Don Carlos julkaistiin (1787). pienoiskuva|Dom Carlos. Infant von Spanien, Leipzig 1787 1. painos pienoiskuva|Schiller aasin selässä, Johann Christian Reinhart 1787 pienoiskuva|Friedrich Schiller, Anton Graff 1786–1791 Don Carlos on merkittävä käännekohta Schillerin kehityksessä näytelmäkirjailijana. Yhtäältä teos on perhedraama, joka käsittelee ikääntyvää Espanjan kuningas Filip II:ta, hänen kolmatta puolisoaan Elisabet de Valois'ta, ja hänen ensimmäisestä avioliitostaan syntynyttö poikaansa Don Carlosia, joka on rakastunut äitipuoleensa. Isän ja pojan välinen konflikti ei kuitenkaan rajoitu heidän yksityiselämäänsä; sillä on myös laajoja poliittisia vaikutuksia. Painopisteen siirtyminen kotielämästä poliittiseen tuotti kohtuuttoman pitkän näytelmän ja mutkikkaan juonen. Mutta positiiviset ominaisuudet kompensoivat näitä puutteita: runsaasti jännittäviä ja liikuttavia kohtauksia sekä laaja valikoima jyrkästi yksilöllisiä hahmoja, joista mieleenpainuvin on kuningas Filipin monimutkainen, synkkä ja traaginen hahmo. Schillerille tunnusomainen silosäe ja sen kaikuva sävy kuullaan tässä ensimmäistä kertaa. Saksalaiset näytelmäkirjailijat olivat käyttäneet silmää runoutta aiemmin, erityisesti Gotthold Ephraim Lessing teoksessaan Nathan der Weise, Nathan viisas (1779), mutta vasta Schillerin Don Carlos ja Goethen Iphigenie auf Tauris (1787) tekivät siitä lopullisesti saksalaisen runodraaman tunnustetun välineen.
Schiller oli ottanut vastaan Körnerin avokätisen vieraanvaraisuus- ja taloudellisen avuntarjouksen siinä hengessä, jossa se oli tehty. Hän ilmaisi riemukkaasti uuden tyytyväisyyden tunteensa hymnissään ”An die Freude” (”Oodi ilolle”), jota Beethoven käytti 9. sinfoniansa neljännen osan kuoro-osassa. Schiller ei kuitenkaan voinut jäädä Christian Gottfried Körnerin luokse loputtomiin, ja heinäkuussa 1787 Schiller lähti Weimariin toivoen tapaavansa joitakin niistä miehistä, jotka olivat tehneet Weimarista Saksan kirjallisen pääkaupungin. Goethe, joka oli tuolloin Italiassa palasi Weimariin seuraavana vuonna. Schillerin ja Goethen sattumanvarainen tapaaminen vuonna 1794 ja sitä seurannut kirjeenvaihto merkitsevät heidän ystävyytensä alkua, vastakohtien liittoa, joka muodostaa inspiroivan luvun saksalaisen kirjallisuuden historiassa.
Alkuperäisestä etäisyydestä huolimatta Goethe oli suositellut Schilleriä nimitettäväksi historian professoriksi Jenan yliopistoon, Schillerin esitettyä vaadittavat ansiot hakemuksessaan Geschichte des Abfalls der Vereinigten Niederlande, (1788; ”Yhdistyneiden Alankomaiden kapinan historia Espanjan hallitusta vastaan”). Hänen Geschichte des dreissigjährigen Krieges (Kolmikymmenvuotisen sodan historia, 1791–1793) vahvisti entisestään hänen arvovaltaansa historioitsijana; myöhemmin se tarjosi hänelle myös ainesta hänen suurimpaan draamaansa Wallenstein, joka julkaistiin vuonna 1800.
Vuonna 1790 Schiller meni naimisiin Charlotte von Lengefeldin, hyväsukuisen sivistyneen nuoren naisen kanssa. Avioliittonsa toisena vuonna Schillerin terveys heikkeni jatkuvan ylityön rasittamana. Hän oli jonkin aikaa kriittisesti sairas, ja vaikka hän toipui useiden uusiutumisten jälkeen, hän ei koskaan täysin toipunut rintakipujen ja ruoansulatuskanavan häiriön yhdistelmästä, joka osoittautui hoitamattomaksi. Hänen loppuelämänsä oli häviöön tuomittua taistelua, jota hän kävi suurella sisukkuudella sairauksien vääjäämätöntä etenemistä vastaan.
Epävarmat vuodet 1783–1786