thumb|August Schleicher August Schleicher (19. helmikuuta 1821 Meiningen - 6. joulukuuta 1868 Jena) oli saksalainen kielentutkija, joka otti käyttöön sukupuun kielten välisiä sukulaisuussuhteita kuvatessaan. Hänen pääteoksensa, Compendium der vergleichenden Grammatik der indogermanischen Sprachen (1861–1862), on nuorgrammaatikkoja edeltävän historiallis-vertailevan kielentutkimuksen merkkiteoksia. Schleicher ei kuitenkaan ollut vain vertailevan indoeurooppalaisen kielentutkimuksen pioneereja, vaan häntä kiinnosti myös kielen luonne ja kielitieteen asema tieteiden joukossa. Schleicherin vähän hämärän käsityksen mukaan kieli on organismi. Näin ollen kielitiedettäkin oli luontevaa pitää luonnontieteenä.
Elämänvaiheet August Schleicher syntyi 19. helmikuuta 1821 Meiningenissä. Hänen isänsä Johann Gottlieb Schleicher (1793–1864) oli Jenan yliopistossa koulutuksensa saanut lääkäri. Augustin äiti Henriette (o.s. Heym) oli muusikko tai ainakin musiikillisesti lahjakas henkilö. Perhe muutti isän työn vuoksi Sonnebergiin Augustin ollessa vielä vauvaiässä. Sonnebergia August Schleicher pitikin kotikaupunkinaan. Lapsuudenkodistaan August sai kiinnostuksen sekä biologiaan että musiikkiin. Koulussa hän sai kosketuksen itämaisiin kieliin.
Teologiaa Leipzigissa ja Tübingenissä Lapsuuden ajan kokemustaustasta huolimatta Schleicher aloitti syksyllä 1840 teologian opinnot Leipzigin yliopistossa, mutta tämä oli ilmeisen väärä valinta. Kun hän sai vielä karsseriakin ylioppilaiden keskuudessa noihin aikoihin suositusta kaksintaistelusta, oli aika siirtyä muualle. Niinpä Schleicher siirtyi v. 1841 Tübingeniin, jossa hän jatkoi teologian opintojaan uskon ja tiedon ristiriidan kalvaessa hänen sisintään. Henkisyyden kaipuutaan Schleicher enenevässä määrin tyydyttikin Hegelin kirjoituksilla ja soittoharrastuksellaan. Tübingenissä Schleicher myös alkoi vakavasti opiskella muinaisia kieliä, aluksi arabiaa, hepreaa, sanskritia ja persiaa. Keväällä 1843 Schleicher piti ensimmäisen ja ainoaksi jääneen saarnansa. Teologian tie oli käyty loppuun.
Klassillista filologiaa Bonnissa August tunsi, että klassillinen filologia on hänen kutsumuksensa. Aluksi hänen isänsä oli ehdottomasti tätä suunnitelmaa vastaan, koska hyväpalkkaisen papinviran vaihtaminen "filologin ryysyihin" tuntui hänestä järjettömältä. Vastahakoisesti hän kuitenkin antoi lahjakkaalle pojalleen luvan vaihtaa ainetta ja yliopistoa. Niinpä August siirtyi Bonniin klassillista filologiaa opiskelemaan saman vuoden syksyllä. Bonnissa hän osallistui Friedrich Ritschlin (1806–1876) ja Friedrich Welckerin (1784–1868) seminaareihin. Bonnissa hän tutustui myös Wilhelm von Humboldtin ajatuksiin. Hän myös innostui voimistelusta horjuvaa terveyttään vaaliakseen. Opintoja häiritsi varsin vilkas seuraelämä ja moninaiset muutkin kiinnostuksen kohteet, kuten frenologia. Niinpä hän jatkoi päiviä öillä, ja seurauksena oli ylirasitusta. Vuonna 1846 Schleicher väitteli tohtoriksi Marcus Terentius Varroa koskevalla tutkimuksellaan Meletematon Varronianorum specimen I.Suomeksi suunnilleen 'Varro-tutkimuksia, näyte I'. Kuten usein käy, toista osaa ei koskaan tullut. 25-vuotissyntymäpäivän lahjaksi hän sai runsaan stipendin Meiningenin prinssi Georgilta, mikä mahdollisti opintojen jatkamisen menemättä lukion opettajaksi, mikä tuohon aikaan oli tyypillinen vastavalmistuneen seuraava siirto.
Prahan kausi Keväällä 1848 ilmestyi Schleicherin ensimmäinen monografia Zur vergleichenden Sprachengeschichte, joka käsitteli "zetasismia" eli j-äänteen vaikutuksia edeltäviin konsonantteihin indoeurooppalaisten ja seemiläisten kielten valossa. Kyseessä oli Schleicherin suunnitteleman teossarjan Sprachvergleichende Untersuchungen ensimmäinen osa. Toinen osa, Die Sprachen Europas in systematischer Übersicht, ilmestyi 1850. Saman vuoden maaliskuussa Schleicher kutsuttiin klassillisen filologian ylimääräiseksi professoriksi Prahan yliopistoon. Kolme vuotta myöhemmin hän eteni vertailevan kielentutkimuksen sekä saksan ja sanskritin professoriksi.Dietze (1966: 28).
Schleicher vietti Prahassa kaikkiaan kuusi vuotta. Hän tutustui erityisesti slaavilaisiin ja balttilaisiin kieliin, ja julkaisi näitä koskevia tutkimuksia: Formenlehre der kirchenslawischen Sprache (1852), Handbuch der Litauischen Sprache (1856–1857) sekä Litauische Märchen, Sprichworte, Rätsel und Lieder (1857). Tässä elämänvaiheessa Schleicher myös avioitui sonnebergilaisen Fanny Straßburgerin kanssa, ja vuonna 1855 parille syntyi poika. Vuonna 1856 Schleicher otti virkavapautta Prahasta terveydellisistä syistä ja palasi Sonnebergiin. Virkavapautensa aikana hän harjoitti kotialueensa murretutkimusta, jonka hedelmänä syntyi monografia Volkstümliches aus Sonneberg im Meininger Oberlande (1858).
Jenan professori Tässä tilanteessa Schleicher myös otti varovaisesti yhteyttä Jenan yliopistoon tiedustellen mahdollisuutta saada sieltä professuuria. Erinäisten varsin monimutkaisten järjestelyjen jälkeen hänelle avautuikin vuonna 1857 kunniaprofessuuri opetusalanaan vertaileva kielentutkimus ja saksan kieli. Tähän vaiheeseen kuuluu Schleicherin teos Die Deutsche Sprache (1860). Schleicher lähti Jenaan suurin toivein, olihan hänen isänsäkin Jenan kasvatti. Pian hän kuitenkin huomasi olevansa saareke Jenan filosofisen tiedekunnan äärimmäisen konservatiivisten professorien joukossa. Lisäksi yliopiston resurssit olivat huonoissa kantimissa. Omaa asemaansa ja tilannettaan Schleicher luonnehtikin seuraavin sanoin: "Jena on iso räme, ja minä olen sen sammakko.""Jena ist ein großer Sumpf, und ich bin der Frosch darin." Sammakko sai kuitenkin hengenheimolaisen, kun Ernst Haeckel (1834–1919) sai nimityksen vertailevan anatomian professoriksi Jenaan v. 1862. Kolmentoista vuoden ikäerosta huolimatta heistä tuli heti läheiset ystävät.
Jenassa Schleicher julkaisi indoeuropeistisen pääteoksensa Compendium der vergleichenden Grammatik der indogermanischen Sprachen (1861–1862). Siitä lähtien ystävyys Haeckeliin oli ohjaamassa Schleicherin ajattelua entistäkin vahvemmin biologiseen ja evolutionistiseen suuntaan, mistä ovat osoituksena kirjoitelmat Die Darwinsche Theorie und die Sprachwissenschaft (1863) ja Die Bedeutung der Sprache für die Naturgeschichte des Menschen (1865). Schleicherin (kuten myös Haeckelin) "darwinismi" oli kuitenkin vanhaa viiniä uudessa leilissä.
Schleicher toimi myös Venäjän tiedeakatemian kirjeenvaihtajana, ja slavistiset työt olivatkin erityisesti hänen sydäntään lähellä. Kuolleen ja huonosti dokumentoidun polabin kielen kielioppia (Laut- und Formenlehre der polabischen Sprache, 1871) Schleicher piti parhaimpana työnään.Schmidt (1870: 255). Schleicher ehti juuri ja juuri saada teoksen painokuntoon ennen kuolemaansa, mutta se ilmestyi vasta 1871. Tämä kielioppi oli ensimmäinen osa Schleicherin päätyökseen kuvittelemasta laajasta slaavilaisten kielten vertailevasta kieliopista (Die vergleichende Grammatik der slawischen Sprachen).Schmidt (1870: 254).
Schleicher kuoli Jenassa 6. joulukuuta 1868 vain 47 vuoden iässä. Kuoleman välitön syy oli ylirasituksen aiheuttama keuhkotulehdus.Schmidt (1870: 251, 255).
Tieteellinen ajattelu Aikaisemmin oli konventionaalisessa historiografiassa tapana jakaa August Schleicherin tieteellinen elämä kahden kasvun kauteen: aloitti Hegelin ja Humboldtin inspiroimana, lopetti darwinistina. Tämä vanha näkemys on kuitenkin vakuuttavasti kumottu.Maher (1966); Koerner (1982). Kaikkiaan Schleicherin tieteellinen ajattelu oli alusta lähtien varsin valmista, eikä se olennaisesti muuttunut hänen uransa aikana.
Schleicherin kielitypologia Väiteltyään ja habilitoiduttuaan Schleicher piti ensimmäisen julkisen esitelmänsä Bonnin yliopiston juhasalissa 27.6.1846. Esitelmässään hän käsitteli laajasti vertailevan kielitieteen arvoa ihmiskunnalle. Schleicher ei suinkaan puhunut indoeuropeistina vaan pikemminkin hänen asenteensa oli yleiskielitieteellinen ja ennen kaikkea typologinen. Hän näki kielitieteessä myös poliittisen ulottuvuuden: myös kielellisistä vähemmistöistä on huolehdittava.
Schleicherin ensimmäinen teos, Zur vergleichenden Sprachengeschichte (1848), oli Hegelin ja Humboldtin inspiroima sikäli, että siinä viitattiin molempiin,Schleicherilla on viittauksia Hegelin Vorlesungen über die Philosophie der Geschichte (1833–1936) -teokseen ja Humboldtin teokseen Über die Kawi-Sprache auf der Insel Java (1836). kun taas viittaukset katoavat myöhemmissä teoksissa. Ajatukset pysyivät kuitenkin samoina. Jo tässä ensimmäisessä teoksessaan Schleicher jakaa kielet kolmeen perustyyppiin: Isoloivat kielet, kuten kiina, jossa kieliopillisia suhteita ilmaistaan yksitavuisten sanajuurten järjestyksellä ja tooneilla. Schleicher arveli, etteivät isoloivat kielet pysty täysin ilmaisemaan kaikkia ajattelun mahdollisuuksia, koska niden rakenne on niin yksinkertainen. Agglutinoivat kielet, kuten suomi ja turkki, joissa kieliopillisia suhteita ilmaistaan erilaisilla sanajuuriin tai -vartaloihin liitettävillä kieliopillisilla elementeillä (esimerkiksi suffikseilla), joilla on kiinteä merkitys. Flekteeraavat kielet, kuten latina ja kreikka, joissa kieliopilliset suhteet ja sanamuodot muodostavat orgaanisen ykseyden.
Organismiajattelu Schleicherin mukaan ihmismielen kehitys ilmenee kielen orgaanisesta kehitysasteesta. Kielet kehittyvät ja edistyvät dialektisesti yksinkertaisista merkityksen ilmaisutavoista (isoloivuus) rakenteellisen antiteesin (agglutinoivuus) kautta korkeampaan, flekteeraavissa kielissä toteutuvaan synteesiin, jossa sanamuodot ja kieliopilliset suhteet muodostavat orgaanisen ykseyden. Schleicher vertaakin eri kielimuotoja monimutkaistuviin luonnonorganismeihin: kiteisiin, kasveihin, eläimiin.Schleicher (1850: 10). Tässä ei sinänsä ollut mitään uutta. Myös Humboldt, Bopp ja Wilhelm Schlegel, kaikki romantiikan lapsia, käyttivät innokkaasti organismimetaforaa. Morpurgo Davies (1987). Schleicherin ote on selvästikin typologinen, mutta hänellä kielityypit eivät ole pelkkiä deskriptiivisiä välineitä, vaan omalakisia organismeja, joiden selittäminen edellyttää luonnontieteissä, lähinnä biologiassa, käytettyjä käsitteitä ja metodeja.
Schleicher uskoi, että kaikkein kehittyneimmätkin kielet olivat saaneet alkunsa yksinkertaisemmasta rakennetyypistä ja että isoloiva tyyppi edustaa vanhinta muotoa, josta agglutinoiva tyyppi on kehittynyt. Flekteeraava kielimuoto taas on kehityksen huippu ja lopputila, joka sisältää edelliset kielityypit. Schleicher kuitenkin joutui myöntämään, ettei hänen kehitystypologiansa saanut vahvistusta empiirisistä faktoista. Esimerkiksi englanti ja ranska vaikuttavat typologisesti varhaisemmilta ja siis kehittymättömämmiltä kuin vastaavasti muinaisenglanti tai latina. Pelastaakseen typologisen kehityskertomuksensa Schleicher sovelsi kielen elämään hegeliläistä kahden vaiheen näkemystä:Koerner (1982/1983: XXXVII*–XXXVIII*). Schleicher (1850: 12–16) ei enää viittaa Hegeliin. Esihistoriallisessa vaiheessa kielet (ja ihmiset) alkoivat kehittyä, ja monia erilaisia kieliryhmiä syntyi ja kuoli. Tässä vaiheessa maailmanhenki vakiinnutti älylliset resurssit ihmisen henkisen kehittymisen, kasvun ja vapautumisen mahdollistamiseksi. Historiallisessa vaiheessa kielet ja ihmiskunta saavuttivat kypsyytensä. Enää ei syntynyt uusia kielityyppejä, vaan kielet alkoivat pikemminkin rappeutua – evoluution sijaan tuli siis devoluutio. Sanoja alkoi kadota, muodot yksinkertaistuivat ja kieliopillisten suhteiden ilmaisu köyhtyi. Esimerkiksi Antiikin kreikan muotovaranto on rikkaampi kuin nykykreikan. Kielten devoluutioon eli historialliseen rappeutumisvaiheeseen – jota Schleichein mukaan parhaillaankin elämme – ei kuitenkaan yksiselitteisesti liity ihmisen henkisen kehityksen taantuminen. Samoin kuin esihistoriallisessa vaiheessa on determinismiä, myös kielten historiallisessa rappiovaiheessa on Schleicherin mukaan tiettyä lainmukaisuutta.Koerner (1982/1983: XXXIX*).