Kokoontumisvapaus on perusoikeus ja ihmisoikeus, joka takaa jokaiselle oikeuden lupaa hankkimatta järjestää kokouksia ja mielenosoituksia sekä osallistua niihin. Suomessa kokoontumisvapaus on turvattu perustuslain 13 §:ssä ja sitä säännellään tarkemmin kokoontumislailla. Kokoontumisvapaus on tunnustettu YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa (20 artikla) ja turvattu KP-sopimuksen 21 artiklassa sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 11 artiklassa. Kokoontumisvapaus on tyypillisesti negatiivinen vapaus eli vapausoikeus, ja sitä pidetään myös poliittisena oikeutena, koska se mahdollistaa poliittisen vaikuttamisen. Kokoontumisvapaus on lähellä yhdistymisvapautta.
Suomi ja monet muut valtiot tunnustavat laajan kokoontumisvapauden. Kokoontumisvapauteen ei yleensä kuitenkaan katsota kuuluvan oikeutta kokoontua yksityisen maanomistajan maalla ilman omistajan lupaa. Myöskään äänenvahvistimien käyttöä toisten omistamissa tiloissa ilman omistajan lupaa ja toisten omistaman kulkutien käyttöä mielenosoitukseen ilman omistajan lupaa ei pidetä kokoontumisvapauteen kuuluvina. Monet valtiot, kuten Suomi, sallivat kokoontumisen julkisyhteisöjen omistamilla alueilla. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on katsonut, että poliisilla on velvollisuus taata mielenosoittajien turvallisuus.
YK:n ihmisoikeuskomitea antoi vuonna 2020 yleiskommentin nro 37, joka on ensimmäinen kattava tulkintakannanotto KP-sopimuksen 21 artiklan mukaisesta rauhanomaisen kokoontumisen oikeudesta. Yleiskommentin mukaan valtioiden on aktiivisesti edistettävä kokoontumisvapauden toteutumista, eikä pelkkä puuttumattomuus riitä. Komitea katsoi, että kokoontumiselle ei tule edellyttää viranomaisen ennakkolupaa, vaan ilmoitusmenettely on riittävä. Myös OSCE:n demokraattisten instituutioiden ja ihmisoikeuksien toimisto (ODIHR) ja Venetsian komissio ovat korostaneet kokoontumisvapauden ohjeistuksissaan, että rauhanomaiset kokoontumiset ovat lähtökohtaisesti laillisia eikä niihin tule edellyttää lupaa.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisukäytännössään vahvistanut, että valtioilla on positiivinen velvollisuus turvata mielenosoittajien turvallisuus myös vastamielenosoittajien uhkaa vastaan (Plattform "Ärzte für das Leben" v. Itävalta, 1988). Tapauksessa Kudrevičius ym. v. Liettua (2015) ihmisoikeustuomioistuimen suuri jaosto katsoi, että maanteiden tukkiminen traktorilla maanviljelijöiden protestissa oli rauhanomaista toimintaa, mutta liikenteen estäminen mielenosoituksen muotona ei kuulu kokoontumisvapauden ydinalueelle ja siitä voidaan rangaista. Tapauksessa Navalnyi v. Venäjä (2018) suuri jaosto totesi, että Aleksei Navalnyin toistuvat pidätykset poliittisista mielenosoituksista muodostivat järjestelmällisen kaavan, jonka tarkoituksena oli tukahduttaa poliittinen moniarvoisuus.
Monissa autoritaarisissa ja totalitaarisissa maissa kokoontumisvapautta rajoitetaan rajusti. Venäjällä vuoden 2014 lainsäädäntö kriminalisoi luvattomat mielenosoitukset ja mahdollistaa jopa viiden vuoden vankeusrangaistuksen toistuville osallistujille. Valko-Venäjällä vuoden 2020 presidentinvaalien jälkeiset mielenosoitukset johtivat laajamittaisiin pidätyksiin, ja YK:n ihmisoikeusvaltuutettu dokumentoi yli 450 kidutus- ja kaltoinkohtelutapausta. Kiinassa mielenosoitus edellyttää viranomaisen ennakkolupaa, ja Hongkongissa kokoontumisvapautta on kavennettu vuoden 2020 kansallisen turvallisuuslain jälkeen.
Lainsäädäntö
Perustuslaki Perustuslain 13 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus lupaa hankkimatta järjestää kokouksia ja mielenosoituksia sekä osallistua niihin. Pykälän 3 momentin mukaan tarkempia säännöksiä kokoontumisvapauden käyttämisestä annetaan lailla.
Perusoikeuksien rajoittaminen edellyttää, että rajoitukset perustuvat eduskunnan säätämään lakiin, ovat tarkkarajaisia ja täsmällisesti määriteltyjä, perustuvat hyväksyttäviin perusteisiin ja ovat suhteellisuusvaatimuksen mukaisia. Rajoitukset eivät saa olla ristiriidassa Suomen kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa.Perustuslakivaliokunnan mietintö PeVM 25/1994 vp.
Kokoontumislaki Kokoontumislaki (530/1999) turvaa perustuslaissa säädetyn kokoontumisvapauden käyttämistä ja ohjaa yleisten kokousten ja yleisötilaisuuksien järjestämistä tarpeellisilla järjestysluonteisilla säännöksillä. Lakia sovelletaan yleisiin kokouksiin ja yleisötilaisuuksiin. Yleisellä kokouksella tarkoitetaan mielenosoitusta tai muuta kokoontumisvapauden käyttämiseksi järjestettyä tilaisuutta, johon muutkin kuin nimenomaisesti kutsutut voivat osallistua tai jota he voivat seurata.
Lain 3 §:n mukaan yleinen kokous on järjestettävä rauhanomaisesti sekä osanottajien tai sivullisten turvallisuutta vaarantamatta ja heidän oikeuksiaan loukkaamatta. Tilaisuutta järjestettäessä on huolehdittava siitä, ettei kokoontumisesta aiheudu huomattavaa haittaa ympäristölle. Lain 4 §:n mukaan julkisen vallan on edistettävä kokoontumisvapauden käyttämistä turvaamalla oikeus kokoontua ilman ulkopuolista häiriötä.
Kansainväliset sopimukset Euroopan ihmisoikeussopimuksen 11 artikla turvaa rauhanomaisen kokoontumisvapauden. Artiklan 2 kohdan mukaan kokoontumisvapautta voidaan rajoittaa vain lailla ja vain silloin, kun se on välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa kansallisen tai yleisen turvallisuuden vuoksi, epäjärjestyksen tai rikollisuuden estämiseksi, terveyden tai moraalin suojaamiseksi tai muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on katsonut, että valtioilla on velvollisuus aktiivisin toimenpitein turvata kokoontumisvapauden toteutumista. Kokoontumisvapaus on turvattu myös KP-sopimuksen 21 artiklassa.
Ilmoitusmenettely Kokoontumislain 7 §:n mukaan ulkona yleisellä paikalla järjestettävästä yleisestä kokouksesta on tehtävä suullinen tai kirjallinen ilmoitus kokouspaikan poliisille vähintään 24 tuntia ennen kokouksen alkamista. Ilmoitusaika nostettiin kuudesta tunnista 24 tuntiin vuonna 2019. Ilmoitusmenettely ei ole lupamenettely, eikä poliisi voi kieltää kokouksen järjestämistä.
Ilmoituksen on sisällettävä tiedot kokouksen tarkoituksesta, paikasta tai kulkureitistä, alkamis- ja päättymisajasta, järjestyksenvalvojista sekä yhteyshenkilöstä.
Ilmoitusajan jälkeenkin tehty ilmoitus on pätevä, jos kokouksen järjestämisestä ei aiheudu kohtuutonta haittaa yleiselle järjestykselle. Tämä mahdollistaa spontaanien mielenosoitusten järjestämisen.
Poliisin toimivalta Kokoontumislain 19 §:n mukaan poliisin tehtävänä on turvata kokoontumisvapauden käyttämistä. Lain 20 §:n nojalla poliisi voi antaa yleisen kokouksen järjestämisestä ennakolta tai tilaisuuden aikana ohjeita ja määräyksiä yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi, omaisuuden ja ympäristön suojaamiseksi, sivullisten oikeuksien turvaamiseksi sekä liikenteen sujuvuuden turvaamiseksi.
Poliisi voi kokoontumislain 10 §:n nojalla osoittaa kokouksen siirrettäväksi toiseen paikkaan, jos kokouksen järjestäminen ilmoitetussa paikassa vaarantaa ihmisten turvallisuutta, aiheuttaa huomattavaa haittaa ympäristölle, häiritsee kohtuuttomasti sivullisia tai liikennettä taikka häiritsee valtiovierailua tai kansainvälistä kokousta. Ennen siirtämistä poliisin on neuvoteltava kokouksen yhteyshenkilön kanssa.
Kokouksen keskeyttäminen ja päättäminen Kokoontumislain 21 §:n mukaan päällystöön kuuluvalla poliisilla on oikeus keskeyttää yleinen kokous tai määrätä se päättymään, jolleivat muut toimenpiteet ole osoittautuneet riittäviksi, jos kokouksen jatkamisesta aiheutuu välitöntä vaaraa ihmisten turvallisuudelle, omaisuudelle tai ympäristölle taikka jos kokousta järjestettäessä toimitaan olennaisesti lainvastaisesti. Lain esitöiden mukaan keskeyttämis- ja päättämisperusteet on määritelty mahdollisimman suppeasti kokoontumisvapauden keskeisen merkityksen vuoksi.
Poliisin toimivaltaa mielenosoitusten yhteydessä sääntelevät kokoontumislain säännökset ovat lain esitöiden mukaan tyhjentäviä. Poliisilaki ei tule sovellettavaksi edes toissijaisesti mielenosoituksen paikasta tai hajottamisesta päätettäessä. Poliisin oikeus määrätä väkijoukko hajaantumaan poliisilain perusteella koskee vain satunnaisia väenkokouksia, jotka ovat muodostuneet ilman kokoontumistarkoitusta ja järjestäjää.
Kokoontumisrikkomus Kokoontumislain 26 §:n mukaan kokoontumisrikkomuksesta voidaan tuomita sakkoon se, joka järjestää yleisen kokouksen tai yleisötilaisuuden lain vastaisesti tai rikkoo ilmoitusvelvollisuutta koskevia säännöksiä.
Lainsäädäntöhistoria Kokoontumislaki (530/1999) tuli voimaan vuonna 1999. Lain tarkoituksena on turvata perustuslain mukaista kokoontumisvapautta ja säännellä yleisten kokousten ja yleisötilaisuuksien järjestämistä.
Hallitus antoi 13. joulukuuta 2018 eduskunnalle esityksen kokoontumislain 7 §:n muuttamisesta (HE 302/2018 vp). Esityksessä ulkona yleisellä paikalla järjestettävän kokouksen ennakkoilmoitusaikaa ehdotettiin nostettavaksi kuudesta tunnista 24 tuntiin. Muutoksen taustalla olivat hallituksen vuonna 2016 tekemät linjaukset väkivaltaisten ääriliikkeiden toimintaan puuttumiseksi. Pidemmän ilmoitusajan katsottiin luovan paremmat edellytykset poliisin ja kokouksen järjestäjän yhteistyölle sekä kokouksen turvaamiselle ulkopuolisilta häiriöiltä. Lainmuutos (435/2019) tuli voimaan 1. elokuuta 2019.
Muissa Euroopan maissa on pääsääntöisesti käytössä vastaava ilmoitusmenettely, mutta ilmoitusajat vaihtelevat muutamasta tunnista kymmeneen päivään.
Oikeuskäytäntö
KKO:2025:79 Korkein oikeus antoi 18. syyskuuta 2025 ennakkopäätöksen (KKO:2025:79) Elokapina-liikkeen mielenosoitukseen liittyvässä niskoitteluasiassa. Tampereella elokuussa 2021 järjestetyssä mielenosoituksessa ajoradalla istuneet mielenosoittajat eivät olleet noudattaneet poliisin käskyä poistua ajoradalta.
Pirkanmaan käräjäoikeus oli jättänyt vastaajat tuomitsematta rangaistukseen. Turun hovioikeus tuomitsi heidät niskoittelusta poliisia vastaan mutta jätti rangaistukseen tuomitsematta, koska vastaajille oli aiheutunut kiinnioton yhteydessä noin 8–9 tunnin vapaudenmenetys. Korkein oikeus muutti hovioikeuden tuomiota ja tuomitsi vastaajat 10 päiväsakkoon. Korkein oikeus katsoi, ettei Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kokoontumisvapautta koskevasta oikeuskäytännöstä johtunut estettä sakkorangaistuksen tuomitsemiselle.
Yksi korkeimman oikeuden jäsenistä oli eri mieltä ja katsoi, että vastaajat olivat käyttäneet poliittisia perusoikeuksiaan osallistuessaan mielenosoitukseen ja tekoa voitiin pitää vähäisenä.
OC-kaasun käyttö mielenosoituksessa Helsingin hovioikeus antoi 19. joulukuuta 2025 ratkaisun asiassa R 23/2281, joka koski poliisin toimintaa Elokapina-liikkeen mielenosoituksessa Kaisaniemenkadulla 3. lokakuuta 2020. Mielenosoittajat olivat istuneet tai maanneet ajoradalla ja lukittautuneet toisiinsa. Poliisi käytti mielenosoittajia vastaan OC-sumutetta.
Hovioikeus tuomitsi kolme poliisia tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta 30 päiväsakkoon. Tuomitut olivat mielenosoituksen yleisjohtaja, tilannejohtaja ja käytännön toiminnasta vastannut poliisi, joka oli antanut alaisilleen määräyksen OC-sumutteen käyttämisestä. Hovioikeus katsoi, että OC-sumutteen käyttö ei ollut tilanteessa puolustettavaa eikä suhteellisuusperiaatteen mukaista. Hovioikeus katsoi lisäksi, että tilannejohtajalla ja käytännön toiminnasta vastanneella poliisilla oli ollut yleisjohtajan hyväksynnästä huolimatta velvollisuus itsenäisesti harkita OC-sumutteen käytön edellytyksiä.
Helsingin käräjäoikeus oli kesäkuussa 2023 tuominnut yleisjohtajan tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta mutta hylännyt kuuden muun poliisin syytteet. Hovioikeus laajensi ratkaisua koskemaan myös tilannejohtajaa ja käytännön toiminnasta vastannutta poliisia.
Mannerheimintiehen mielenosoitus (2026)