Arvo ”Poika” Tuominen (alk. Arvid; 5. syyskuuta 1894 Hämeenkyrö – 27. toukokuuta 1981 Tampere) oli suomalainen vasemmistolainen poliitikko ja lehtimies. Hän kirjoitti useita muistelmakirjoja, joista varsinkin Kremlin kellot (1956), Sirpin ja vasaran tie (1956) ja Maan alla ja päällä (1958) saivat laajan lukijakunnan ja vaikuttivat monien suomalaisten käsityksiin Neuvostoliitosta ja kommunistisesta liikkeestä.

Perhetausta Arvid (Arvo) Tuominen syntyi Hämeenkyrössä puuseppä Oskari Mikonpoika TuomisenTuominen 1956, s. 24 17-lapsiseen perheeseen. Hänen äitinsä, jota kutsuttiin ”Nikkarin Elinaksi”, oli taitavaksi tiedetty sirpillä niittäjä. Tuominen kertoi uskovaisen isänsä tiukasta kurinpidosta ja äitinsä lempeydestä. Hänen mukaansa ”äidin sirppi ja isän vasara” olivat hänen lapsuutensa kantavat voimat. Tuominen nimesi lapsuudestaan kertovan omaelämäkerran Sirpin ja vasaran tie. Isä oli kannanotoissaan ehdoton: kun hän oli jotain päättänyt, ei kenelläkään ollut siihen enää mitään lisättävää. Isän ja Arvo-pojan välille ei syntynyt mitään kovin läheistä ja luottamuksellista suhdetta. Suhde äitiin oli sen sijaan läheinen, Arvo oli äitinsä lemmikki.Rajala–Rautkallio (1994), s. 34

Perheen arvomaailma oli uskonnon säätelemä: Raamattua luettiin ääneen ja veisattiin Siionin kanteleesta. Tässä kovan kurin ja työn maailmassa kasvoi tuleva vallankumouksellinen, sillä useinhan käy niin, että ehdottomat määräykset ja normit synnyttävät uhmaa ja kapinamieltä. Myöhemmällä iällään Tuominen siloitteli muistelmissaan perheen ristiriidat näkymättömiin.Rajala–Rautkallio (1994), s. 31

Koulussa Tuominen osoitti olevansa älykäs ja lahjakas poika. Niinpä opettaja Antti Lehtiranta yritti taivutella isä-Oskaria lähettämään poikansa oppikouluun, jollainen olisi ollut joko Ikaalisissa tai Tampereella. Isä toisaalta arvosti oppineisuutta, mutta toisaalta piti työmiehen lapselle kirjojen tutkimista turhana, eikä suurperheestä liene löytynyt koulutuksen vaatimaa varakkuuttakaan.Rajala–Rautkallio (1994), s. 32

Kansakoulun jälkeen Tuominen meni rengiksi läheiseen Kuukan taloon, sillä talon isäntä oli valmis kouluttamaan paitsi oman Kalle-poikansa oppikoulussa mutta myös naapurin Arvon. Kallea ei koulu kuitenkaan kiinnostanut, eikä Arvokaan päässyt kouluun. Näihin aikoihin myös välit isään alkoivat kiristyä. Ruumiillinen työ ei juurikaan kiinnostanut kylän kansakoulun entistä tähtioppilasta. Renkivuosiltaan Tuominen muistaa ensimmäisen kohtaamisensa Frans Eemil Sillanpään kanssa. Hän muisteli katkerana miettineensä, kuinka mäkitupalaisen poika Pransu käveli raitilla ylioppilaana ja hän, arvostetun käsityöläisen poika, raatoi renkinä. Moskovassa oleskellessaan Arvo Tuominen kirjoitti poliittista henkilöhistoriaansa ja muisteli luokkatietoisena ja katkerana oleskeluaan Kuukan talossa tähän tapaan: ”Tällöin minussa heräsi viha rikkaita ja heidän lapsiaan kohtaan. – – vaistomaisesti hain tukea muista renkipojista joiden kanssa liityin kotipitäjäni työväenyhdistykseen.” Niissä hän hieman liioitteli, sillä häntä pidettiin arvossa ja kohdeltiin talossa hyvin, mutta tietty katkeruus katkenneesta koulutiestä säilyi läpi elämän.Rajala–Rautkallio (1994), s. 32–33.

Lehtimieheksi pienoiskuva|Arvo Tuominen ja Kansan Lehti 1960-luvun alussa. Tuominen oli lehden pää­toimittaja 1956–1961. Tuominen oppi höyrypuusepän ammatin, mutta häntä vaivasi valtava kirjallisen sivistyksen nälkä. Hänestä tuli Tampereen työväenopiston innokas opiskelija. Kaiken kaikkiaan hän kuunteli eri alojen luentoja melkein kuusi vuotta. Niiden joukossa oli 40-tuntinen luentosarja Kalevalasta, mikä innosti häntä eepoksen huolelliseen tutkimiseen. Yhteiskunnalliset aineet ja kysymykset herättivät hänessä erityistä mielenkiintoa. Hän jäi usein keskustelemaan ja väittelemään politiikasta oppituntien jälkeenkin työläisjoukkoon, josta muodostui niin sanottu ”Lauantaiseura”. Seuraa veti itseoppinut filosofi Masse Lehtonen, joka suorasukaisen ärsyttävillä kommenteillaan sai muut väittelemään. Seuraan kuului myös muita työväenliikkeen merkkimiehiä, kuten järjestöaktiivi Manu Lammi, radikalismin tuntija ja ammattiyhdistysaktiivi Edvin Laakso, Tampereen Työväen Teatterin historioitsija Nikolai Ahonen ja myöhempi leipomoyrittäjä Aarne Lemberg. Tämä joukko kasvatti Arvo Tuomisesta kovan väittelijän ja keskustelijan. Nuoren keskustelijan pikkuvanhuus herätti huvittuneisuutta, ja hänen ikänsä ja lyhyytensä toivat hänelle lempinimen ”Poika”, joka seurasi häntä läpi elämän.Rajala–Rautkallio (1994), s. 13–14.

Myös teatteri kiinnosti nuorta Tuomista. Hän tiesi entuudestaan hämeenkyröläisen Kaarle Halmeen perustaneen Tampereen Työväen Teatterin ja tiesi sen, että kuuluisa Aarne Orjatsalo oli kotoisin naapurikylästä. Aarne Orjatsalon oli Arvo Tuominen nuorena nähnyt viettävän kesää Hämeenkyrössä. Mentyään mukaan teatterin toimintaan Tuominen sai yllättäen heti pääroolin. Näytelmä oli George Bernard Shaw’n Nuori Napoleon. Roolinsa hän hoiti niin hyvin, että hänelle tarjottiin paikkaa Tampereen Työväen Teatterin näyttelijäharjoittelijana. Tuominen kuitenkin hylkäsi tarjouksen. Hän piti näyttelijän ammattia liian köykäisenä, näytteleminen pysyköön hyvänä harrastuksena. Teatteriharrastus antoi tulevalle ammattiyhdistysmiehelle hyvää oppia siitä, miten oivalletaan yleisön reaktiot, ja myös oikeaa äänenkäyttöä sekä esiintymistaitoa.Rajala–Rautkallio (1994), s. 14–15.

Jo kouluaikana Tuominen oli harrastanut kirjoittelua ja lähetti myöhemmin tekstejään paikallisen työväenyhdistyksen julkaisuihin. Paikalliset työväenliikkeen lehtimiehet kiinnittivät nokkeliin kirjoituksiin huomiota ja kutsuivat Tuomisen toimitusharjoittelijaksi Kansan Lehteen syyskuussa 1917. Puoli vuotta myöhemmin, keväällä 1918, vain 23-vuotias harjoittelija oli lehden päätoimittaja, toimitussihteeri ja toimittaja samassa persoonassa.Rajala–Rautkallio (1994), s. 13.

Sisällissota Ylelle antamansa haastattelun mukaan sisällissodan aikana Tuominen joutui yksin vastaamaan keskellä Tampereen taisteluja punaisten tiedotuksesta. Hänen mennessään punakaartin esikuntaan ilmoittamaan, että lehden tekeminen oli mahdotonta, esikunnassa oli täysin kaoottinen tilanne. Ylipäällikkö Hugo Salmela oli juuri haavoittunut vakavasti kranaattilaatikon räjähdettyä ja uusi ylipäällikkö Verner Lehtimäki vihaisena pakotti Pojan jatkamaan toimitusta. Avukseen hän sai myöhemmän poliittisen kiistakumppaninsa Hanna Malmin sekä August Lindellin. Eräänä aamuna toimitukseen tuli tieto, että Lindell on paennut piiritetystä kaupungista Pyhäjärven jäitä pitkin. Nyt hän oli toimituksessa käytännössä yksin ja sai tehtyä lehteä vain morfiinin voimalla.Rajala–Rautkallio (1994), s. 20, 445.

Myöhemmin oleskellessaan Moskovassa Tuominen kuvaili NKVD:lle vuoden 1918 kokemuksistaan muunneltua totuutta: ”Ase käsissäni osallistuin Tampereen puolustukseen.”Rajala–Rautkallio (1994), s. 20–21, 92.

Taistelujen päätyttyä Tuominen yritti mennä ensiksi asunnolleen Puutarhakadulle, mutta sielläpäin oleskeli valloittajia. Hän ajatteli mennä piileskelemään Pispalaan ja mahdollisesti kävellä sieltä kotiseudulleen. Tuomisen pidätti muuan urheilija Lahtinen.Rajala–Rautkallio (1994), s. 23.

Kommunistiksi Elämä kotiseudulla Hämeenkyrössä kesällä 1918 oli ahdistavaa. Arvo Tuomisen veli Kalle Tuominen oli saanut työpaikan ja asunnon Helsingistä. Pian saman alivuokralaisasunnon jakoi myös Arvo-veli. Työnantaja, puuseppä Kilpinen oli kova oikeistolainen, ja Arvo Tuominen joutui käyttämään taitoaan olla joustava sopeutuja saadakseen paikan. Kalle-veli vei Arvon mukanaan Helsingin nuorisoseuraan, missä hän osallistui innokkaasti sen toimintaan. Näytelmäharrastus elpyi, ja sen kautta löytyi tuleva puoliso Lyyli Rainio (1902–1968), joka oli sisällissodan aikana Porissa murhatun toimittaja-kansanedustaja Juho Rainion tytär. Tässä vaiheessa Poika oli mielipiteiltään maltillinen sosiaalidemokraatti.Rajala–Rautkallio (1994), s. 40–41.

Vasemmistolaisessa politiikassa tie alkoi olla tuohon aikaan tukossa. Keskiössä, minne Tuominen halusi, olivat Väinö Tanner ja Hannes Ryömä. Heistä vasemmalle oli tyhjää, sillä henkiinjääneet oli paenneet Venäjälle ja perustaneet siellä Suomen kommunistisen puolueen. Laitavasemmalla ei näin ollen ollut kotimaassa ketään, ja juuri sinne päätti kunnianhimoinen nuorimies suunnata.Rajala–Rautkallio (1994), s. 43–44.

Myöhemmällä iällään Arvo Tuominen väitti, että hänet saivat radikalisoitumaan eräät tietyt julistukset. Sosiaalidemokraattien oikeistosiiven johtajien Tannerin, Hakkilan ja Ryömän julistus 16. huhtikuuta tuomitsi vallankumoukseen lähtemisen ja kehotti punaisia laskemaan aseensa. Taistelujen murtamat ja leireille vangitut työläiset saivat omilta johtomiehiltään julistuksen, jossa heidät tehtiin itse syyllisiksi omaan kurjuuteensa. Julistus oli Tuomisen mukaan onnettomasti ajoitettu ja vain lisäsi katkeruutta. Tuominen väitti tämä olleen syynä myös hänen siirtymiseen vasemmalle, vaikka hän olikin jo aiemminkin ollut punaisten toimessa.Rajala–Rautkallio (1994), s. 41–42.

Selitys on hyvä, mutta se ei pidä paikkaansa. 16. huhtikuuta Tuominen oli ollut Tampereella valkoisen armeijan kutsunnoissa. Valkoiset levittivät työväen johtajien julistusta innolla, ja Tuominen luki sen oletettavasti Hämeenlinnan kasarmilla. Armeijakavereiden mukaan Tuominen sai postia sosiaalidemokraateilta ja vastusti lähinnä meneillään ollutta kuningaskuntahanketta. Tuominen keskittyi itsensä suojelemiseen, ja vielä 1919 sosiaalidemokraatit pitivät häntä omana miehenään. Selitys osoittaa Tuomisen keksineen selityksiä tapahtuneille tosiasiolle ja muuttelemaan totuutta myöhempiä tarkoitusperiä vastaaviksi.Rajala–Rautkallio (1994), s. 42–43.

Eräänä päivänä Tuomisen asunnolle saapui hänelle tuntematon nainen kertomaan, että Lumivuokko halusi tavata. J. H. Lumivuokko, peitenimeltään P. Hauli, oli ollut kansanvaltuuskunnan ministeri. Tuominen tunsi hänet jo Tampereelta, ja Lumivuokkokin oli aikanaan työskennellyt Kilpisen verstaassa. Lumivuokko väitti keskustelussaan Tuomiselle, että laillinen vallankumous ei Suomessa edisty ja että ainoa mahdollisuus on ryhtyä uuteen kaappaushankkeeseen aseita käyttäen. Tuominen oli sitä mieltä, että aseellinen kapina olisi järjetön. Tässä vaiheessa Tuominen oli enemmän Tannerin linjoilla kuin oli myöhemmin valmis myöntämään, mutta toisaalta sanoi kaivanneensa "riuskoja otteita".Rajala–Rautkallio (1994), s. 44–45. Samoihin aikoihin kaupungilla liikkui huhuja Otto Wille Kuusisen piileskelystä Helsingissä. Lopulta lehdissä oli "varma" tieto, että Kuusinen olisi hukkunut Pohjanlahteen. Kun ruumista ei löytynyt, Kuusinen itse sähkötti ministeri Ritavuorelle ja ilmoitti olevansa elossa. Tuominen uskoi olleensa yksi harvoista ja valituista, jotka tiesivät, missä Kuusinen piileskeli noina kuukausina.Rajala–Rautkallio (1994), s. 46.

SKP oli kehottanut vaaliboikottiin 1919 eduskuntavaaleissa. Suomessa ollessaan Kuusinen kuitenkin arvioi tilanteen uudelleen. SKP:n alkuajan linjaa onkin nimitetty kommunistien kirjallisuudessa ”äkkijyrkäksi” ajaksi. Kuusisen johdolla SKP:n taktiikaksi tuli pikkuhiljaa, että vasemmistolaisten työläisten olisi vallattava sekä SDP että ammattiliitot tannerilaisilta luokkasopuilijoilta ja luotava näin tarvittava joukkoliike tulevan vallankumouksen pohjaksi. Tätä hetkeä Tuominen piti myöhemmin kääntymisenään kommunismiin Kuusisen värvättyä hänet toimimaan SDP:n valtaamiseksi. Vuoden 1919 yritys vallata SDP tosin epäonnistui.Rajala–Rautkallio (1994), s. 47.

Hajotustyössä