Elisabet Aleksejevna (, syntyjään Louise Marie Auguste); (24. tammikuuta 1779 Karlsruhe, Baden – 16. toukokuuta (J: 4. toukokuuta) 1826 Beljov, Tulan kuvernementti, Venäjän keisarikunta) oli saksalainen Badenin prinsessa, Venäjän keisarinna ja keisari Aleksanteri I:n puoliso.
Suku, koulutus ja nuoruusvuodet vasen|pienoiskuva|Badenin prinsessa Louise Marie Auguste 13-vuotiaana, Augustin Ritt 1791. Saksalaissyntyinen Louise oli Badenin rajakreivikunnan perintöprinssi Karl Ludwigin (1755–1801) ja rajakreivitär, prinsessa Amalie von Hessen-Darmstadtin (1754–1832) tytär. Hänen nuorempi sisarensa oli Fredrika Dorotea, Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolfin puoliso. Hän oli kolmanneksi vanhin kahdeksasta lapsesta. Syntyessään Louise oli niin pieni ja heikko, että lääkärit pelkäsivät, ettei hän jäisi eloon.
Louise kasvoi läheisessä ja lämpimässä perheympäristössä. Hän pysyi erityisen kiintyneenä äitiinsä, jonka kanssa hän piti intiimiä kirjeenvaihtoa omaan kuolemaansa asti, äiti eli tytärtään pitempään. Hän sai huolellisen koulutuksen Badenin hovissa. Hän puhui ja kirjoitti sekä ranskaa että saksaa; opiskeli historiaa, maantiedettä, filosofiaa sekä ranskalaista ja saksalaista kirjallisuutta.Rey, Marie-Pierre: Alexander I: The Tsar Who Defeated Napoleon. Northern Illinois University Press. S. 50. Badenin ja Ranskan läheisyyden ansiosta hän tunsi hyvin ranskalaisen kulttuurin ja kaikki sen hienoudet, kuten aikakauden tapana oli. Koska hänen isoisänsä Badenin rajakreivi Karl Fredrik ei ollut rikas, perhe eli kuninkaallisiksi varsin vaatimattomasti.
Keisarinna Katariina II Suuri etsi morsianta vanhimmalle pojanpojalleen, suuriruhtinas Aleksandr Pavlovitšille, tulevalle Aleksanteri I:lle, ja kiinnitti katseensa Badenin 11- ja 9-vuotiaisiin prinsessoihin, jotka olivat Preussin kuningattaren, Fredrik Vilhelm II:n puolison Frederika Louisa von Hesse-Darmstadtin ja Venäjän suuriruhtinas Paavalin ensimmäisen puolison, edesmenneen suuriruhtinatar Natalia Aleksejevnan (Wilhelmina Louisa Hessen-Darmstadt) veljentyttäriä. Näin ollen liitto Preussin ja useiden saksalaisten kuningassukujen kanssa, joille he olisivat sukulaisia, olisi hyödyllinen. Diplomaatti, kreivi Nikolai Petrovitš Rumjantsevilta Karlsruhen linnasta kahden vuoden aikana saatujen myönteisten raporttien jälkeen Katariina kutsui prinsessa Louisen ja tämän nuoremman sisaren Frederikan Venäjälle saatettuina, äiti Amalie ei halunnut tulla "näytteille". Syksyllä 1792 sisarukset saapuivat Pietariin. Louise oli vasta 13-vuotias, kun Katariina II esitteli hänet ja hänen nuoremman sisarensa Fredrikan suuriruhtinas Aleksandr Pavlovitšille. vasen|pienoiskuva|Nuori suuriruhtinas Aleksandr Pavlovitš, Jean-Louis Voille 1792
Keisarinna oli ihastuksissaan Louisesta, koska hän piti tätä kauneuden, viehätysvoiman ja rehellisyyden malliesimerkkinä.Lincoln, W. Bruce.: The Romanovs: Autocrats of All the Russias. Anchor. Ss. 237, 385-386. Aleksandr mieltyi vanhempaan sisareen ja Louise itse oli kiinnostunut Aleksandrista, joka oli pitkä ja komea. Aluksi Aleksandr oli ujo tulevan, nuoren ja kokemattoman morsiamensa kanssa, hän ei tiennyt kuinka kohdella tätä ja hän luuli tämän varautunutta käytöstä vastenmielisyydeksi.
Louise kirjoitti omaan päiväkirjaansa:
”Eräänä iltana, kun maalasimme yhdessä muun ryhmän kanssa pyöreän pöydän ääressä timanttihuoneessa, suuriruhtinas Aleksandr työnsi minulle juuri kirjoittamansa kirjeen, jossa oli rakkaudentunnustus. Hän sanoi siinä, että saatuaan vanhempiensa luvan kertoa rakastavansa minua, hän kysyy minulta, olenko valmis hyväksymään hänen tunteensa ja vastaamaan niihin, ja voiko hän toivoa, että tulen onnelliseksi menemällä hänen kanssaan naimisiin. Vastasin myöntävästi, myös paperille kirjoittamalla ja lisäsin alistuvani toiveelle, jonka vanhempani ilmaisivat lähettäessään minut tänne. Siitä lähtien he alkoivat pitää meitä morsiamena ja sulhasena. Minulle annettiin venäjän kielen ja Jumalan lain (ortodoksisen uskonnon) opettaja.
Nuori pari rakastui pian toisiinsa.
"Sinä kerrot minulle, että pidän käsissäni tietyn henkilön onnea", hän kirjoitti Aleksanterille. "Jos se on totta, hänen onnensa on ikuisesti taattu ... tämä henkilö rakastaa minua hellästi, ja minä rakastan häntä vastineeksi, ja se on minun onneni ... voit olla varma, että rakastan sinua enemmän kuin koskaan voin sanoa", hän lisäsi.
He menivät kihloihin toukokuussa 1793. Prinsessa oppi venäjää, kääntyi ortodoksiseen uskoon, sai Venäjän suuriruhtinattren tittelin ja vaihtoi nimensä Louise Maria Augusten nimeksi Elisabet Aleksejevna (ven. Елизавета Алексеевна). Häät pidettiin Talvipalatsissa 28. syyskuuta 1793. "Se oli avioliitto Psykhen ja Cupidon välillä", Katariina II kirjoitti belgialaiselle diplomaattiselle avustajalleen prinssi de Lignelle. Elisabet oli vain neljäntoista, hänen aviomiehensä suuriruhtinas Aleksandr Pavlovitš oli 15-vuotias. pienoiskuva|200x200px|Elisabet Aleksejevnan konfirmaatio vuonna 1793. Oikealta vasemmalle: suuriruhtinatar Maria Fjodorovna, tsarevitš Pavel Petrovitš, suuriruhtinas Konstantin Pavlovitš, suuriruhtinas Aleksandr Pavlovitš (lähimpänä yleisöä), keisarinna Katariina II, metropoliita Gabriel, prinsessa Louise suuriruhtinatar Elisabet Aleksejevna, igumenia A. M. Šubina, ulkoministeri Aleksandr Bezborodko, suosikki Platon Zubov, Aleksanterin opettaja Andreas Eberhard vonBudberg.
Suuriruhtinatar, avioliitto vasen|pienoiskuva|Suuriruhtinatar Elisabet Aleksejevna, Élisabeth Vigée-Le Brunin maalaus vuodelta 1795, jonka hän lähetti lahjaksi äidilleen, sijaitsee Wolfsgartenin linnassa. vasen|pienoiskuva|Aleksanteri I ja Elisabet Aleksejevna, n. 1807. Elisabetin ja Aleksandrin suhde oli alkuvuosina onnellinen. Nuori suuriruhtinaspari vietti Talvipalatsin huoneistossaan vilkasta seuraelämää tansseineen ja musisointeineen. Taiteellisesti lahjakkaan Elisabetin kotiutumista edesauttoivat hovissa vaikuttaneet saksalaisperinteet. Aleksanterin isoäiti Katariina II suhtautui häneen suopeasti.
Teini-ikäinen aviovaimo, ujo ja naiivi Elisabet Aleksejevna oli huonosti valmistautunut uuteen tehtäväänsä. Hän oli hämmästynyt venäläisen hovin loistosta ja pelästyi siellä kylmällä laskelmoinnilla käytyjä julmia juonitteluita. Hän oli järkyttynyt intensiivisistä seksuaalisista juonitteluista, jotka kukoistivat hovissa kaikkialla hänen ympärillään, jossa aviorikos oli hyväksytty viihdemuoto. Keisarinna Katariina itse näytti esimerkkiä hovin irstailevista tavoista. Tämän viimeinen rakastaja Platon Zubov yritti jopa vietellä Elisabet Aleksejevnan.
Suuriruhtinatar oli yksinäinen ja tunsi koti-ikävää varsinkin sen jälkeen, kun hänen sisarensa Frederika palasi takaisin elokuussa 1793 Badeniin. Elisabet hylättiin vieraaseen maailmaan, jossa hän ei koskaan voinut olla oma itsensä, ei edes palvelijoidensa ja hovinaistensa keskuudessa. Suhde Aleksandriin oli hänen ainoa lohdutuksen lähteensä. "Ilman miestäni, joka yksin tekee minut onnelliseksi, minun olisi pitänyt kuolla tuhat kuolemaa." pienoiskuva|226x226px|Ruhtinas Adam Jerzy Czartoryski, 1808. Paavali I:n seremoniamestari, kreivi ja entinen Napolin kuningaskunnan diplomaatti Fjodor Golovkin kirjoitti hänestä: "... Hän on koulutettu ja opiskelee lisää hämmästyttävän helposti. Hän tuntee Venäjän kielen, uskonnon, historian ja tavat paremmin kuin kaikki muut venäläiset naiset. Seurapiireissä hän osoittaa armollisuutta, maltillisuutta ja kykyä ilmaista itseään ... ".Nuoren naisen huoneisiin ilmestyi vakavia kirjoja historiasta, maantiedosta ja filosofiasta. Opinnot olivat niin uutteria, että jopa ruhtinatar Jekaterina Daškova, joka oli kahden Venäjän akatemian johdossa, ja jolla oli hapan ja tinkimätön luonne puhui Elisabetista lämpimästi:"Minua veti puoleensa hänessä älykkyys, koulutus, vaatimattomuus, ystävällisyys ja tahdikkuus yhdistettynä harvinaiseen varovaisuuteen niin nuoreksi naiseksi. Hän puhui venäjää jo oikein, ilman pienintäkään vierasta korostusta."Avioliiton ensimmäiset vuodet olivat suhteellisen onnellisia, mutta Katariina II pettyi suuriruhtinattareen, koska hän ei elämänsä aikana nähnyt pojan syntyvän nuorelle parille. Katariina II:n kuolema marraskuussa 1796 nosti Elisabetin apen, Paavali I:n Venäjän valtaistuimelle. Hallitusvuosinaan Elisabet vältti Paavalin hovia.Bergamini, John:The Tragic Dynasty: A History of The Romanovs. Konecky&Konecky. Ss. 267, 299. Hän ei täysin pitänyt apestaan ja paheksui hänen hallintonsa epäoikeudenmukaisuuksia ja hänen luonteensa tylyyttä.
Ensimmäiset säröt Elisabetin avioliitossa alkoivat näkyä. Hän ei löytänyt täyttymystä romanttiselle luonteelleen miehestä, joka laiminlöi häntä. Elisabet etsi emotionaalista lohtua muualta. Hän löysi ensin turvan yksinäisyydelle läheisestä ystävyydestä kreivitär Golovinan kanssa. Myöhemmin hän aloitti romanttisen suhteen Aleksandrin parhaan ystävän, puolalaisen ruhtinaan Adam Jerzy Czartoryskin (1770–1861) kanssa. Heidän suhteensa kesti kolme vuotta.
Yli viisi vuotta kestäneen lapsettoman avioliiton jälkeen Elisabet synnytti 29. toukokuuta 1799 tyttären, suuriruhtinatar Maria Aleksandrovnan. Hovissa jotkut pitivät puolalaista ruhtinasta lapsen isänä. Lapsella oli mustat hiukset ja tummat silmät. Keisari Paavali I ilmaisi kastetilaisuudessa hämmästyksensä siitä, että kahdella vaalealla ja sinisilmäisellä vanhemmalla on tummahiuksinen lapsi. Elisabet Aleksejevna menetti pian sekä rakastajansa että tyttärensä. Adam Czartoryski lähetettiin diplomaattisiin tehtäviin ulkomaille eikä Elisabetin tyttövauva elänyt pitkään ja kuoli hieman yli vuoden vanhana."Tästä aamusta lähtien minulla ei ole enää lasta, hän on kuollut", hän kirjoitti äidilleen 27. heinäkuuta 1800.
"Tuntiakaan vuorokaudesta ei kulu ajattelematta häntä, eikä varmasti päivääkään ilman, että kyynelehtisin häntä. Toisin ei voi olla niin kauan kuin elän, vaikka hänen tilalleen tulisi kaksi tusinaa lasta."Troyat, Henri: Alexander of Russia. E. P Dutton, Inc. Ss. 45, 110, 279, 292. vasen|pienoiskuva|Elisabet Aleksejevna, pastellimaalaaus J. Ort, 1800–1801. Katariina II:n kuoleman vuonna 1796 jälkeen hallitsijaksi nousi Aleksandrin isä Paavali I. Elisabetin välit appivanhempiin eivät kuitenkaan olleet hyvät ja varsinkin uusi keisarinna, anoppi Maria Fjodorovna suhtautui miniäänsä Elisabetiin tylysti. Lisää huolia aiheutti keisari Paavali I:n väkivaltainen kuolema salaliiton uhrina maaliskuussa 1801. Isän kohtalo ja huono omatunto tapahtumiin sekaantumisesta vaivasivat Aleksanteri I:stä koko hänen loppuelämänsä. Tässä asiassa Elisabet toimi puolisonsa uskottuna keskustelukumppanina ja tukijana. Avioliitosta syntyneiden kahden tyttären varhainen kuolema aiheutti niin ikään suurta surua keisarinnalle.
Henkilönä vasen|pienoiskuva|Keisarinna Elisabet Aleksejevna, Élisabeth Vigée Le Brun 1802Elisabet Aleksejevnalla oli pehmeä, sointuva ääni ja kauniit soikeat kasvot sekä herkät piirteet; kreikkalainen profiili, suuret mantelinmuotoiset siniset silmät ja kiharat tuhkanvaaleat hiukset, jotka hän tavallisesti jätti valumaan hartioilleen. Elegantin olemuksensa, kuninkaallisen ryhtinsä ja kauniitten enkelinkasvojensa ansiosta aikalaiset pitivät häntä yhtenä Euroopan kauneimmista naisista ja luultavasti tuolloin kauneimpana puolisona. Viehättävä, antelias ja älykäs Elisabet Aleksejevna rakasti kirjallisuutta ja taiteita. Hän otti musiikkitunteja Ludwig-Wilhelm Tepper de Fergusonilta (1768–1824 jälkeen). Hänellä oli ujo ja vetäytyvä persoonallisuus, minkä vuoksi hän ei onnistunut tekemään itseään suosituksi hovissa tai appivanhempiensa silmissä.
Elisabet piti parempana yksinkertaisuutta ja yksinäisyyttä kuin hovielämän loistoa ja seremonioita.
Hänen avioliittonsa ei myöskään tuonut hänelle täyttymystä. Vaikka Elisabet Aleksejevna rakasti miestään ja rohkaisi tätä monissa henkilökohtaisissa ja poliittisissa kriiseissä, Aleksanteri laiminlöi häntä. Heidän suhteensa oli harmoninen, mutta emotionaalisesti etäinen, ja molemmilla oli rakkaussuhteita avioliiton ulkopuolella. Keisarinna