Huopatossu, huovikas tai huopikas on paksusta ja jäykästä huovasta valmistettu talvijalkine. Huopatossut ovat peräisin Venäjältä, jossa ne tunnetaan nimellä valenki (ва́ленки [ˈvalʲɪnkʲɪ], suom. ”huovuttamalla tehdyt”). Suomessa huopatossut yleistyivät 1900-luvun alussa aluksi Karjalassa, ja ne ovat yhä perinteinen pakkaskauden jalkine hyvän lämmöneristyksensä ansiosta. Muita huopatossuista käytettyjä nimityksiä ovat huopasaappaat, vilttitossut, filttarit, huopaset ja hiljaset.
Jäykillä ja kuperapohjaisilla huopatossuilla on hieman kömpelöä kävellä, mutta toisaalta ne pitävät jalat hyvin lämpiminä. Siksi huopatossuja suosivat etenkin pakkasessa pitkään paikallaan pysyvät ammattilaiset ja harrastajat, kuten torikauppiaat ja pilkkijät.
Huopatossuissa on yleensä korkea varsi kuten saappaissa. Matalia varrettomia huopatossuja käytetään aamutossuina ja sisäkenkinä viileillä lattioilla. Huopapohja ei kestä kovaa kulutusta eikä pidä vettä, joten huopatossut sopivat parhaiten käytettäväksi pehmeässä ja kuivassa pakkaslumessa. Huopikkaiden suojana voi käyttää kumisia kalosseja, jolloin ne sopivat myös suojasäähän. Huopatossujen pohjissa on käytetty nahkaa, ja 1970-luvulla suomalaiset huopatehtaat alkoivat valmistaa kumipohjaisia huopatossuja. Myös värivalikoima laajeni perinteisestä vaaleanharmaasta kirkkaisiin väreihin etenkin lasten ja naisten huopikkaissa.
Huopatossuvalmistus Suomessa Suomessa huopatossuja ja muita huopatuotteita valmistivat monet huopatehtaat, joista valtaosa toimi ennen toista maailmansotaa Karjalan alueella. Kirvussa oli enimmillään neljä huopatehdasta, vanhimpana vuonna 1897 perustettu Kirvun Huopatehdas Oy. Se ja niin ikään Kirvussa perustettu Verran huopatehdas jatkoivat sotien jälkeen toimintaansa Orimattilassa. Muita huopatossutehtaita toimi Suomessa 1900-luvun jälkipuoliskolla Parikkalassa (Jantuset Oy), Lappeenrannassa ja Mikkelissä. Huopatossujen teko ei ollut kovin kannattavaa, sillä se oli valtaosin kotimarkkinateollisuutta ja 1980-luvun taitteesta alkaen halpatuonnin uhkaamaa. Vientiä oli lähinnä Ruotsiin. Suomen huopatossutehtaista oli vuonna 2017 jäljellä enää kaksi, molemmat niistä Keski-Suomen Jämsässä: vuonna 1921 perustettu Lahtiset Ay ja vuonna 1927 perustettu J. Alhon Huopatehdas.
Vuonna 1978 Verran huopatehtaassa Orimattilassa huopikasparin valmistus kesti 3–4 työpäivää monine työvaiheineen, kuten karstaus, vilttaus, rullaus, vanutus, värjäys, lestaus ja räpläys. Tuotanto oli käsityövaltaista, sillä vain muutama työvaihe oli kyetty koneistamaan.
Huopatossut kielikuvana ja taiteessa Huopikkailla kävely tuottaa pehmeän materiaalin ansiosta vain vähän ääntä. Tästä lienee syntynyt absurdi kielikuva ”on hiljaista kuin huopatossutehtaassa”, vaikka todellisuudessa huopatehtaan koneet pitävät melkoista melua.
Alun perin venäläinen laulu ”Huopikkaat” nousi 1970-luvun lopulla pieneksi hitiksi lauluyhtye Taljankan esittämänä. Pedro Hietasen yhtye levytti siitä reggae-version, jonka komiikka perustuu ruotsalaisen laulusolistin Peps Perssonin persoonalliseen suomen kielen ääntämykseen.
Jalkojen palelun takia aina huopikkaita käyttävä Vilttitossu on toinen päähenkilöistä Sinikka ja Tiina Nopolan lastenkirjoissa Heinähattu ja Vilttitossu sekä niiden pohjalta tehdyissä elokuvissa.
Katso myös tallukka Lähteet
Aiheesta muualla
Miten syntyy huovikas, Suomen Kuvalehti, 12.04.1933, nro 15-16, s. 45, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot Yle: näin syntyy huopatossu, 25.11.1982
Luokka:Jalkineet