pienoiskuva|pysty|Manessen käsikirjoitus (Codex Manesse), saksalainen minnelauluja sisältävä käsikirjoitus 1300-luvulta. Keskiaika on Euroopan historian ajanjakso niin sanottujen vanhan ajan ja uuden ajan välissä noin vuosina 400–1500. Keskiaikaa leimasivat kristinuskon vakiintuminen Euroopan valtauskonnoksi ja feodalismin nousu yhteiskunta- ja talousjärjestelmäksi. Keskiaika jaetaan usein varhaiskeskiaikaan, sydänkeskiaikaan ja myöhäiskeskiaikaan. Keskiajan katsotaan alkaneen yleensä Länsi-Rooman tuhon jälkeen ja loppuneen Amerikan löytymisen jälkeen. Esimerkiksi Suomessa keskiaika oli kuitenkin noin 1200–1500-luvuilla.
Keskiaika historiankirjoituksessa Määritelmä Keskiaika alkaa Rooman sivilisaation romahduksesta 400-luvulta ja se päättyi renessanssin alkuun. Nimitys ”keskiaika” on peräisin 1400–1500-luvun italialaisilta humanisteilta, ja tämä nimitys oli alun perin tarkoitettu halventavaksi. Humanistit olivat itse sitoutuneet klassisen oppineisuuden ja kulttuurin elvyttämiseen. Korostaakseen omaa työtään ja ihanteitaan humanistit kehittivät ajatuksen tuhannen vuoden pimeydestä ja tietämättömyydestä, joka erotti heidät antiikin Kreikan ja Rooman maailmasta.
Länsi-Rooman tuho vuonna 476 nähtiin pitkään historiallisena taitekohtana, jolloin antiikin aika päättyi ja keskiaika alkoi. Käsityksen ongelmana on länsikeskeisyys ja yksinomaan poliittisluonteisten tapahtumien merkityksen korostaminen. Joskus myös islamin syntyminen lasketaan jaottelun kannalta merkittäväksi murrokseksi. Yhteiskuntahistoriallisesti suuntautuneet tutkijat korostavat taloudellis-yhteiskunnallisia murroksia, ja kieli- tai kirjallisuushistoriallisesti suuntautuneet tutkijat kansankielten etääntymistä latinasta. Keskiajan päättymistä perustellaan muun muassa kansallisvaltion synnyllä, suurilla löytöretkillä ja keksinnöillä (esimerkiksi kirjapainotaidon kehityksellä) ja varsinkin protestanttisten alueiden historiankirjoituksessa uskonpuhdistuksella.
Keskiaika on leimallisesti eurooppalainen käsite, jolla kuvataan antiikin ja uuden ajan välistä ajanjaksoa. Joskus termiä käytetään kuvaamaan osittain päällekkäistä ajanjaksoa myös muussa maailmassa, kuten käsitteessä Kiinan keskiaika, mutta näillä ei ole yhteyttä varsinaiseen Euroopan keskiaikaan. Tälle ajalle tunnusomainen yhteiskuntajärjestelmä oli feodalismi, ja erityisesti Keski- ja Pohjois-Euroopassa keskiajan katsotaan yleensä alkaneen vasta kristinuskon levittyä. Niinpä Pohjoismaiden viikinkiaika lasketaan yleensä keskiaikaa Pohjois-Euroopassa edeltävän esihistorian osaksi.
Keskiajan jaottelu
Keskiaika jaetaan usein varhaiskeskiaikaan (noin 400–800), sydänkeskiaikaan (noin 800–1200) ja myöhäiskeskiaikaan (noin 1200–1500). Suomeen keskiaika tuli vasta rautakauden jälkeen ristiretkien aikana. Suomen keskiaika jaetaan varhaiskeskiaikaan (noin 1150–1323), sydänkeskiaikaan (1323–1397) ja myöhäiskeskiaikaan (1397–1520). Tämä jaottelu perustuu yksinomaan valtiollisen historian käännekohtiin.
Keskiajan ja sen eri alajaksojen tarkka ajoittaminen voi kuitenkin olla harhaanjohtavaa, koska keskiaikaa määrittäville yhteiskunnallisille, kulttuurisille ja poliittisille tapahtumasarjoille ei yleensä voi määrittää alkamis- tai päättymisajankohtaa kovinkaan täsmällisesti. Tarkat ajoitukset historiallisille ajanjaksoille ovatkin kiinnostavia lähinnä oppihistorian kannalta; ne kertovat ennen kaikkea esittäjiensä käsityksistä historiallisesti merkittävistä tapahtumista ja rakenteista. Useimmat nykytutkijat käyttävätkin ilmaisua keskiaika vain käytännöllisenä lyhenteenä ajanjaksolle, joka alkoi joskus 400–600-luvuilla ja päättyi joskus 1300–1500-luvuilla.
Ajoituksia
Joitakin esimerkkejä eri maissa ja erilaisissa tieteellisissä perinteissä keskiajalle annetuista ajoituksista:
Cristopher Cellarius: 308–1453 Yleinen: 476–1492 / 1517 Tanska: 1047–1533 Ruotsi: 1060–1517 Suomi: noin 1155–1520–1527 Viro ja Latvia: 1227–1558 Liettua: 1387–1505 Puola: 996–1505 Venäjä: 880 / 1054–1533
Tämänkaltainen tiukka jako aikakausiin ei kuitenkaan ole nykyään käytössä.
Historia
Varhaiskeskiaika
pienoiskuva|Neljää 200-luvun lopussa hallinnutta tetrarkkia esittävä porfyyripatsas, jonka ristiretkisoturit ryöstivät vuonna 1204 Konstantinopolista Venetsiaan. Varhaiskeskiaikaa kuvaa osittainen siirtyminen rahataloudesta vaihtokauppaan, talouden ja kaupan taantuminen sekä asutuskeskusten pieneneminen. Germaanit eivät omaksuneet roomalaista valtiorakennetta, vaan käytössä olivat yksinkertaisemmat hallinto- ja valtarakenteet.Heikkilä; Niskanen 2004 s. 34. Maatalouden tuottavuus varsinkin Alppien pohjoispuolella oli heikkoa, sillä viljelytekniikka oli kehittymätöntä ja ilmasto kylmeni aina 700-luvulle asti. Väestön elinikä oli alhainen, kuten esimodernissa maailmassa yleensäkin.Heikkilä; Niskanen 2004 s. 35. Feodaalijärjestelmä syntyi. 700-luvulta lähtien kirjallinen kulttuuri alkoi elpyä.Heikkilä; Niskanen 2004 s. 36–37.
Käytettävissä olevan lähdeaineiston määrä varhaiskeskiajalta on vähäistä verrattaessa antiikkiin.Zetterberg 2002 s. 221. Luku- ja kirjoitustaito lähes katosivat useasta entisestä Rooman provinssista.
Rooman valtakunta oli alkanut taantua jo myöhäisantiikin aikana.Heikkilä; Niskanen 2004 s. 13. Väestömäärä pieneni. Ihmisten liikkuvuus väheni ja maaorjuus yleistyi. Pohjoisesta alueelle saapui germaaneja, jotka saattoivat Rooman puolustuskannalle. Hunnien saapuminen lisäsi väestöpainetta ja Rooman alueille saapui gootteja. Talouden taantuma vaikeutti Rooman valtakunnan alueiden puolustusta. Taantumaan vaikutti väestökato, joka johtui 100-luvulla alkaneista kulkutaudeista. Rutto vaivasi roomalaisia 700-luvulle asti useina aaltoina, kuten Antoninuksen ruttona ja Justinianuksen ruttona.
Vuonna 410 visigootit ja vuonna 455 vandaalit hävittivät Rooman kaupunkia.Heikkilä; Niskanen 2004 s. 14. Lopulta Itä-Rooma onnistui pitämään pintansa, mutta Länsi-Rooman tilalle syntyi useita germaanikuningaskuntia. Useimmissa tapauksissa näissä kuningaskunnissa ohut germaaniluokka hallitsi latinaa puhunutta väestöä. Yhteiskunnallinen alusrakenne rappeutui ja talous taantui. Maan tuottavuus ja viljelty ala väheni. Itä-Rooma yritti vielä valloittaa takaisin lännen menetettyjä alueita tässä kuitenkaan pysyvästi onnistumatta. Paimentolaiskulttuurista ponnistanut arabien valtakunta syntyi, vahvistui ja levisi Välimeren ympäristöön. Arabit valtasivat muun muassa Iberian niemimaan, jota he kutsuivat nimellä al-Andalus.Heikkilä; Niskanen 2004 s. 95–96.
700-luvulta lähtien Länsi-Eurooppa alkoi elpyä. Ilmaston viileneminen pysähtyi ja maataloustuotanto kasvoi. Feodaalinen yhteiskuntajärjestelmä erilaisine muunnelmineen tuli käyttöön. Kaarle Suuri palautti keisariuden länteen, kun paavi kruunasi hänet keisariksi vuonna 800.Zetterberg 2002 s. 252 Kulttuurielämä elpyi Kaarlen kaudella.Heikkilä; Niskanen 2004 s. 74–75. Kaarlen kuoleman jälkeen epävakaus kuitenkin jälleen lisääntyi Frankkien valtakunnan hajottua pienempiin osiin,Zetterberg 2002 s. 254. ja Kaarlen jälkeläisten hallitsemat alueet ajautuivat yksitellen hallituksettomaan tilaan.Honour; Fleming 1992 s. 367. Vaikka tätä seurannut vuosisata oli myrskyisä, kehittyi tällöin silti uusia vasallisuhteisiin perustuvia yhteiskunnallisia rakenteita, jotka johtivat feodalismin kehittymiseen.
Viikingit, madjaarit ja saraseenit nousivat uhkaksi Kaarle Suuren kauden jälkeen.Heikkilä; Niskanen 2004 s. 88–94. Viikingit hyökkäsivät pohjoisille rannikkoalueille sekä jokia pitkin sisämaahan, ja muun muassa Köln ja Bordeaux oli vallattu vuoteen 888 mennessä. Tämän johdosta länsifrankkien kuningas Kaarle Yksinkertainen antoi vuonna 911 heille läänityksiä Normandiasta, jonka jälkeen viikinkipäällikkö Rollo kastettiin kristityksi ja hänen jälkeläisensä hallitsivat Normandiaa herttuoina. Muslimit ryöstelivät Lounais-Eurooppaa orjien toivossa ja poistuivat Sisiliasta vasta vuonna 1066 normannien, entisten viikinkien, ajettua heidät pois. Madjaarit etenivät ryöstöretkillään aina Etelä-Ranskaan asti, kunnes heidät pakotettiin vuonna 924 vetäytymään Unkariin.
Paavi nousi lännessä yhä selvemmin kirkon johtajaksi.Heikkilä; Niskanen 2004 s. 53. Katolisen kirkon organisaatio selvisi Rooman luhistumisesta. Se toimi tärkeänä antiikin kulttuuriperinnön välittäjänä ja kulttuurillisena yhdistävänä tekijänä Euroopassa. Kirjallinen kulttuuri rajoittui varhaiskeskiajalla pitkään vain kirkon piiriin. Koska kristinusko oli kirjallinen uskonto, sille oli luonnollista ja välttämätöntä kouluttaa lukutaitoista papistoa. Varhaiskeskiajalla luostarilaitos syntyi.Heikkilä; Niskanen 2004 s. 60. Opetus siirtyi vähitellen aiemmista kouluista luostarien yhteyteen ja katedraalikouluihin. Kirkon organisaatio ja sen piispanistuimet olivat aikaan nähden tehokas hallintokoneisto. Lännen kirkko levittäytyi yhä pidemmälle pohjoiseen.Heikkilä; Niskanen 2004 s. 80. Samoin teki idän kirkko.
Varhaiskeskiajan lopullakin, tapahtuneesta toipumisesta huolimatta, Eurooppa oli edelleen talouselämältään ja kirjallisen kulttuurin osalta jäljessä verrattuna maailman todellisiin kulttuurikeskuksiin idässä. Kiinassa kehitys oli nopeaa ja islamilainen kulttuuri kukoisti. Länsieurooppalaiset kaupungit olivat pieniä muun maailman kaupunkeihin verrattuna. Kristikunnan suurin kaupunki oli Konstantinopoli, joka oli monilta osin säästynyt läntisen Euroopan melskeiltä.
Sydänkeskiaika
pienoiskuva|Normannit kuljettavat hevosia Englantiin Bayeux’n seinävaatteessa, joka kuvaa normannien Englannin valloitusta vuonna 1066.
Sydänkeskiajalla väestönkasvu kiihtyi ja Euroopan poliittinen tilanne vakiintui. Talouskasvu voimistui, maataloustekniikka edistyi ja kulttuurin kehitys nopeutui. Seurasi lukuisia sosiaalisia ja poliittisia muutoksia. Tuottavampi maanviljely teki ammatillisen erikoistumisen ja siirtymisen pois maatalouden perustuotannosta mahdolliseksi yhä useammalle. Rahan käyttö yleistyi jälleen.Heikkilä; Niskanen 2004 s. 107–108
Tilanne tarjosi myös pohjan oppineisuuden uudelle nousulle ja skolastiikan kehitykselle. Opetuksen tason nostamista edesauttoivat myös kirkon sisäiset vaatimukset papiston tason nostosta. Tämä johti yliopistojen syntyyn.Heikkilä; Niskanen 2004 s. 212. Kaupungit kasvoivat sekä väestöltään että merkitykseltään.Piippo, Mikko: Sydänkeskiajan Lontoo – Jerusalem vai Babylon? Teoksessa Myös kristilliset harhaopit kuten kataarilaisuus yleistyivät.Heikkilä; Niskanen 2004 s. 214. Näiden muutosten yhteydessä on puhuttu 1100-luvun renessanssista.
Luostarilaitos muuttui merkittävästi, kun uusia luostarijärjestöjä perustettiin.Zetterberg 2002 s. 271–272. Suuri skisma johti 1000-luvulla idän ja lännen kirkon lopulliseen eroon.Heikkilä; Niskanen 2004 s. 131. Ristiretkiaate syntyi paavin aloitteesta 1000-luvun lopulla.Heikkilä; Niskanen 2004 s. 154. Väestönkasvu taittui lopulta muun muassa mustan surman ja ruoantuotannon vähentymisen vuoksi.Heikkilä; Niskanen 2004 s. 227.
Varhaiskeskiajan lopulla Pohjolaan levisi kristinusko ja sinne syntyi kolme kristillistä kuningaskuntaa: Tanska, Norja ja Ruotsi. Tanska oli näistä kehittynein.Heikkilä; Niskanen 2004 s. 187–188 Ruotsi suuntasi katseensa itään.Heikkilä; Niskanen 2004 s. 192. Normannit valloittivat Englannin 1066.Heikkilä; Niskanen 2004 s. 170. 1100-luvulla Englantiin muodostettiin ensimmäinen parlamentti,Heikkilä; Niskanen 2004 s. 179. jonka suhteet hallitsijaan määritettiin Magna Cartassa 1215.Heikkilä; Niskanen 2004 s. 176.