Helmikuun manifesti on Yrjö Nortan ja Toivo Särkän ohjaama mustavalkoinen suomalainen elokuva vuodelta 1939. Se on Suomen itsenäistymiskehitystä kuvaava paatoksellinen historiallinen draama, jonka käsikirjoituksen on laatinut Särkän aiheen pohjalta kirjailija Mika Waltari. Elokuvan pääosissa ovat Tauno Palo ja Regina Linnanheimo. Helmikuun manifesti oli tuotantoyhtiö Suomen Filmiteollisuuden ensimmäinen varsinainen suurelokuva. Roolihenkilöiden sijasta elokuva keskittyi historiallisiin tapahtumiin. Se oli suuri yleisömenestys ja sai aikansa elokuvakriitikoilta valtaosin kiittävät arvostelut. Venäläisvastaisuutensa vuoksi se oli Suomessa kielletty ulkopoliittisista syistä vuosina 1944–1987.
Helmikuun manifesti kuvaa Suomen itsenäisyyteen johtanutta kehitystä alkaen vuonna 1807 solmitusta Tilsitin sopimuksesta vuoteen 1918. Erityisesti se keskittyy helsinkiläisen tuomari Kotkan isänmaallisen perheen vaiheisiin ja rooliin itsenäisyysaktivismissa vuodesta 1899 alkaen. Elokuvan nimi viittaa Venäjän keisarin Nikolai II:n vuonna 1899 antamaan helmikuun manifestiin.
Spektaakkelimaista ja yltiöisänmaallista elokuvaa on arvosteltu ylinäyttelystä, historiallisten tapahtumien propagandistisesta kuvaamisesta ja niin sanotun ryssävihan lietsonnasta. Jälkikäteen sen on ymmärretty kuvastavan lähinnä omana aikanaan vallinnutta historiantulkintaa ja palvelleen silloisia poliittisia tarpeita. Elokuvan tekijät halusivat sen vahvistavan Suomen kansan taistelutahtoa sodan uhkan kasvaessa.
Juoni pienoiskuva|oikea|Elokuvan suomenkielinen nimiplanssi. Keisarit Aleksanteri I (Leo Lähteenmäki) ja Napoleon (Ossi Elstelä) sopivat Tilsitissä vuonna 1807 Suomen liittämisestä Venäjään, ja Suomen sodan jälkeen Aleksanteri I vahvistaa Porvoon valtiopäivillä Suomen autonomian. Kertojanääni kuvaa autonomian olleen Suomessa onnellisen kehityksen aikaa vuoteen 1899, jolloin keisari Nikolai II (Arvo Kuusla) antoi helmikuun manifestin. Helsingissä tuomari Kotka (Yrjö Tuominen) perheineen päättää ryhtyä toimiin isänmaan pelastamiseksi. Innokkain on hänen poikansa Jaakko (Tauno Palo). Perheen jäsenet ovat mukana passiivisessa vastarinnassa: keräämässä suurta adressia, järjestämässä kansalaiskokouksia, levittämässä maanalaista Vapaita sanoja -lehteä ja organisoimassa kutsuntalakkoja laitonta asevelvollisuusjulistusta vastaan. Kaikkia toimia pyrkii häiritsemään kiero venäläinen urkkija (Kaarlo Angerkoski). Perheen valaessa uutenavuotena 1900 tinaa seinälle heijastuu ratsastavan kasakan varjo. Kenraalikuvernööri Bobrikoff (Aku Korhonen) karkottaa tuomari Kotkan ulkomaille.
Jaakko joutuu suurta mielenosoitusta hajottaneiden kasakoiden hyökkäyksen kohteeksi, mutta hänet pelastaa isänmaallinen työmies Sihvola (Eino Kaipainen). Heistä tulee toverit, ja Jaakko tutustuu myös Sihvolan nuorempaan sisareen Ainoon (Regina Linnanheimo), joka vaikuttaa olevan ihastunut Jaakkoon. Jaakko ja Sihvola alkavat molemmat suuntautua aseelliseen aktivismiin. Eugen Schauman (Runar Schauman) ampuu Bobrikoffin. Myöhemmin sorto hellittää tilapäisesti, ja tuomari Kotka pääsee palaamaan kotiin. Viaporin kapinaan osallistunut Sihvola joutuu vuorostaan pakenemaan ulkomaille, ja Jaakko lupaa huolehtia Ainosta, joka otetaan Kotkien perheeseen sisäköksi.
Toinen sortokausi alkaa. Perustuslaillisen kantansa vuoksi tuomari Kotka karkotetaan uudelleen, tällä kertaa Siperiaan, josta hän ei vanhana ja sairaana miehenä enää palaa. Aino auttaa Jaakkoa piiloutumaan venäläisiltä santarmeilta, joille on selvinnyt, että tämä johtaa aktivistien maanalaista toimintaa. Jaakko lähtee jääkärikoulutukseen Saksaan, ja Aino lupaa odottaa hänen paluutaan. Kotkan perhe, Jaakon teini-ikäinen sisarenpoika Hannes (Erkki Laine) ja Aino seuraavat sivusta vuoden 1917 vallankumousta. Suomi julistetaan itsenäiseksi, mutta uusi sota on ovella. Sihvola palaa punakaartilaisena, mutta Kotkien perheen arvot sisäistänyt Aino ei halua enää seurata veljeään. Hannes lähtee salaa kotoa liittyäkseen valkoisten joukkoihin. Sihvolalle paljastuu, että punaisia komentavatkin petolliset venäläiset, jotka lopuksi ampuvat hänet kasarmin pihalle.
Jaakko on palannut Suomeen valkoisten upseeriksi, ja hänen johtamansa joukko aloittaa venäläisten riisumisen aseista. Sota päättyy valkoisen talonpoikaisarmeijan voittoon ja Suomen lopulliseen vapautumiseen. Jaakko palaa perheensä luo ja kertoo Hanneksen kaatuneen sodassa. ”Niin kallis oli Suomen vapauden hinta”, toteaa iäkäs äiti (Irja Elstelä). Jaakko ja Aino saavat viimein toisensa ja valmistautuvat rakentamaan uutta onnellista Suomea.
Elokuvan käsikirjoitukseen sisältyi lisäksi kohtaus, jossa itsenäisyyssenaatti keskustelee joulukuussa 1917 järjestysvaltakysymyksestä ja Svinhufvud kehottaa varautumaan vapaussotaan. Kohtausta ei liene kuvattu, ainakaan se ei sisältynyt ensi-iltaversioon.Hirvenoja 2005, s. 37.
Tuotanto Tausta
Helmikuun manifesti oli elokuvana tarkoitettu kansalliseksi monumentiksi. Suomessa tehtiin samoihin aikoihin muitakin hengeltään isänmaallisia historiallisia melodraamoja, kuten Suomi-Filmin Jääkärin morsian (1938) ja Aktivistit (1939) sekä Jäger-Filmin Isoviha (1939).Hakosalo, Heini: Monumentaalista melodraamaa: 1930- ja 1940-luvun vaihteen isänmaallinen elokuva. Suomen Kansallisfilmografia 2, s. 361–367. Kyse oli laajemmasta eurooppalaisesta trendistä: ”elokuvanationalismin vuosikymmeneksi” sanottu 1930-luku oli kansallista historiaa kuvanneiden suurelokuvien aikaa monessa muussakin maassa. Suomessa elokuva-alan taloudellinen elpyminen mahdollisti suurtuotantoihin ryhtymisen juuri vuosikymmenen lopussa.Laine 1999, s. 250–252.
T. J. Särkkä oli suunnitellut jo vuonna 1936 tuottavansa kansallisen suurelokuvan sortovuosien aktivismista, ja hän tilasi käsikirjoituksen kirjailija Arvi Kivimaalta. Sillä kertaa hanke ei kuitenkaan toteutunut. Ajatus nousi uudelleen esiin pari vuotta myöhemmin, mahdollisesti kilpailevan Suomi-Filmin tuottaman Jääkärin morsiamen menestyksen innoittamana. Nyt Särkkä kääntyi Mika Waltarin puoleen, joka teki käsikirjoituksen tämän antaman idean pohjalta. Viitattu 12.10.2017 Särkkä halusi elokuvan, joka tehostaisi Suomen kansan puolustustahtoa tulevien uhkien edessä muistuttamalla sortovuosien vastarinnasta.Panu Rajala: Unio Mystica: Mika Waltarin elämä ja teokset (pokkarilaitos), s. 502–503. WSOY, 2011. IKL:n Ajan Suunta -lehdelle syksyllä 1938 antamassaan haastattelussa hän sanoi tulevan elokuvan ”herättävän nukahtaneita” ajattelemaan niin ”mennyttä kuin tulevaakin”, sillä ”itsenäisyytemme ei ole koskaan täysin taattu”.Hirvenoja 2005, s. 28–29. Lähtökohta sopi hyvin myös Waltarille, joka osasi rakentaa aiheesta yleisöön menevää draamaa. Hänestä oli 1930-luvun lopulla tullut lyhyessä ajassa suoranainen SF-yhtiön ”hovikäsikirjoittaja”. Hän kertoi uutta käsikirjoitusta tehdessään tutkineensa suunnattoman määrän lähdekirjallisuutta.Hirvenoja 2005, s. 24, 26–27. Waltari teki taustatyön keväällä 1938 ja kirjoitti tekstin kesän aikana. ”Itkin, olin alasti ja hikosin”, hän kuvaili työskentelyään kesähelteellä myöhemmin antamassaan humoristisessa lehtihaastattelussa.Kari Uusitalo ja Sakari Toiviainen: Valkokankaan Waltariana: Mika Waltarin elokuvat, s. 49–51. WSOY, 2010.
Suomen johtavat tuotantoyhtiöt Suomen Filmiteollisuus ja Suomi-Filmi kävivät eräänlaista kilpailua kansallisesti merkittävien aiheiden filmatisoinnista. Helmikuun manifesti tehtiin samanaikaisesti kuin Suomi-Filmin Aktivistit, ja kummassakin ohjaajana toimi tuotantoyhtiönsä johtohahmo: SF:ssä Särkkä, Suomi-Filmissä Risto Orko. Helmikuun manifesti ehti ensi-iltaan seitsemän viikkoa ennen Aktivisteja.von Bagh 2005, s. 96, 98.
Kuvaukset Kuvaukset kestivät syyskuusta 1938 tammikuuhun 1939. Särkkä ohjasi elokuvan itse, vaikka tukeutui toisena ohjaajana edelleen toimineeseen Yrjö Nortaan. Kaikki Särkän kymmenen aiempaakin ohjaustyötä olivat syntyneet yhteistyössä Nortan kanssa. Pääosaan saatiin Tauno Palo, jonka elokuvauralle mahtuu joukko muitakin vastaavia isänmaallis-paatoksellisia roolitöitä.von Bagh 2005, s. 97, 445.
Helmikuun manifesti oli Suomen Filmiteollisuuden siihenastisen historian suurin tuotanto. Ossi Elstelä suunnitteli lavasteet, jotka käsittivät yhteensä yli 40 rakennelmaa. Niihin kuuluivat muun muassa Haagan studioalueelle rakennettu kopio Suomenlinnan Kuninkaanportista ja SF:n studioon rakennettu Pietarin Talvipalatsin sisätilojen jäljennös. Elstelä esitti itse elokuvan avauskohtauksessa Napoleonia. Kuvaajana toimi virolaissyntyinen Theodor Luts. Historiallisten sotilaspukujen asiantuntijaksi löydettiin vasta 19-vuotias Bure Litonius, jonka ura puvustajana alkoi tästä elokuvasta.von Bagh 2005, s. 443, 502. Näyttelijöitä ja avustajia oli sadoittain. Suurimuotoisin kohtaus oli Helsingin Senaatintorilla kuvattu rekonstruktio vuoden 1902 suuresta kasakkamellakasta, johon kutsuttiin lehti-ilmoituksella vapaaehtoisia avustajia. Väkeä saapui tiettävästi 10 000 henkeä, mutta huonon sään vuoksi kaksi ensimmäistä kuvausyritystä epäonnistuivat. Kohtauksen lopullisena kuvauspäivänä 24. lokakuuta 1938 paikalla oli 8 000 ihmistä. Elokuvan musiikin on säveltänyt Martti Similä, jonka erikoisalaa elokuvasäveltäjänä olivat suomalaiskansalliset aiheet.von Bagh 2005, s. 458. Lisäksi musiikkina käytettiin runsaasti tunnettuja isänmaallisia kappaleita, kuten "Maamme"-laulua, "Porilaisten marssia" ja "Jääkärimarssia".
Bobrikovin murhaa kuvannut kohtaus oli tavallaan uusinta Carl von Haartmanin vuonna 1930 ohjaaman Kajastus-elokuvan vastaavasta kohtauksesta. Hahmoja esittivät jopa samat näyttelijät, Aku Korhonen Bobrikovina ja Runar Schauman Eugen Schaumanina. Runar Schauman oli roolihahmolleen etäistä sukua.Laine 1999, s. 250, 275. Murhakohtaus kuvattiin aidolla tapahtumapaikalla Valtioneuvoston linnan pääportaikossa. Muutkin kuvauspaikat sijaitsivat pääosin Helsingissä tai sen lähistöllä.
Levitys Elokuvaa mainostettiin etukäteen poikkeuksellisen näkyvästi.Laine 1999, s. 254–255. Sitä markkinoitiin muun muassa mainoslauseella: ”Kansakunnan tie vapauteen. Pääosassa Suomen kansa.” Mainonnassa siitä käytettiin myös nimitystä ”Suomen cavalcade”. Nimitys viittaa muutama vuosi aiemmin valmistuneeseen Hollywood-elokuvaan Cavalcade.von Bagh 2005, s. 97. Ensi-ilta haluttiin ajoittaa ajankohtaan, jolloin helmikuun manifestin antamisesta tulisi kuluneeksi 40 vuotta. Ensi-iltapäivä oli 19. helmikuuta 1939 samanaikaisesti useassa kaupungissa. Helmikuun manifesti oli alkuun lapsilta kielletty, mitä moitittiin useissa kolumneissa ja yleisönosastokirjoituksissa. Tuottaja-ohjaaja Särkkä ilmaisi itsekin julkisesti pettymyksensä ja hämmästyksensä siitä, että elokuva oli kielletty lapsilta.Laine 1999, s. 291. Valtion elokuvatarkastamo taipui pian ja muutti 8. maaliskuuta elokuvan sallituksi. Tapauksesta tuli SF-yhtiölle arvovaltavoitto. Lisäksi maaliskuussa 1939 vietetty suuren adressin keräämisen 40-vuotisjuhla huipentui siten, että adressia vieneen lähetystön elossaoleville jäsenille järjestettiin Helmikuun manifestin erikoisnäytös.
Elokuvasta tehtiin levitykseen 15 kopiota, mikä oli siihen mennessä suurin määrä Suomessa. Vuonna 1939 valmistuneista suomalaisista elokuvista Helmikuun manifestilla oli neljänneksi eniten katsojia. Vuoden 1945 loppuun mennessä sen kävi katsomassa 706 969 henkeä, joista aikuisia oli 609 784 ja alennuslippulaisia 97 185. Se oli SF-yhtiön historian seitsemänneksi katsotuin elokuva.Kari Uusitalo: Siiri ja Kaarlo: Näyttelijäparin tarina, s. 169–170. Edita, Helsinki 2002. Suomessa sen ruotsinkielinen levitysnimi oli Februarimanifestet. Elokuva myytiin vuonna 1942 Ruotsiin, jossa sitä esitettiin nimellä Under knutpiskan ('solmuruoskan alla').
Elokuvan myöhemmät vaiheet Esityskielto