Itävallan historia vuoden 1918 jälkeen alkaa Itävalta-Unkarin jakamisesta ensimmäisen maailmansodan jälkeen kansallisvaltioihin. Itävallan saksalaisia jäi edustamaan Itävallan tasavalta. Muut kokonaan tai osaksi Itävalta-Unkarista syntyneet valtiot olivat Unkari, Tšekkoslovakia, Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunta ja Puola. Transilvania liittyi Romaniaan ja pieni alue luovutettiin Italialle.

Ensimmäinen tasavalta Habsburgien valtakunnan purkaminen ei ollut ollut ympärysvaltojen tavoite. Venäjän keisarikunnan kaatuessa ne siirtyivät kuitenkin esittämään sodan demokratian ja vapauden taisteluna itsevaltiutta ja sortovaltaa vastaan. Tämä innosti etenkin maanpakolaisia tšekkien, slovakkien ja unkarilaisten edustajia, jotka leikittelivät Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilsonin esittämällä 14. pykälän ohjelmalla, etenkin kohdalla kansojen itsemääräämisoikeudesta. Itävalta-Unkari ei pystynyt esittämään mielekästä uudistusohjelmaa, joka olisi säilyttänyt monarkian. Puolivälissä vuotta 1918 ympärysvallat ryhtyivät tunnustamaan maanpakolaiskomiteoita ja tekivät suunnitelmat itsenäisestä Puolasta ja Tšekkoslovakiasta. Lokakuussa 1918, kun Itävalta-Unkarin hallitus esitti aselepoa, valtakunnan osat asetettiin kansallisten komiteoiden haltuun, mukaan lukien yhden, joka edusti itävallansaksalaisia.

Lokakuun 21. itävallansaksalaiset Itävallan parlamentin edustajat äänestivät muodostaakseen Itävallan valtion, joka koostuisi saksalaisten asuttamista piireistä. Kuun lopussa edustajat muodostivat väliaikaisen hallituksen. 3. marraskuuta keisarilliset edustajat allekirjoittivat aselevon, joka päätti virallisesti Itävalta-Unkarin osallistumisen ensimmäiseen maailmansotaan. 11. marraskuuta keisari Kaarle ilmoitti luopuvansa kaikista tehtävistä uudessa Itävallan valtiossa ja seuraavana päivänä väliaikainen hallitus julkaisi Saksalaisen Itävallan tasavallan (Republik Deutschösterreich) perustuslain.

Poliittiset liikkeet Itävallan saksalaiset (mukaan lukien saksalaistuneet juutalaiset ja slaavit) olivat pitäneet itseään monikansallisen valtakunnan hallitsevana eliittinä ja olivat vähiten valmistautuneita Habsburgien jälkeiseen Itävaltaan. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen perustetussa väliaikaisessa hallituksessa oli edustajia kolmesta poliittisesta ryhmästä: nationalistit/liberalistit, kristillissosiaalinen puolue CSP (Christlichsoziale Partei) ja sosiaalidemokraattinen työväenpuolue SDAP (Sozialdemokratische Arbeiterpartei). Nämä ryhmät hallitsivat sotienvälisen Itävallan poliittista elämää ja kuvastivat jakoa kolmeen ryhmään: pansaksalaiset nationalistit, katolilaiset ja kristillissosiaalit ja marxilaiset ja sosiaalidemokraatit.

Kansallismielisiä liberaaleja edustava parlamenttiryhmä oli pienen ja hajanaisin. Seitsemäntoista eri nationalistista ryhmää kokoontuivat Suursaksalaisen kansanpuolueen alaisuuteen (Grossdeutsche Volkspartei). Ryhmää nimitettiin yleensä nationalisteiksi ja se kuvasi itsenään kansallismielisenä anti­semiitti­senä sosiaaliliberaalipuolueena. Liberaalien perillisenä kansallismielisiä kannatti urbaani keskiluokka. Puolue säilytti myös liberalismin vahvan uskonnonvastaisuuden. Nationalistien päätavoite oli Anschluss, yhdistyminen Saksan kanssa. Kanta monarkian säilyttämiseen säilyi viileänä, jollei vihamielisenä. Maaseudulla toinen puolue, maaseudun liitto (Landbund) ajoi kansallismielistä ohjelmaa korporatistisilla ja antisemiittisillä näkemyksillä. Radikaalinationalistit olivat vähä­lukuisia tai, kuten Adolf Hitler, muuttaneet Saksaan.

Saksalaismielinen ääripoliitikko Georg von Schönerer vaikutti aluksi liberaalipuolueessa ja valittiin 1873 Reichratiin. Hän perusti 1885 oman puolueensa, ja keräsi seuraajia etenkin Wienin alaluokasta ja ylioppilaista. Von Schönererin ohjelma muodostui juutalaisvastaisuuden, slaavilaisvastaisuuden, kapitalismin-, liberalismin-, marxilaisuuden- ja papiston vastaisuuden pohjalta. Von Schönererin puolue hajosi hänen kiivaaseen temperamenttiinsa, mutta hänen vaikutuksensa ei kadonnut.

Vuonna 1918 syntyi Böömissä Itävallan Saksalainen kansallissosialistinen työväenpuolue (Deutsche National-Sozialistische Arbeiterpartei, DNSAP). Se oli perustettu jo 1904 nimellä Deutschen Arbeiterpartei. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen puolue jakaantui kahteen siipeen, toinen vaikutti Tšekkoslovakiassa sudeettisaksalaisten keskuudessa Böömissä, Määrissä ja Sleesiassa ja toinen Itävallassa. Samanlainen puolue perustettiin Saksassa, ja se päätyi lopulta Adolf Hitlerin alaisuuteen. Itävaltalaisen puolueen johto kannatti parlamentaarista osallistumista ja sisäistä demokratiaa, päinvastoin kuin Hitler, joka vastusti demokraattista vaikuttamista ja korosti johtajakulttia. Itävallan kansallissosialistinen työväenpuolue sekä Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue yhdistyivät 1926, mutta säilyttivät kansalliset organisaationsa.

Alkuperäinen kristillissosiaalinen puolue oli yhdistynyt yhden maaseutuun tukevan papillisen puolueen kanssa 1907 ja muuttanut suuntaansa konservatiivisemmaksi. Katolinen kirkko oli menettänyt Habsburgien poliittisen suojeluksen monarkian päättyessä 1918 ja joutui tukemaan yhä enemmän CSP:ään suojellakseen etujaan. Kuitenkin kirkon virallinen hierarkia, joka ei luottanut parlamentaariseen demokratiaan, pysyi viileänä CSP:tä kohtaan.

1920- ja 1930-luvun CSP:tä hallitsi Ignaz Seipel, pappi ja teologi, joka oli ollut mukana viimeisessä keisarillisessa ministeriössä. Puolue oli suopea monarkiaa kohtaan ja kannatti perustuslaillisen monarkian palauttamista. CSP:n tuki yhdistymiselle Saksaan oli laimeaa, ja se korosti Itävallan tehtävää kristillisenä saksalaisena kansakuntana. Yleisen mielipiteen edessä CSP ei kuitenkaan tuonut esiin varautunutta suhtautumistaan yhdistymiseen. CSP peri myös antisemiittisen suhtautumisen sotaa edeltäneeltä kansallismieliseltä liikkeeltä. Lisäksi juutalaisten samaistaminen liberalismiin ja sosialismiin, jotka olivat CSP:lle kammo, teki antisemitismistä helpon tavan yhdistää kannattajakuntaa.

Sosialistinen työväenpuolue (Sozialdemokratische Arbeiterpartei) kannatti revisionistista marxilaista ohjelmaa. Vaikka se puhui proletariaatin diktatuurin puolesta, se haki valtaannousua demokraattisin keinoin, ei vallankumouksen kautta. Karl Renner, joka oli väliaikaishallituksen johdossa, oli revisionismin päätukija sodan jälkeen, mutta puolueen johdossa oli Otto Bauer, joka tuki selvin sanoin radikaalia vasemmistolaisuutta. Bauerin retoriikka auttoi SDAP:in selättämään Itävallan kommunistisen puolueen (Kommunistische Partei Österreichs, KPÖ). Mutta koska myös CSP:n johtaja Seipel oli suorasanainen, puolueiden välit pysyivät viileinä. Sosiaalidemokraatit olivat aluksi Saksaan yhdistymisen kannattajia, mutta tämän kannatus laski Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen noustua vastaan Saksassa 1930-luvulla.

Tasavallan perustaminen Vaikka SDAP oli pienin kolmesta parlamentin ryhmästä, se sai johtavan roolin sodanjälkeisessä väliaikaisessa hallituksessa, koska sitä pidettiin kykenevimpänä pitämään järjestystä yllä talousromahduksen ja häviön luomassa vallankumoukselle otollisessa tilanteessa. Bauerin marxilaisen retoriikan ja puolueen vahvojen ammattiyhdistyssiteiden ansiosta SDAP vei KPÖ:ltä vallan työläisten ja sotilaiden neuvostoissa, joita perustettiin Venäjän vallankumouksen mallin mukaan. SDAP lopetti keisarillisen armeijan ja perusti uuden armeijan, Volkswehrin, (kansanarmeijan) omassa komennossaan vastaamaan vallankumoukselliseen agitaatioon ja estämään porvarillista vastavallankumousta.

Parlamenttivaaleissa helmikuussa 1919 SDAP sai 40,8 % äänistä, CSP 35,9 % ja nationalistit/liberaalit 20,8 %. Tämän seurauksena nationalistit vetäytyivät kokoomushallituksesta ja Rennerin johtama SDAP:n–CSP:n hallitus alkoi neuvotella rauhansopimusta ja kirjoittaa perustuslakia. Rauhanneuvotteluissa Saint-Germainissa lähellä Pariisia oli antautunut ehdoitta. Edelleen päätettiin, että Itävalta oli Itävalta-Unkarin seuraajavaltio, ja rauhansopimus määräsi sotasyyllisyydestä ja sotakorvauksista sekä asetti rajoituksia Itävallan armeijalle. Vaikka väliaikaishallitus oli julistanut Itävallan kuuluvan Saksan tasavaltaan, rauhansopimus kielsi Itävaltaa liittymästä Saksaan ilman Kansainliiton lupaa ja määräsi Itävallan kutsumaan itseään Itävallan tasavallaksi, eikä Saksalaiseksi Itävallan tasavallaksi. Kun Itävallan parlamentti hyväksyi tiukat rauhanehdot, St. Germainin sopimus allekirjoitettiin 10. syyskuuta 1919.

Itävallan valtiota, jota joskus kutsutaan ensimmäiseksi tasavallaksi, luotaessa ympärysvaltojen ongelmana oli luoda kansallisvaltioita monikulttuurisesta valtakunnasta, jossa kansallisuusryhmät eivät eläneet tarkkojen rajojen erottamina. Itävalta sai yhtenäiset saksankieliset tai valtaosaltaan saksalaiset Ylä-Itävallan, Ala-Itävallan, Steiermarkin, Kärntenin, Tirolin Brennerin solan pohjoispuolelta, Vorarlbergin ja siivun Länsi-Unkarista, josta tuli Burgenlandin osavaltio. Keisarikunnassa näillä ei ollut ennen ollut mitään yhteistä identiteettiä tai nationalismia. Yhteinen kieli ja historialliset siteet Habsburgien valtakuntaan pitivät maan koossa ympärysvaltojen painostuksen lisäksi.

Maantieteellisesti Tiroliin kuuluva ja etnisesti saksalainen Etelä-Tiroli siirrettiin kuitenkin Italialle ympärysvaltojen lupausten ja Italian vaatimusten mukaisesti. Sudeettisaksalaiset eivät asuneet yhtenäisellä alueella, eikä heitä siten voitu liittää Itävaltaan, joten he joutuivat osaksi Tšekkoslovakiaa. Itävallan väkiluvuksi tuli näin 6,5 miljoonaa, Tšekkoslovakian 11,8 miljoonaa, josta 3,1 miljoonaa oli saksalaisia.

Vuoden 1920 perustuslaissa määriteltiin kaksikamarinen parlamentti, jonka alahuoneen, kansallisneuvoston, (Nationalrat) jäsenet valittiin suoralla kansanvaalilla ja ylähuoneen eli liittoneuvoston (Bundesrat) epäsuorasti maakuntien kokouksista. SDAP:in toivoman keskitetyn valtiojärjestelmän mukaisesti todellinen poliittinen valta keskitettiin kansallisneuvostoon. Mikään kolmesta suuresta puolueesta ei ollut todella sitoutunut valtioon ja sen instituutioihin. SDAP:in tavoite oli liittää Itävalta tulevaan sosialistiseen Saksaan, ja puolueen avoimesti marxilainen retoriikka sai aikaan pelkoja, että puolueeseen ei voisi luottaa demokratian säilyttämisessä, jos se saisi parlamentissa enemmistön. Eniten itsenäistä Itävaltaa kannatti CSP puheenjohtajansa Seipelin alaisuudessa, joka toivoi monarkiaa tasavallan sijasta. Seipelin itsensä lausunnot muuttuivat vuosikymmenen edetessä etenevässä määrin demokratian vastaisiksi. Nationalistit vastustivat jo periaatteessa itsenäisen Itävallan olemassaoloa ja toivoivat liittymistä Saksaan.

1920- ja 1930-luku Itävallan perinteiset ruuan ja hiilen lähteet olivat jääneet uusien rajojen taakse, ja maa kärsi taloudellisesta syrjäytyneisyydestä. Jopa sen kyky tulla toimeen omillaan oli kyseenalainen. Sovittuaan rauhansopimuksesta ja perustuslaista SDAP:n ja CSP:n hallitusyhteistyö kariutui. Lokakuun 1920 parlamenttivaalitkaan eivät luoneet pohjaa vakaalle hallitukselle. CSP lisäsi äänimääräänsä 41,8 prosenttiin ja SDAP vajosi 36,0 % ja nationalistit 17,2 %. Seipel yritti koota porvarillisen kokoomushallituksen, mutta nationalistit eivät olleet valmiita asettamaan syrjään ideologisia erimielisyyksiään. Neutraalit ja heikot hallitukset hallitsivat maata seuraavan kaksi vuotta.

Vuonna 1922 Seipel otti kanslerin (pääministerin) aseman. Käyttämällä hyväksi Euroopan poliittista tilannetta ja hyväksymällä uuden kiellon liittyä Saksaan hän sai ulkomaanlainoja maan talouden vakauttamiseksi. Valuutan ja valtiontalouden saaminen raiteilleen ei tuonut apua periaatteellisiin talouden ongelmiin. Sosiaaliset vaikutukset olivat suuret kun valtion sosiaalimenoja jouduttiin karsimaan ja veroja nostamaan.