Liiviläiset

Liiviläiset (, ) ovat nykyisen Latvian alueella historiallisesti asunut itämerensuomalainen kansa. Liiviläiset muodostivat aikoinaan merkittävän osan Baltian väestöstä, mutta nykyisin he ovat enää pieni kansansirpale. Nykyään liiviläiset on tunnustettu alkuperäiskansaksi.

Liiviläisten määrän hupenemiseen ovat vaikuttaneet muun muassa latvialaistuminen, Baltiassa riehuneet taudit ja alueella käydyt sodat. 1900-luvulle tultaessa liiviläisiä oli enää eristäytyneellä Kuurinmaan pohjoisrannikolla, jota kutsuttiin myös nimellä Liivinranta. Vuoden 2011 väestönlaskennan mukaan Latviassa asui yhteensä 250 liiviläistä, mutta samana vuonna kielitieteilijä Valt Ernštreit arvioi, että joka toisella latvialaisella on liiviläisiä sukujuuria.

Liiviläisten oma kieli on latvian kielen syrjäyttämä ja äärimmäisen uhanalainen: viimeinen liiviä äidinkielenään puhunut henkilö, Grizelda Kristiņa, kuoli vuonna 2013, mutta kielen myöhemmin opetelleita on jonkin verran. On myös mahdollista, että kielentutkijat eivät tunteneet kaikkia kielen puhujia, eikä kieli kuollutkaan. Liiviläinen kulttuuri ja kieli ovat latvialaisten niitä kohtaan tunteman mielenkiinnon takia hiljattain kokeneet uuden nousukauden. Kieli on hyvin dokumentoitu, ja vuonna 2018 Latvian yliopistoon perustettiin maailman ainoa liivin kielen ja kulttuurin laitos.

Liiviläisiä tai heidän jälkeläisiään asuu myös Latvian ulkopuolella. Joidenkin lähteiden mukaan liiviläisten perinteiset asuinalueet olisivat ulottuneet Etelä-Viroon saakka. Maailmansotien aikana monet liiviläiset muuttivat pakolaisiksi Ruotsiin, josta osa jatkoi matkaansa etenkin Kanadaan ja Yhdysvaltoihin.

Vuonna 2022 kieliaktivistipariskunta Renāte ja Jānis Medņu julkaisivat lapsille ja heidän vanhemmilleen suunnatun oppikirjan, joka on nimetty heidän liiviä äidinkielenään puhuvan lapsensa Kuldin mukaan. Suomeksi teoksen nimi merkitsee 'kultalapsi' ja nimi Kuldi 'kulta'.

Tutkimus

pienoiskuva|Liiviläisten historialliset asuinalueet Latviassa, Liivinranta mustalla 1200-luvulta oleva Henrikin Liivinmaan kronikka on yksi tärkeimpiä liiviläisistä kertovia historiallisia lähteitä. Sen jälkeen kului 350 vuotta ennen kuin liiviläisistä julkaistiin merkittävää kirjallisuutta. Thomas Hiärne (1638–1678) käsitteli Kuurinmaan ja Liivinmaan liiviläisiä omassa Liivinmaan kronikassaan. Parikymmentä vuotta Hiärnen kuoleman jälkeen ilmestyivät P. Einhornin Historia Lettica ja A. L. Schlözerin tutkimus liiviläisistä. August Wilhelm Hupel (1737–1819) kertoi teoksissaan liiviläisistä sekä liivin kielestä ja korosti kansan ja kielen yhteyttä muihin itämerensuomalaisiin kansoihin ja kieliin. Heinrich von Jannau (1753–1821) tutki Salatsin alueen liiviläismurteen ja viron kielen yhteyksiä ja piti liiviläisiä alkuvirolaisina, minkä useat tutkijat myöhemmin todistivat vääräksi. Anders Johan Sjögren teki Latviaan tutkimusmatkoja vuosina 1846 ja 1852 Venäjän maantieteellisen seuran kehotuksesta ja tutki liivin itä- ja länsimurteen puhujia. Sjögrenin kuoltua työtä jatkoi hänen keräämänsä aineiston pohjalta Ferdinand Johan Wiedemann. Wiedemann julkaisi vuonna 1861 suurteoksen Joh. Andreas Sjögren's Livische Grammatik nebst Sprachproben, joka teki liivin tunnetuksi yhtenä itämerensuomalaisista kielistä. Wiedemannin jälkeen liiviläisiä tutki Eemil Nestor Setälä, joka kokosi liiviläisiä kertomuksia, sananlaskuja ja kansanlauluja.Jokipii, s. 131–136

1900-luvun alun tärkeimpiä liiviläisten tutkijoita olivat Lauri Kettunen ja Oskar Loorits, jotka julkaisivat useita teoksia liiviläisistä ja liivin kielestä. Tutkimuksen lisäksi he halusivat kohottaa liiviläisten kansallistunnetta ja tukivat paikallisia kansallisia hankkeita. Kansallisaatteen noustessa tutkimusta alkoivat harjoittaa myös liiviläiset itse, kuten esimerkiksi kieltä tutkinut Petõr Damberg.Jokipii, s. 137–141 Toisen maailmansodan aikana tutkimus keskeytyi, mutta sodan jälkeen Tarton yliopiston tutkijat jatkoivat sitä. Neuvostovallan aikaan Liivinrannalle pääsyyn tarvittiin erikoislupa ja se myönnettiin Tarton yliopistolle helpommin kuin muille. Tänä aikana tutkimuksia tekivät eritoten Paul Ariste ja Eduard Vääri.Jokipii, s. 141–143 Vuonna 2005 kuollutta Eduard Vääriä on pidetty Viron merkittävimpänä liivin kielen ja liiviläisyyden asiantuntijana.

Historia Liiviläisten esi-isien uskotaan tulleen asuinalueilleen Väinäjokea pitkin.Vuorela, s. 173–174 Rautakaudella ja keskiajalla liiviläiset asuttivat laajaa aluetta Latvian keski- ja pohjoisosista Väinä- ja Gaujajokien varsilla Vidzemen alueella. Myös Kuurinmaan pohjoiskärjessä asunut itämerensuomalainen väestö on myöhemmin yhdistetty liiviläisiin, vaikka vielä keskiajalla näin ei tehty. Kuurinmaan liiviläisestä väestöstä käytettiin nimitystä kuurit, jolla viitataan myös balttilaiseen kuurien heimoon; nimitystä käytettiin yleisesti kaikista Kuurinmaan asukkaista. Liiviläisten merkitystä heijastaa se, että koko Liivinmaa nimettiin keskiajalla heidän mukaansa.

Kivikausi Baltian alueella on liikkunut ihmisiä tiettävästi jo 13 000 vuotta sitten. DNA-tutkimukseen perustuvan, erittäin kiistellyn teorian mukaan alueella liikkui uralilaisia kieliä puhuvia kansoja jo 10 000 vuotta sitten. Osa tutkijoista katsoo, että uralilaista (suomalais-ugrilaista) kieltä puhuttiin Itämeren alueella aikaisintaan pronssikaudella. Alueen ensimmäiset asukkaat kuuluivat niin sanottuun peuranmetsästäjien kulttuuriin. He metsästivät peuroja ja muuttivat etelän ja pohjoisen välillä peurojen muuttoliikkeen mukaan. Peurat hävisivät Baltian alueelta noin 7500 eaa. Alueelta on löydetty vuosilta 4000–1500 eaa. peräisin olevaa neoliittiselle kivikaudelle tyypillistä keramiikkaa. Vuosina 2000–1500 eaa. alueelle levisi nuorakeraaminen kulttuuri, joka tunnetaan myös nimellä vasarakirveskulttuuri. Se sai nimensä tuon ajan haudoista löydetyistä vasaran muotoisista kirveistä. Kuurinmaalla oli havaittavissa kaksi eri kulttuuria, etelässä indoeurooppalaisena pidetty nuorakeraaminen ja pohjoisessa kampakeraaminen kulttuuri, jota on usein pidetty suomalais-ugrilaisena.Vaalgamaa, s. 12–16

Pronssikausi Vuoden 1500 eaa. tienoilla alueelle alkoi saapua pronssisia tarve-esineitä ja koruja. Tällöin Väinäjoki erotti selvästi kaksi kulttuuriryhmittymää toisistaan. Pronssilöydökset Väinäjoen eteläpuolelta ovat runsaammat, sillä eteläosat saivat helposti pronssia vaihtamalla sitä meripihkaan, jota saatiin meripihkarannikolta. Vuosina 1000–600 eaa. Väinäjoen pohjoispuolelle syntyi uusi kulttuuri – erään teorian mukaan kyse oli uudesta suomalais-ugrilaisesta muuttoaallosta alueelle. Liivinmaan tuon ajan kansojen sijoittumisesta on vaikeaa saada tarkkaa tietoa, mutta yhtenä keinona on käytetty hautaustapojen tutkimusta. Pronssikaudella Etelä-Virossa ja Väinäjoen pohjoispuolella hautaukset tehtiin pääasiallisesti pohjois-eteläsuunnassa, kun taas Väinäjoen eteläpuolella ne tehtiin itä-länsisuunnassa.Vaalgamaa, s. 16–19 Pronssikaudella yleistyi myös vainajien polttohautaus. Kuitenkin etenkin sisämaassa vainajat haudattiin vielä pitkään maahan.Niitemaa, s. 13–26

Rautakausi Rautakausi alkoi alueella 600–500 eaa. Ensimmäiset maininnat fenni- ja levonikansoista esiintyivät 100-luvulla Tacituksen ja Ptolemaioksen teoksissa. Ne eivät kuitenkaan liene viitanneet nykyisiin suomalaisiin tai liiviläisiin.Niitemaa, s. 30–45Jokipii, s. 129 500–600-luvuilla slaavit alkoivat työntyä silloisten itäbalttien alueelle ja baltit alkoivat siirtyä pohjoiseen: kuureja muutti pohjoisempaan Kuurinmaahan, seelit muuttivat syvemmälle nykyiseen Seloniaan ja latgallit muuttivat pidemmälle nykyiseen Latgaleen. 500 eaa.–700 jaa. alueella käytettiin kiviarkkuhautoja ja vainajat mahdollisesti poltettiin.Vaalgamaa, s. 19–26 Väinäjoki oli tärkeä kauppareitti, ja sen varrelta on useita bysanttilaisia ja saksalaisia rahalöytöjä. Viikingit tekivät retkiä Baltiaan ja verottivat sen asukkaita 700–1000-luvuilla. He eivät kuitenkaan koskaan vakiinnuttaneet asemaansa, vaikka heillä oli alueella lyhytaikaisia tukikohtia.

Viimeistään 1000-luvulla Baltian heimot järjestäytyivät muinaismaakunniksi, ja liiviläisten asuinalueet olivat vakiintuneet 1100-luvun alkuun mennessä. Liiviläisiä muinaismaakuntia olivat Liivinmaalla Livones Veinalenses, Idumeja, Metsepole ja Toreida sekä Kuurinmaalla Venema ja Ventava. Pohjoisessa liiviläisten alueen on arvioitu rajoittuneen Salatsijoelle, idässä Lielvārden–Aizkrauklen linjalle ja etelässä Väinäjoelle. Pohjoisessa heidän naapureinaan olivat virolaiset, etelässä semgallit ja seelit ja idässä latgallit. Kuurinmaalla liiviläisiä asui Riianlahden itärannalla Kuurinmaan pohjoiskärkeen saakka ja sieltä edelleen Ventspilsin ja Liepājan puoliväliin saakka 40–50 kilometrin päähän sisämaahan. Hajanaisemmin heitä asui Itämeren rannalla aina Memelin seuduille saakka.Niitemaa, s. 45 1100-luvulla tanskalainen arkkipiispa Absalon kävi kastamassa kuureja ja rakensi Kuurinmaan pohjoiskärkeen kirkon, mutta käännytettyjen määrä oli luultavasti hyvin pieni. Nykyisin paikalla on Kolkan kylä, jonka liivinkielisen nimityksen Kūolka arvellaan tarkoittavan samaa kuin suomen sana kolkka. 1000-luvulta peräisin olevassa Adam Bremeniläisen kronikassa mainitaan Eesti, Kuurinmaa, vepsäläiset ja merjalaiset mutta ei liiviläisiä. 1100-luvulla Nestorin kronikassa mainitaan suomensukuinen heimo nimeltä libj, Henrik Lättiläinen taas käytti Liivinmaan kronikassa liiviläisistä nimitystä livones. Sama nimi mainitaan teoksessa Livonian kaikuja 1290-luvulta. Yksi teoria liiviläinen-sanan alkuperästä on, että se juontuisi hiekkaa tarkoittavasta sanasta, jonka vastineita ovat nykyviron liiv ja nykysuomen liiva. Joka tapauksessa suomeen sana liiviläinen on kuitenkin tullut muista kielistä. Myös germaanista alkuperää sanalle on esitetty.

Keskiaika Kristinuskon tulo pienoiskuva|Baltialaiseen yläluokkaan kuulunut Lievenin suku polveutuu tarinan mukaan liiviläisten kristitystä päälliköstä Kauposta. Kun saksalaiskauppiaat olivat vakiinnuttaneet asemansa Luoteis-Saksan–Gotlannin linjalla, he ryhtyivät valtaamaan markkinoita Baltiasta. Kauppiaat perustivat kauppatukikohdan Ykskyleen, ja heitä seurasivat lähetyssaarnaajat. Vuoden 1180 aikoihin paikalle saapui augustinolainen kuoriherra Meinhard Lyypekistä. Meinhard joutui pyytämään lupaa lähetystyölleen Väinäjoen liiviläisalueita muodollisesti hallinneelta Polotskin ruhtinaalta ja saikin sen. Vuoteen 1184 mennessä Ykskyleen oli gotlantilaisten muurarien avulla rakennettu kirkko ja kaksi kivilinnaa.Niitemaa, s. 57–59 Meinhardin vihki Liivinmaan ensimmäiseksi piispaksi vuonna 1187 Bremenin arkkipiispa Hartvig II. Piispan istuimeksi tuli Ykskyle. Meinhardin seuralainen Teoderik kastoi puolestaan Toreidan alueen liiviläisiä, joiden mukana kastettiin vuonna 1191 saksalaisten tuleva liittolainen Kauppo.Vaalgamaa, s. 38–39

Meinhardin kuoltua vuonna 1196 liiviläisten kerrottiin ”pesseen kasteensa pois Väinäjoessa”, minkä kuultuaan paavi antoi luvan lähettää alueelle ristiritareita. Kun Meinhardin seuraaja Bertold saapui Ykskyleen kesällä 1196, liiviläiset nousivat kapinaan, ja hän joutui palaamaan takaisin Saksaan.Vaalgamaa, s. 39 Meinhard tuli takaisin seuraavana keväänä mukanaan ristiritareita. Hän jätti laivansa Väinäjoen suulle ja eteni kohti Ykskyleä pysähtyen Holmen saarilinnoituksella, jonka liiviläiset olivat vallanneet. Bertold vaati liiviläisiä ottamaan kasteen uudestaan, mutta hänen sotajoukkonsa herättivät epäluuloa. Bertold lähti vetäytymään takaisin, koska hän ei olisi pystynyt valtaamaan linnaa ilman laivojaan. Liiviläiset seurasivat ja väijyttivät saksalaiset lähellä nykyistä Riikaa. Saksalaisten onnistui karkottaa hyökkääjät, mutta Bertoldin hevonen vauhkoontui ja juoksi keskelle pakenevia liiviläisiä, jolloin Ymaut-niminen liiviläissoturi lävisti hänen selkänsä keihäällä. Sen jälkeen liiviläiset karkottivat kaikki lähetystyöntekijät.

Liiviläisten nujertaminen