Filippiinien saariryhmän aluetta ovat alun perin asuttaneet australo-melanesialaiset kansanryhmät, jotka saapuivat alueelle Aasian mantereelta maasiltaa pitkin. Noin 5 000–2 000 vuotta sitten alueelle muutti malaijeja ja alkuperäisasukkaat muuttivat heidän tieltään saarten sisäosiin. Filippiinien saariston malaijit kävivät kauppaa Malaijien saariston ja Intian suunnasta tulleiden muslimikauppiaiden kanssa, mikä vauhditti islamin leviämistä. Suurin osa nykyisen Filippiinien alueen asukkaista kääntyi islamin uskoon 1200-luvulla.
Ensimmäisenä eurooppalaisena Filippiineille saapui tutkimusmatkailija Fernão de Magalhãesin johtama espanjalainen retkikunta vuonna 1521. Magalhães ja osa hänen retkikuntansa miehistöstä saivat surmansa taistelussa Mactanin saarella, mutta osa retkikunnasta selvisi takaisin Espanjaan. Espanjan kuningas Filip II lähetti Filippiineille toisen retkikunnan, joka valloitti saaret Espanjan alaisuuteen vuonna 1565. Maa nimettiin kuningas Filip II:n mukaan Filippiineiksi.
Espanjan siirtomaavalta Filippiineillä kesti 333 vuotta. Espanjalaiset tekivät Manilasta Filippiinien pääkaupungin, ja Manilasta kehittyi espanjalaisille tärkeä Kaakkois-Aasian kaupan keskus. Filippiineillä sallittiin maanomistus vain espanjalaisille tilallisille ja paikallisväestö joutui usein pakkotyöhön, mikä kasvatti siirtomaavallan vastustusta.
Filippiinien kansallismieliseen katipunan-liikkeeseen kuuluneet järjestivät kansannousun Emilio Aguinaldon johdolla vuonna 1896. Espanjalaiset kukistivat kansannousun, mutta kaksi vuotta myöhemmin Yhdysvallat sai Filippiinit haltuunsa Espanjan ja Yhdysvaltain välisessä sodassa. Sodan päätyttyä Yhdysvallat ja Espanja tekivät rauhansopimuksen, jonka mukaan Yhdysvallat osti Filippiinit Espanjalta 20 miljoonan dollarin korvausta vastaan.
Yhdysvallat tuki Filippiinien kansallismielisiä kapinassa Espanjaa vastaan, mutta tuki loppui kun maa siirtyi Yhdysvaltain hallintaan. Aguinaldo julisti Filippiinit itsenäiseksi, mutta se ei sopinut Yhdysvalloille, vaan Filippiineistä tehtiin Yhdysvaltain siirtomaa. Filippiiniläiset kansallismieliset vastustivat siirtomaahallintoa ja tilanne kärjistyi sissisodaksi Yhdysvaltain miehitystä vastaan.
Filippiinejä alettiin valmistella itsenäisyyttä varten 1930-luvulla, jolloin maalle myönnettiin autonomia. Japani valtasi Filippiinit toisen maailmansodan aikana, ja maahan nimitettiin japanilaismyönteinen nukkehallitus. Sodan jälkeen maa palasi Yhdysvaltain hallintaan ja Filippiinit itsenäistyi vuonna 1946.
Ferdinand Marcos nousi maan presidentiksi vuonna 1965 ja hän johti maata diktatuurin suuntaan. Hänen diktatuuriaan vastustettiin yhä laajemmin ja oppositiojohtaja Benigno Aquinon salamurhan jälkeen hänet syrjäytettiin vallankaappauksella vuonna 1986.
Esihistoria
Filippiinien saariston ensimmäiset asukkaat olivat aetoja, joiden epäillään saapuneen alueelle Aasian mantereelta noin 25 000 vuotta sitten. Aetat olivat negriittejä, joiden saapuessa saaristosta oli maayhteys nykyisen Kiinan ja Malesian alueelle. Viimeisimmän jääkauden jälkeen maayhteys saarille katkesi, ja sen jälkeen ihmiset ovat saapuneet meritietä pitkin nykyisen Kiinan ja Indonesian alueilta. Ensimmäiset asukkaat järjestäytyivät barangay-nimisiksi kyliksi, joita johti datu. Kyläyhteisöissä eli noin 30–100 hengen yhteisö, jotka muodostuivat suvuista. Usein eri barangay-yhteisöt nahistelivat keskenään ja yhteistyö kylien välillä oli harvinaista.
Noin vuonna 200 eaa. alueelle saapuivat malaijit. He harjoittivat saaristossa maanviljelystä ja he hallitsivat metallien työstämisen ja kankaiden kudonnan. Malaijien painostuksesta aetat väistyivät vähitellen heidän tieltään syrjäisemmille vuoristoalueille.
Islamin saapuminen
Islamin levittäytyminen Filippiinien saaristoon alkoi vuoden 1380 tienoilla. Islam levisi saarille Indonesiasta. Ensimmäisinä sen vaikutusvaltaan kuuluivat Filippiinien eteläisimmät osat Sulun saaristo ja Mindanao. Islamin mukana tuli sulttaanien ylipäällikkyyteen perustuva hallintojärjestelmä. Muslimihallitsijat syrjäyttivät saariston perinteisen hallintajärjestelmän ja alueelle syntyi uusia sulttaanikuntia. Sulttaanikunnat olivat hallinnollisesti ja taloudellisesti voimakkaampia kuin perinteiset kyläyhteisöt, ja muslimihallitsijat liittivät alaisuuteensa suuria alueita. Kun ensimmäiset eurooppalaiset saapuivat alueelle vuonna 1521, oli muslimihallitsijoiden valta levinnyt jo saariston pohjoisimpiin osiin.
Espanjan siirtomaakausi 1521–1898
Magalhães ja kolonialismin alku
Filippiinien kirjoitettu historia alkaa vuodesta 1521, jolloin Espanjan kuninkaan palveluksessa ollut Fernão de Magalhães saapui Limasawan ja Cebun saarille. Magalhães epäonnistui saariston valtaamisessa paikallisten asukkaiden vastarinnan takia. Magalhães sotkeutui paikallisten päällikköjen väliseen konfliktiin ja Magalhães sekä osa hänen miehistöstään sai surmansa Mactanin taistelussa Cebun naapurisaarella Mactanilla, kun päällikkö Lapu-Lapun joukot tappoivat heidät. Osa Magalhãesin miehistöstä pääsi pakenemaan Lapu-Lapun joukkoja ja he palasivat Espanjaan lastinaan suuri määrä kalleuksia. Espanjan kuningas lähetti retkikunnan palattua saarille uusia valloittajia.
Espanjalaiset palasivat paremmin varustautuneina vuonna 1565 Miguel Lopez de Legazpin johdolla. Hän johti 400 miehen retkikuntaa, jonka tehtävänä oli valloittaa saaristo Espanjan alaisuuteen. Seuraavina vuosikymmeninä suuri osa nykyisten Filippiinien alueesta liitettiin Espanjan vallan alle. Vuonna 1571 espanjalaiset valtasivat Manilan, joka oli tuolloin muslimisaarnaajien etäisin tukikohta ja Tondon kuningaskunnan pääkaupunki. Suurta osaa kaupungista hallitsi myös kiinalainen merirosvo Lim Ah-hong. Espanjalaiset valtasivat Manilan ja tekivät siitä oman pääkaupunkinsa. Manilasta muodostui espanjalaisten sotilaallinen, kaupallinen ja uskonnollinen keskus ja muslimit karkotettiin eteläiselle Mindanaon saarelle.
Lopezin johtamat espanjalaiset valtasivat Visayasaaret, mikä aloitti saaristossa Espanjan 333 vuotta kestäneen siirtomaa-ajan. Alue nimettiin Filippiineiksi Espanjan kuninkaan Filip II:n mukaan. Legazpi nimettiin alueen ensimmäiseksi kenraalikuvernööriksi. Filippiinien eteläisten saarien sulttaanikuntia Espanja ei kuitenkaan saanut koko valtakautensa aikana kunnolla hallintaansa.
Espanjalla oli kolme tärkeää tavoitetta Filippiineillä. Saaristo oli maan ainoa siirtomaa Aasiassa, ja Filippiineiltä käsin maa pyrki turvaamaan oman osuutensa Kaakkois-Aasian maustekaupassa. Filippiineiltä pyrittiin myös kehittämään Espanjan kauppayhteyksiä Kiinan ja Japanin suuntaan ja käännyttämään filippiiniläisiä kristinuskoon. Kristinuskon levittämisellä pyrittiin myös tekemään alueen asukkaista kuuliaisia miehittäjävallalle, sillä maassa oli vain muutama tuhat espanjalaista, jolloin valtaa ei voitu rakentaa pelkästään sotilaallisen ylivoiman varaan. Saarten valloitus tapahtuikin suhteellisen vähällä väkivallalla, toisin kuin espanjalaisten Etelä-Amerikan valloitus, osittain siksi että monet omaksuivat kristinuskon rauhanomaisesti, paitsi alueen muslimit.
Täysin ilman verenvuodatusta Espanjan siirtomaa-ajan alku Filippiineillä ei kuitenkaan käynyt. Filippiineillä asui runsaasti kiinalaisia, ja kiinalaisten ja espanjalaisten välillä vallitsi syvä epäluuloisuus joka puhkesi toisinaan väkivaltaisuuksiksi. Vuonna 1603 maassa liikkui huhuja, joiden mukaan kiinan keisari olisi suunnittelemassa Filippiinien valloitusta. Tämä johti paikallisten kiinalaisten joukkomurhaan, jossa epäillään saaneen surmansa 23 000 kiinalaista. Espanjalaiset rajoittivat kiinalaisten ja japanilaisten määrää saarilla vuonna 1606 säädetyllä lailla, mikä aiheutti kiinalaisten kapinointia useaan otteeseen 1600-luvulla.
Espanjan hallinto Filippiineillä
Espanjalaiset hallitsivat Filippiinien siirtomaataan Uudesta Espanjasta, nykyisestä Meksikosta. Saarten pääkaupungista Manilasta kehittyi nopeasti Kaakkois-Aasian kaupan keskus. Filippiineiltä tehtiin vuosina 1604-1815 kerran tai pari merimatka Meksikon Acapulcoon, lastina Kaakkois-Aasian silkkiä, mausteita ja posliinia. Paluumatkalla Meksikosta tuotiin Filippiineille siirtolaisia, lähetyssaarnaajia ja kruunun virkamiehiä. Tämän tuloksena Filippiineistä syntyi aasialainen maa, jossa on paljon latinalaisamerikkalaisia piirteitä. Filippiinit on Itä-Timorin ohella ainoa katolinen maa Aasiassa.
Paikallisväestön käännytys katolisuuteen oli nopeaa ja menestyksekästä. Käännytystyön tarkoituksena espanjalaisilla oli myös saada ideologinen ylivalta Filippiineillä. Maallinen ja uskonnollinen valta-asema olivat hyvin lähellä toisiaan. Etenkin maaseudulla hallinto jäi munkkien ja pappien huoleksi. Espanjalaiset jesuiitat olivat toisinaan korruptoituneita suurmaanomistajia ja paikallisten maatyöläisten riistäjiä, jotka unohtivat uskonnolliset periaatteensa kun he olivat asettuneet Filippiineille.
Perinteisesti maa oli ollut filippiiniläisessä barangay-yhteiskunnassa yhteisomistuksessa. Maata ei omistanut edes kylän päällikkö, vaan päällikkyys perustui arvostukseen. Espanjalaiset sotilaat eivät löytäneetkään maasta odottamiaan rikkauksia, jolloin kuningas palkitsi heidät antamalla heidän hallittavakseen maaomaisuuksia ja oikeuden kantaa veroa tietyltä alueelta. Monet maanomistajat keskittyivät vain veronkantoon laiminlyöden muut velvollisuutensa paikallisväestön olojen kohentamiseksi. Maan taloudellinen kehittäminen ei kiinnostanut espanjalaisia ja heitä enemmän kehitykseen vaikuttivat kiinalaiset siirtolaiset. Kiinalaisten rikastuessa liikaa heidät ajettiin pois maasta sillä tekosyyllä että he eivät olleet katolisia.
Pois ajettujen kiinalaisten aseman kaupassa saivat puoliveriset kiinalaismestitsit, jotka olivat filippiiniläisten ja kiinalaisten yhteisiä jälkeläisiä. Heidän käännyttyään kristinuskoon he saivat palkkiokseen laajoja maaomaisuuksia, joista kehittyi myöhemmin suurtiloja, haciendoja, jotka keskittyivät pääasiassa vientituotteiden viljelyyn. 1700-luvun lopulla Manilan satama avattiin muillekin kuin espanjalaisille ja brittiläiset ja yhdysvaltalaiset tulivat maan vientimarkkinoille. Tärkeimmät vientituotteet olivat riisi, tupakka, sokeri ja indigo. Kehitys johti kuitenkin siihen että monet filippiiniläiset menettivät maansa ja ajautuivat köyhyyteen.
Vastarinta Espanjan valtaa vastaan
Espanjalaiset kohtasivat alusta asti vastarintaa Filippiineillä siirtomaavaltaa vastaan. Vastarinta valloittajia kohtaan ei kuitenkaan ollut yhtenäistä, sillä filippiiniläiset yhteisöt olivat hajallaan eri saarilla. Ainoastaan Mindanaon saaren islamilainen väestö pystyi vastustamaan espanjalaisvaltaa.
Britannia miehitti Manilan seitsenvuotisen sodan aikana vuosina 1762–1765. Brittiläiset yllyttivät Luzonin saarella toimineita Diego Silangin johtamia kapinallisjoukkoja nousemaan espanjalaisten valtaa vastaan. Britit lupasivat kapinallisille valtaan nousun jälkeen olojen kohennuksia, mutta brittiläiskausi Filippiineillä jäi lyhyeksi eikä heidän tarvinnut lunastaa lupauksiaan. Kun espanjalaisvalta palasi Filippiineille, maan kuvernööriksi nousi José Basco y Vargas. Hän toteutti useita uudistuksia, joiden tavoitteena oli edistää maan taloudellista kehitystä. Hänen hallintokaudellaan vuosina 1778–1787 maan vientiviljely kehittyi ja Filippiineistä tuli maailman suurin tupakantuottaja.
Hänen hallintokaudellaan nousi myös merkittävä kapina vuonna 1872, kun 250 filippiiniläistä sotilasta nousi kapinaan siirtomaavaltaa vastaan nykyisen Caviten provinssin alueella. Kapina kukistettiin ja sen seurauksena kolme filippiiniläistä pappia, Mariano Gomez, Jacinto Zamorra ja José Burgos teloitettiin helmikuussa 1872 salaliittosyytteen varjolla. Heistä tuli Filippiinien itsenäisyystaistelun ensimmäiset marttyyrit ja heidän teloituksensa jälkeen Filippiinien kansa yhtyi maan lukeneiston johdolla taisteluun Espanjan siirtomaavaltaa vastaan.
Filippiinien vallankumous