Paul Cézanne (19. tammikuuta 1839 Aix-en-Provence, Bouches-du-Rhône – 22. lokakuuta 1906 Aix-en-Provence, Bouches-du-Rhône) oli ranskalainen taidemaalari.
Cézannen töitä nähtiin taiteilijan eläessä vain harvoissa näyttelyissä. Hän eli elämää, jota voidaan kutsua luovaksi eristyneisyydeksi. Nykyään häntä pidetään yhtenä modenin maalaustaiteen perustajataiteilijoista. Hänen katsotaan kehittäneen metodin jolla hän siirsi kankaalle luonnon sellaisena kuin näki. Lisäksi hänen värin ja tilan käyttöään pidetään ainutlaatuisena. Elämä Lapsuus ja nuoruus Paul Cézannen isä Louis-Auguste Cézanne oli varakas liikemies Aix-en-Provencen kaupungissa. Paul vietti lapsuutensa varsin porvarillisessa ympäristössä. Hän sai korkeatasoisen peruskoulutuksen ja alkoi 20-vuotiaana opiskella lakia paikallisessa lakikoulussa, sillä vanhemmat toivoivat poikansa jatkavan isänsä jalanjäljissä. Hän aloitti lyhyiksi jääneet piirustuksen opiskelut kotikaupungissaan.
Paulin kiinnostus taiteisiin oli kuitenkin suurempi kuin kiinnostus juridiikkaan, joten vuonna 1861 hän päätti muuttaa Pariisiin aloittaakseen siellä taideopinnot. Isää tuo päätös ei miellyttänyt. Isän kanssa piti käydä kiivas väittely, ennen kuin tämä heltyi poikansa taiteilijahaaveille. Väittely pilasi isän ja pojan välit vuosikausiksi. Isä maksoi kuitenkin pojalleen määrärahaa vuonna 1886 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Paulin lapsuudenystävä, kirjailija Émile Zola puolestaan piti päätöstä oikeana.
Taideopinnot Cézanne muutti yhdessä ystävänsä, Émile Zolan kanssa Pariisiin vuonna 1861. Zola pyrki kirjailijaksi, Cézanne taidemaalariksi. Vuonna 1862 hänet hylättiin ensimmäisen kerran Pariisin taidekoulun (École des Beaux-Arts) valintakokeissa. Toinen hylkääminen tuli seuraavana vuonna. Jo ensimmäinen hylkääminen aiheutti Cézannelle vakavan masennuksen ja vain Zolan vankkumaton tuki ystävälleen sai hänet jatkamaan taiteilijaksi pyrkimistä.
Virallisen taidekoulun sijasta Cézanne opiskeli sekä omatoimisesti että yksityisessä taidekoulussa. Hän vieraili usein Louvressa, missä kopioi Rubensin, Titianin ja Michelangelon töitä.
Kesti noin 30 vuotta, ennen kuin hän alkoi saada pariisilaiselta kulttuurieliitiltä muutakin palautetta kuin pilkkaa ja halveksuntaa. Pariisissa oleskelusta oli kuitenkin sikäli hyötyä, että siellä hän saattoi tutustua muihin lahjakkaisiin taiteilijoihin. Erityisen tärkeäksi muodostui ystävyys Camille Pissarron kanssa. Cézanne oppi Pissarrolta impressionistista maalaustekniikkaa ja piti tätä muutenkin taideopettajanaan. Pissarro rohkaisi oppilastaan ulkoilmamaalaukseen sekä kirkkaiden värien käyttöön.
Toisen epäonnistuneen pääsykokeen jälkeen Cézanne päätti jättää taidemaailman. Hän meni töihin isänsä pankkiin. Työtehtävänä oli lähettää maksukehoituksia velallisille. Vuoden kuluttua isä myönsi, että poika ei sovi pankkialalle.
Ranskan toinen keisarikunta oli vakauttanut Ranskaa ja saanut sen talouden nousuun. Tämä näkyi myös Pariisin taide-elämässä, missä taidetta ostavaa yleisöä oli entistä enemmän. Pariisin Salongista tuli tärkeä myyntipaikka. Vanhan polven taiteilijat, kuten Gustave Courbet, pyrkivät estämään nuorten taiteiloiden esiinmarssin sekä impressionismin esiintulon ostavalle yleisölle. He estivät nuorten taiteilijoiden töiden pääsyn vuoden 1863 salonkiin. Keisari Napoleon III kiinnitti asiaan huomiota järjesti torjutuille taiteilijoille oman salongin ja osti heidän töitään. Pissarro, Édouard Manet, Claude Monet ja Cézanne olivat osa tätä torjuttujen taiteilijoiden ryhmää. Vaikka keisari suosi nuoria taiteilijoita, kriitikot tyrmäsivät heidät. Zola puolusti lehdistössä innokkaasti paitsi ystäväänsä, myös muita väheksyttyjä nuoria taiteilijoita.
Pissarron kautta Cézanne pääsi tutustumaan myös muihin nuoren polven taidemaalareihin. Hän piti ystävinään Claude Monet'a, Édouard Manet ja Pierre-Auguste Renoiria, johin hän oli ystävystynyt kun heidät heitettiin pois Pariisin Salongista. Ystävyyssuhteet osoittautuivat kuitenkin kovin hankaliksi. Pohjimmiltaan ujo ja tunteellinen Cézanne usein peitti ujouttaan ja tunteellisuuttaan karkeaan käytökseen. Tätä taiteilijatoverit eivät voineet aina sietää. He myös pilkkasivat Cézannea avoimesti.
Vuosi 1870 oli Ranskalle onnettomuuksien vuosi. Maa lähti kevein perustein sotaan Saksaa vastaan. Sen jälkeen seurasi Pariisin kommuuni ja katutaistelut. Cézanne pakeni kutsuntoja sekä katutaisteluja yhdessä Pissarron kanssa Etelä-Ranskaan. Etelä-Ranskassa vietetystä ajasta tuli merkittävä Cézannen taiteellisen kehityksen kannalta. Hän ihastui Välimeren maisemiin, sen väreihin ja runsaaseen valoon. Siellä hän siirtyi raskaasta siveltimen käytöstä kevyempiin ja pienempiin siveltimen vetoihin. Hän toteutti pakopaikassaan sarjan maalauksia, joissa on maisemaa ja maalaistalojen geometrisia muotoja. Omistautuminen taiteelle Pariisiin Cézanne palasi vuonna 1872. Samana vuonna hänen rakastajattarensa Hortense Fiquet synnytti hänelle pojan. Poika sai isänsä mukaan etunimen Paul. Suhde oli alkanut jo kolme vuotta aikaisemmin. Taiteilija-Cézanne salasi suhteen isältään, sillä tiesi, että tämä pitäisi sitä skandaalina ja lopettaisi kuukausirahansa maksamisen.
Cézanne osallistui myös impressionistien ensimmäiseen yhteiseen näyttelyyn vuonna 1873, saaden tosin kriitikoilta äärimmäisen kielteistä palautetta. Hän otti sen erittäin raskaasti. Erityisen paljon häntä loukkasi erään kriitikon käyttämä sana "avantgarde". Tämän jälkeen hän ei enää osallistunut ryhmänäyttelyihin ja maalasi seuraavan vuosikymmenen ajan ainoastaan Pariisin ulkopuolella. Pissarro otti Cézannen mukaansa maalausmatkoilleen maaseudelle ja taivutti tätä keventämään värien käyttöään, minkä Cézanne hyväksyi puoliksi vastentahtoisesti. Hän painotti, että hänen näkemyksensä oli ainutlaatuinen.
thumb|right|200px|Madame Cézanne kasvihuoneessa, 1892. Kova kritiikki saattoi harmittaa Cézannea, mutta se ei saanut häntä koskaan hylkäämään valitsemaansa taiteellista linjaa. Hän kävi taiteelliset kamppailunsa yksinään eikä halunnut näyttää epävarmuuttaan muille. Hän vieraili 1870-luvulla usein isänsä luona, ja isä loukkasi poikaansa karkeasti siitä, että tämän maalaukset eivät käyneet kaupaksi. Hän piti poikaansa lahjattomana. Onnekseen Cézanne tapasi taidekeräilijä Victor Chocquet'n, joka tilasi häneltä muotokuvansa.
Vuoden 1877 näyttelyn jälkeen Cézanne ei ollut enää ammatillisissa yhteyksissä toisiin impressionisteihin. Hän piti heitä edelleen ystävinään ja kehui heitä julkisesti vuolaasti. Pissarro oli "kolossaallinen ja nöyrä", Renoir "mahtavin kaikista" ja myös Monet'a hän ylisti. Sen sijaan välit Zolaan, kouluaikojen ystävään ja pitkäaikaiseen tukijaan katkesivat lopullisesti.
Zolasta oli tullut menestyvä journalisti ja kirjailija. Vuonna 1886 hän postitti Cézannelle uusimman kirjansa "L’Oeuvreto" . Teos kertoo lahjattomasta taidemaalarista, joka päätyy lopulta itsemurhaan. Cézanne oli aivan varma, että teos kertoo hänestä ja katkaisi välinsä kirjailijaan. Samana vuonna isä-Cézanne sai selville, että poika eli pitkässä suhteessa naisen kanssa ja oli tämän pojan isä. Hän painosti Cézannea solmimaan heti avioliiton. Vähän tämän jälkeen isä kuoli, ja Paul Cézanne peri isänsä omaisuuden. Hän oli nyt 47-vuotiaana taloudellisesti vapaa.
Yhteiseloa vaimon ja pojan kanssa kesti vuoteen 1888, jolloin nämä muuttivat pysyvästi Pariisiin.
Erikoisesta taiteilijaluonteestaan huolimatta Cézannen elintapoja leimasi myös tietty sovinnaisuus. Poliittisilta mielipiteiltään hän oli konservatiivinen ja uskonnollisissa asioissa tunnontarkka tapakristitty. Hän myös pyrki saamaan taiteelleen virallisen hyväksynnän, esimerkiksi valtionpalkintojen ja kunniamerkkien muodossa. Tässä hän kuitenkin epäonnistui yhä uudelleen ja uudelleen – vielä silloinkin, kun hänen impressionistiset taiteilijaystävänsä olivat alkaneet saada virallista tunnustusta. Tätä hänen muista taiteilijoista poikkeavaa pikkuporvarillista arvomaailmaansa on selitetty muun muassa sillä, että hän halusi minimoida kaikki taiteen ulkopuoliset häiriötekijät. Hän valitsi helpoimman tien käytännön maailmassa voidakseen keskittyä vaikeimman tien kulkemiseen taiteen ihannemaailmassa.Schildt, s. 89 Erakoituminen Taiteessaan Cézanne ei koskaan ollut pitänyt tärkeänä todellisuuden ulkokohtaista jäljittämistä. Hänen mielestää jokin syvempi kuin todellisuus palkitsee löytäjänsä. 1880-luvulla hän tuotti sarjan asetelmia, jotka mullistivat kaksiulotteisuuden esittämisen. Muodot ja värit kommunikoivat niissä pinnan kanssa kiinnittäen huomion esineisiin. Sama näkyy hänen tuohon aikaan tekemissä omakuvissa. Niissä ei keskitytä kuvattavan luonteeseen, vaan ne käsittelevät ihmiskehon koloristisia mahdollisuuksia.
Omasta mielestään Cézanne ei koskaan saavuttanut tavoitettaan. Hän alkoi jättää töitään kesken tai yksinkertaisesti tuhosi niitä. Hän valitti, että ei osaa kuvata ihmistä. Hänen viimeisissä suurissa töissään, kuten sarjassa "Kylpijöitä", on erikoisia väännöksiä ihmishahmoissa ja ne ovat muuttumassa entistä abstrakteimmaksi ja niissä väri ja muoto sulautuvat yhteen.
Cézannesta kehittyi vähitellen ”Aixin erakko”, omalaatuinen mies, joka vietti lähes kaiken aikansa Provencen maastossa sopivia aiheita etsiskellen. Erityisen viehtynyt hän oli Mont Sainte-Victoire -vuoreen, josta hän maalasi lukuisia eri versioita. Vuoressa oli sekin hyvä puoli, että se pysyi paikallaan. Muotokuvien maalaaminen sen sijaan kaatui usein siihen, että malli hermostui Cézannen hitaaseen työtapaan. Toisinaan myös taiteilijan ujous esti työn loppuunsaattamisen: Cézanne maalasi hyvin vähän muotokuvia tunnetuista henkilöistä tai kauniista naisista. Eniten hän käytti mallina itseään, vaimoaan tai poikaansa.
Myöhäinen menestys thumb|200px|Omakuva, 1895. 1890-luvulla Cézannen maine alkoi vihdoin levitä ulkomaille asti. Eräs tärkeä käännekohta oli taidekauppias Ambroise Vollardin järjestämä vuoden 1895 suuri Cézanne-näyttely. Myös Pariisin maailmannäyttely vuonna 1900 otti näytteille hänen töitään. Seuraavan kerran hän piti merkittävän näyttelyn vuonna 1904. Keräilijät kiinnostuivat hänen modernin omaperäisestä tyylistään, ja maalaukset alkoivat käydä kaupaksi. Cézanne ei tosin ollut enää tuolloin rahan tarpeessa. Raha oli muutoinkin hänelle sivuseikka: hänen asuntonsa olivat niukasti sisustettuja eikä hän käynyt ulkomailla kuin kerran eläessään.
Cézannen erakkoelämän teki siedettäväksi hänen äitinsä, joka oli aina tukenut poikansa taiteilijauraa. Äidin kuolema vuonna 1897 oli hänelle raskas isku. 1900-luvun alkuvuosina Cézannen yksinäisyys alkoi kuitenkin lievittyä, kun nuoret taiteilijat tulivat tapaamaan häntä ja osoittivat vilpittömästi arvostusta hänen elämäntyölleen. Nuoret taiteilijat ihailivat myös hänen usein omituista käytöstään.
Myöhään tullut arvostus sai hänen epäluuloisuutensa vähenemään, ja viimeisinä vuosinaan hän tuli traagisella tavalla tietoiseksi yksinäisyydessä vietetystä elämästään. Hän kuvasi vanhuuden tuntojaan toistamalla usein lausetta ”Elämä on hirvittävää!”
Cézannella oli pitkään erinomainen terveys, kunnes hän 50-vuotiaana sairastui diabetekseen, joka vanhensi hänet ennen aikojaan. Terveydelliset ongelmat eivät kuitenkaan vähentäneet hänen luomisvoimaansa. Lopulta halu maalata koitui kirjaimellisesti hänen kohtalokseen. 15. lokakuuta 1906 hän oli jälleen kerran maastossa maalaamassa provencelaista maisemaa, kun syysmyrsky yllätti hänet. Hän vilustui ja kuoli viikkoa myöhemmin keuhkokuumeeseen, 67 vuoden ikäisenä. Nuoren polven taiteilijat pitivät häntä tuolloin legendana.
Taide Työskentelytavat ja tavoitteet