Suomen Punainen Kaarti (lyh. SPK, ) oli 26. tammikuuta 1918 muodostettu puolisotilaallinen joukko. Se toimi Suomen sisällissodassa sodan punaisen puolen eli kansanvaltuuskunnan armeijana. Yleiskielessä siitä käytetään nimitystä punakaarti. Suomessa toimi 1900-luvun alussa myös muita samalla nimellä kutsuttuja joukkoja. SPK:n toiminta päättyi viimeisten punakaartilaisten antautuessa saksalaisille joukoille 5. toukokuuta 1918. Käytännössä sen rippeet olivat kuitenkin taistelleet ilman sodanjohtoa jo 25. huhtikuuta lähtien, jolloin ylipäällikkö Kullervo Manner ja suurin osa yleisesikunnasta pakeni Neuvosto-Venäjälle.
Suomen Punaisen Kaartin kokonaisvahvuudeksi sisällissodan aikana on arvioitu noin 100 000 taistelijaa. Heidän joukossa oli 3 000–4 000 venäläistä sekä noin 2 600 naista. Rintamalla oli kuitenkin samanaikaisesti heistä vain noin 40 000. Suomen punaisen kaartin rintamatappiot olivat yhteensä noin 5 700 kuollutta ja 10 000–12 000 haavoittunutta. Suuri osa kuolleista oli antautumisen jälkeen teloitettuja, joten taistelukentällä kaatuneiden todellinen määrä ei ole selvillä.
Perustaminen pienoiskuva|175px|Punaisen kaartin tunnuksena käytetty tulivuori. Venäjän helmikuun vallankumouksen jälkeen Suomen suuriruhtinaskuntaan syntyi valtatyhjiö, jota vuoden 1917 aikana pyrkivät täyttämään porvariston suojeluskunnat ja työväenliikkeen piiriin syntyneet työväen järjestyskaartit. Lokakuussa eri puolilla maata toimineet järjestyskaartit organisoitiin Suomen Ammattijärjestön (SAJ) alaisuuteen valtakunnalliseksi Suomen Työväen Järjestyskaartiksi. Syksyn aikana yhteiskunnallinen tilanne kiristyi entisestään, ja samalla sosialidemokraattisen puolueen ja SAJ:n johto menetti kontrollinsa radikaaleihin työväenkaarteihin.
Tampereella pidettiin 16.–18. joulukuuta 1917 työväen kaartien edustajakokous. Edustajakokouksessa päätettiin säännöt, joiden mukaan kaartien tuli noudattaa sosiaalidemokraattien puoluetoimikunnan antamia määräyksiä. Päätöslauselmaan sisältyi kuitenkin varaus, jossa todettiin, että, jos muodostetaan joku muu korkein vallankumouksellinen elin, siirtyy poliittinen määräysvalta sille. Ylipäälliköksi valittiin Ali Aaltonen. pienoiskuva|Punaisen kaartin sotilas ja sairaanhoitaja.|299x299pxSuomen itsenäistymisen jälkeen 6. tammikuuta 1918 Helsingin työväen järjestyskaarti uudelleenorganisoitiin Helsingin punakaartiksi, joka samalla julistautui SDP:stä riippumattomaksi itsenäiseksi järjestöksi. Porvarillinen senaatti puolestaan julisti 25. tammikuuta suojeluskunnat hallituksen virallisiksi joukoiksi, mikä vasemmiston piirissä tulkittiin avoimeksi sodanjulistukseksi työväestöä vastaan. SDP:n puoluejohto oli tähän saakka vastustanut radikaalien työväen järjestyskaartien omavaltaisia toimia, mutta vuorokautta myöhemmin Helsingissä pidetyssä kokouksessa se lopulta päätti suostua vaatimuksiin vallankumouksen aloittamisesta säilyttääkseen työväenliikkeen yhtenäisyyden. Samalla eri puolilla maata toimineet työväen järjestyskaartit sekä Helsingin punakaarti yhdistettiin Suomen Punaiseksi Kaartiksi, josta tuli 28. tammikuuta perustetun vallankumoushallituksen armeija.
Organisaatio pienoiskuva|Nakkilan punakaarti.
Sodanjohto Punaisen kaartin sodankäyntiä johdettiin Helsingin Smolnassa toimineesta yleisesikunnasta, jonka alaisuudessa olivat rintamaesikunnat, ja niiden alaisuudessa edelleen suuri joukko piiri- ja paikallisesikuntia. Sodan käynnistyessä ylipäällikkönä toimi Ali Aaltonen, joka erotettiin jo kaksi päivää myöhemmin. Tilalle tuli Eero Haapalainen, joka puolestaan syrjäytettiin tehtävästä huonon sotamenestyksen vuoksi 20. maaliskuuta. Haapalaisen tilalle valittiin kolmikko Eino Rahja, Adolf Taimi ja Evert Eloranta, joista Rahja siirtyi jo parin päivän kuluttua päälliköksi Lempäälän rintamalle. Viitattu 24.1.2018. Taimi ja Eloranta jatkoivat tehtävissään, kunnes punaisten sodanjohto siirtyi Viipuriin 9. huhtikuuta, ja ylipäälliköksi tuli kansanvaltuuskunnan johtoon valittu Kullervo Manner. Viitattu 24.1.2018.
Punaisen kaartin esikuntapäälliköksi valittiin 16. helmikuuta amerikansuomalainen August Wesley, joka hoiti virkaa Mannerin nimitykseen saakka. Yleisesikunnan sotilasneuvonantaja oli helmikuun lopussa tehtävään nimitetty venäläinen eversti Mihail Svetšnikov. Hän oli vastuussa muun muassa punaisten sotasuunnitelmista, joita Svetšnikov laati yhdessä Ali Aaltosen kanssa. Viipurin taistelun aikana 24.–25. huhtikuuta Manner ja lukuisat muut punaisten johtohenkilöt pakenivat Neuvosto-Venäjälle, jonka jälkeen punainen kaarti taisteli viimeiset puolitoista viikkoa ilman sodanjohtoa. pienoiskuva|Helsingin punakaartin Portun pataljoonaan kuuluneen August Jokisen jäsenkortti.
Yksiköt Sisällissodan käynnistyessä punakaartit olivat työväenjärjestöjen jäsenistä koostuneita pieniä paikallisia yksiköitä, joiden kokoaminen sodankäyntiin kykeneväksi kenttäarmeijaksi aloitettiin vasta helmikuun puolivälissä 5. helmikuuta pidetyn yleisesikunnan järjestämiskokouksen jälkeen. SPK organisoitiin muiden armeijoiden tapaan rykmenteiksi ja pataljooniksi, mutta käytännössä suurimmiksi toimiviksi yksiköiksi jäivät komppaniat, jotka muodostuivat edelleen paikallisten työväenyhdistysten tai ammattiosastojen jäsenistä kootuista punakaarteista. Isosta miesmäärästään huolimatta punainen kaarti ei pystynyt toimimaan suurina yksikköinä, koska niiden liikutteluun vaadittu sotakokemus ja johtamistaito puuttuivat.Osmo Apunen 1991, s. 244–245 Esimerkiksi hyökkäysvaiheessa ylipäällikkönä toiminut Eero Haapalainen ohitti johtamisessaan rintamaesikunnat kokonaan, ja piti yhteyttä suoraan rintamilla olleisiin yksiköihin.
Punainen kaarti oli palkka-armeija, jonka jäsenyys perustui vapaaehtoisuuteen. Kaartin jäsenille maksettiin 450 markkaa kuukaudessa tai vaihtoehtoisesti 15 markkaa päivässä, mikä oli suurempi kuin tuolloinen työmiehen keskipalkka. Lisäksi he saivat ilmaisen muonituksen sekä vaatteita ja jalkineita. Huoltojoukoissa palvelleiden palkka oli kuitenkin jonkin verran pienempi. Palkanmaksu tuotti kuitenkin nopeasti ongelmia, sillä helmikuun jälkeen kansanvaltuuskunta pystyi maksamaan ainoastaan osan käteisenä, ja sodan loppuvaiheessa punakaartilaiset eivät usein saaneet palkkaansa edes sekkeinä.
pienoiskuva|vasen|Helsingin punakaartin taistelijoita Hakaniemessä Helsingin taistelun aikana.
Hyvä palkka ja huono työllisyystilanne lisäsivät aluksi punaisen kaartin vetovoimaa järjestäytyneen työväen keskuudessa, mutta sodan jatkuessa kansanvaltuuskunta ryhtyi värväämään myös työväenjärjestöihin kuulumattomia. Aivan viimeisinä viikkoina oli turvauduttava jopa pakko-ottoihin. Vapaaehtoisuus aiheutti usein kurittomuutta, jollaista ei ilmennyt ammattisotilaista ja asevelvollisista kootuissa armeijoissa. Yksiköitä johdettiin työväenliikkeen järjestöperiaatteiden mukaisesti, jolloin komppaniat valitsivat itse johtajansa ja pystyivät myös halutessaan erottamaan heidät. Päälliköiksi valikoitui työväenjärjestöjen johtohahmoja, joilla harvoin oli minkäänlaista sotilastaustaa. Miehet, jotka olivat palvelleet Venäjän keisarikunnan armeijassa tai Suomen vanhassa väessä, nimitettiinkin yleensä automaattisesti komppanianpäälliköiksi. Koska punaisessa kaartissa ei ollut sotilasarvoja, perustui päälliköiden auktoriteetti ainoastaan heidän henkilökohtaisiin ominaisuuksiinsa. Punainen kaarti järjesti erilaisia päällikkö- ja erikoiskursseja, mutta niiden merkitys jäi vähäiseksi. Lisäksi Kallion kansakoulun tiloissa Helsingissä toimi sotakoulu, jonka tarkoituksena oli kouluttaa punaiselle kaartille komentajia, mutta yksikään kurssilaisista ei ehtinyt valmistumaan.
Punainen kaarti taisteli normaalin työpäivän tavoin. Sotatoimet aloitettiin aamulla, ja illan tultua joukot palasivat jälleen majapaikkoihinsa. Päivän aikana vallatut alueet saatettiin jopa jättää kokonaan miehittämättä, jolloin ne joutuivat takaisin vihollisen haltuun. Joukot kuljetettiin junilla lähelle rintamaa, josta ne siirtyivät asemiinsa jalkaisin tai hevoskyydillä. Autoja oli käytössä ainoastaan esikunnilla. Sodankäynnille oli ominaista, ettei joukkoja yleensä voitu reservien puuttuessa irrottaa rintamalta käytettäväksi muualla. Heikkojen viestiyhteyksien vuoksi rintama- ja yleisesikunnat eivät aina tienneet käytössä olleiden joukkojen vahvuutta tai sijaintia, minkä vuoksi komppaniat usein päättivät liikkeistään omien puutteellisten tilannearvioidensa mukaan. Yleisenä ongelmana oli myös huono tiedustelu, mikä vaikutti koko sodankäyntiin. Punaisen kaartin yksiköillä oli organisaatiokaavioiden mukaiset esikunnat, mutta niiden tehtävät jäivät yleensä hallinnollisiksi. Varsinaisten sotatoimien johtamisen ja suunnittelun sijasta ne keskittyivät varuste- ja ruokahuollon, joukkojen majoituksen ja palkanmaksun kaltaisiin tehtäviin, sekä huolehtivat yleisestä järjestyksenpidosta.
Varusteet ja tunnukset pienoiskuva|Helsingin punakaartin käsivarsinauha. Suomen Punaisen Kaartin epävirallisena symbolina oli purkautuvaa tulivuorta esittävä kuva, joka oli kirjailtuna myös joidenkin punakaartien käyttämiin punalippuihin. Yhtenäistä asustusta ei ollut, vaikka sellaista yritettiinkin sodan kuluessa saada aikaiseksi. Taistelijat pukeutuivat siviiliasuihin, joihin tunnukseksi oli kiinnitetty punainen nauha. Aluksi se oli päähineessä, mutta maaliskuun alussa nauha määrättiin kiinnitettäväksi vasempaan hihaan. Nauhaan oli usein kirjailtuna kantajan edustaman punakaartin tunnisteet. Joillakin punakaartilaisilla oli myös venäläisiltä saatuja sotilaspukuja sekä muita varusteita. Helsingin punakaartin jäsenillä oli jopa venäläismallisia sotilaskypäriä, joita he saivat kansanvaltuuskunnan käynnissä pitämältä G. W. Sohlbergin tehtaalta.
Punainen kaarti käytti valkoisen armeijan tavoin pääosin Venäjän keisarilliselle armeijalle kuulunutta aseistusta. Pietarista saapui helmikuun loppuun mennessä yhteensä 35 000 kivääriä, 80 konekivääriä ja 20 tykkiä sekä runsaasti panoksia ja ammuksia. Lisäksi Tallinnasta laivattiin lähes 18 000 kivääriä ja 96 konekivääriä. Enimmillään punaisella kaartilla oli käytössä noin 100 000 kivääriä, 300 konekivääriä ja 250 tykkiä, joten miesmäärään nähden aseiden lukumäärä oli riittävä. Huoltovaikeuksista johtuen rintamilla oli kuitenkin usein pulaa ammuksista. Yleisimmin taisteluissa käytetty ase oli venäläinen sotilaskivääri Mosin-Nagant M1891 ja yleisin konekivääri Maxim. Kenttätykeillä ammuttiin pääasiassa suorasuuntauksella, koska koulutettuja tykkimiehiä ei juurikaan ollut.
Aselajit Punaisen kaartin aselajeina olivat jalkaväki ja tykistö. Lisäksi punaisilla oli käytössään kuusi panssarijunaa sekä muutamia Venäjältä saatuja lentokoneita, joita ohjasivat venäläiset pilotit. Lentokoneita käytettiin lähinnä tiedustelutehtäviin ja niiden merkitys jäi hyvin vähäiseksi. pienoiskuva|Turun naiskaartin Helena Aalto (s. 1898) ja Elli Vuokko (s. 1890), jotka teloitettiin Lahdessa toukokuussa 1918. Huoltojoukkojen ohella rintamalla toimi myös lääkintähuollosta vastannut ambulanssiosasto. Sen päälliköksi määrättiin levyseppä F. A. Hyrsky, jolla ei ollut minkäänlaista lääkintäkoulutusta. Punaiseen kaartiin värväytyneille lääkäreille maksettiin palkkaa 1 200–2 000 markkaa kuukaudessa. Lääkintäjoukkojen tunnuksena oli Geneven sopimusten mukainen punainen risti valkoisella pohjalla, minkä vuoksi ambulanssiosastosta käytettiin usein nimitystä ”Punainen risti”. Sillä ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä varsinaisen Punaisen Ristin kanssa.
Laivasto