thumb|Eversti Ernst Linder Savon ryhmän hihanauhassa. Ikaalisten taistelut olivat Suomen sisällissodan taisteluita, jota käytiin 16. helmikuuta – 24. maaliskuuta 1918 Ikaalisten kauppalan, Ikaalisten maalaiskunnan sekä Hämeenkyrön ja Viljakkalan kuntien alueella. Noin 18 kilometrin levyinen rintamalinja ulottui lännestä Ikaalisten Vatulasta Kyrösjärven itäpuolella sijaitsevaan Viljakkalan Luhalahteen. Ikaalisten rintaman taistelut olivat osa valkoisten Satakunnan rintaman itäistä lohkoa. Punaiset operoivat aluksi käytännössä omatoimisesti, kunnes joukot siirrettiin maaliskuun hyökkäysvaiheessa Tampereen esikunnan alaisuuteen.Lappalainen 1981, s. 54–55. Heidän tarkoituksenaan oli edetä valkoisten vahvimmalle tukialueelle Etelä-Pohjanmaalle, mutta hyökkäys pysähtyi jo Ikaalisten eteläpuolelle.Lappalainen 1981, s. 47–48. Valkoiset käynnistivät oman suurhyökkäyksensä 15. maaliskuuta tarkoituksenaan katkaista Porin rata ja näin sulkea Tampereen saartorengas. Ikaalisten rintaman viimeiset taistelut käytiin Hämeenkyrössä, jonka jälkeen punaiset perääntyivät Tampereelle.Ylikangas 1993, s. 201–212.
Taustaa Ikaalinen Ikaalinen oli jakaantunut epäitsenäiseen kauppalaan ja sitä ympäröivään maalaiskuntaan, joissa oli yhteensä vajaat 13 000 asukasta. Heistä ainoastaan 500 asui kauppalassa tai sen vieressä sijaitsevassa kirkonkylässä. Maalaiskunnan alueella oli noin 400 itsellistä tilaa ja lähes 900 torppaa. Poliittisen enemmistön muodostivat sosialidemokraatit, jotka eduskuntavaaleissa saivat Ikaalisissa parhaimmillaan lähes 65 prosenttia äänistä.Ojakoski 2017, s. 12–13. 11. heinäkuuta 1917 maalaiskunnassa käynnistyi kymmenen päivää kestänyt maatalouslakko, jonka aikaisten levottomuuksien johdosta maataloustuottajat perustivat elokuun lopussa suojeluskunnan. Sen ensimmäisenä päällikkönä toimi poliisikonstaapeli Otto Ivalo ja varapäällikkönä mekaanikko Paavo Granstedt.Ojakoski 2017, s. 17–19 Kauppalan työväestö puolestaan perusti marraskuun yleislakon aikana parinkymmenen miehen vahvuisen työväen järjestyskaartin, jonka päälliköksi tuli jo kesän maatalouslakkoa johtanut valokuvaaja Nestori Karlsson.Korjus 2014, s. 158–159.
Sisällissodan käynnistyessä tammikuun 1918 lopussa kauppala ja kirkonkylä jäivät suojeluskunnan haltuun, jolloin niiden puolustusta ryhtyi organisoimaan päätoimittaja Matti M. Ilkka.Ojakoski 2017, s. 14. Ikaalisten suojeluskuntaan kuului noin 280 miestä, jotka olivat pääosin aseistamattomia.Ojakoski 2017, s. 19–20 Ikaalisten punakaartissa oli noin 400 miestä, joille kansanedustaja Juho Lautasalo toi asekuorman Kyröskoskelta. Tukikohta perustettiin Kyrösjärven itäpuolella Viljakkalan rajalla sijaitsevaan Luhalahden kylään, jossa esikunta asettui työväentalolle. Luhalahdesta käsin punaisten partiot valvoivat Parkanon ja Tampereen välistä maantietä neljän kilometrin päässä sijaitsevaan Iso-Röyhiöön saakka.
Hämeenkyrö ja Viljakkala Hämeenkyrössä oli noin 9 000 asukasta, joista suuri osa asui Kyröskosken paperitehtaan ympärille syntyneessä teollisuustaajamassa. Syksyllä 1917 paikkakunnalle perustettiin sekä suojeluskunta että työväen järjestyskaarti, joka yleislakon aikana luopui aseistaan tehtaan johdon vaatimuksesta. Sodan käynnistyessä muodostettiin yhdeksän punakaartin komppaniaa, joissa oli parhaimmillaan noin 800 miestä. Päällikkönä toimi aluksi Taavetti Lahtinen. Sodan alkupäivinä punaiset ottivat haltuunsa koko Hämeenkyrön suojeluskuntalaisten paetessa metsiin tai pyrkiessä rintamalinjan yli omiensa puolelle. Nimismies Väinö Nyström pidätettiin ja tilalle valittiin puolueettomana pidetty paperitehtaan sähkölaitoksen hoitaja Kaarlo Leivo. Punaisten esikunta perustettiin Hämeenkyrön nuorisoseurantalolle, josta se pian siirrettiin Kyröskosken paperitehtaalle.Korjus 2014, s. 180. Marraskuun 1917 yleislakon yhteydessä perustetusta Viljakkalan järjestyskaartista tuli Hämeenkyrön punakaartin II komppania, jonka esikunta asettui Upan taloon. Erkki Raiteen johtamaan komppaniaan kuului aluksi noin 30 miestä, mutta sodan kuluessa vahvuus nousi lähes 70 mieheen ja naiseen.
Taistelut käynnistyvät Ensimmäinen yhteenotto käytiin aamulla 16. helmikuuta Luhalahdessa, jonne Otto Ivalon johtama Ikaalisten suojeluskunnan osasto hyökkäsi Kyrösjärven jäältä. Luhalahden työväentaloa tulitettiin Huopionkosken sillan tuntumasta, mutta punaisten onnistuessa kiertämään hyökkääjien selustaan, joutuivat valkoiset perääntymään. Taistelussa kaatui Ivalo sekä kaksi muuta suojeluskuntalaista ja kolme haavoittui. Toinen valkoisten osasto hyökkäsi samaan aikaan hieman lännempänä Helteenkylässä, mutta sekin joutui perääntymään. Neljä päivää myöhemmin valkoiset saivat lisää aseistusta, kun jääkärivänrikki Akseli Isopuro saapui Kankaanpäässä sijainneesta Satakunnan rintaman päämajasta mukanaan 250 kivääriä. Samana päivänä alettiin kokoamaan eversti Ernst Linderin johtamaa Satakunnan ryhmää, joka otti vastuun valkoisen armeijan sotatoimista.
Punaisten tavoitteena oli eversti Mihail Svetšnikovin laatiman suunnitelman mukaisesti edetä Hämeenkyröstä ja Viljakkalasta Etelä-Pohjanmaalle, joka oli valkoisten vahvin tukialue. 23. helmikuuta Viljakkalan punakaarti miehitti 15 kilometrin päässä Luhalahdelta sijaitsevan Kallionkielen kylän, josta oli tarkoitus jatkaa valkoisten huoltoreittinään käyttämälle Ikaalisten ja Parkanon väliselle maantielle. 26. helmikuuta he joutuivat Kyrösjärveltä hyökänneen luutnantti Karl Lillierin hiihtojoukkueen yllättämäksi. Valkoiset saivat vangiksi viisi punakaartilaista, joista kolme miestä teloitettiin Viljakkalan punakaartin päällikön Erkki Raiteen seuratessa tapahtumia talon alle piiloutuneena. Seuraavaksi paikalle ilmestyi jäältä hiihtänyt Turun punakaartin osasto, jota valkoiset luulivat omikseen ja lähtivät vastaan. Punaisten avattua tulen kaatui kolme valkoista muiden paetessa.Korjus 2014, s. 160–163.
Saavuttamastaan voitosta huolimatta punaiset jättivät Kallionkielen miehittämättä. He eivät enää pyrkineet etenemään Kyrösjärven itäpuolella, vaan hyökkäsivät suoraan Ikaalisten kauppalaan. Kyröskosken joukkoja vahvistettiin niin, että alueella oli lopulta noin 1 000 punakaartilaista sekä 80 tykki- ja konekiväärimiehinä toiminutta venäläistä. Paikallisten lisäksi rintamalle oli saapunut joukkoja myös muualta Satakunnasta, sekä Tampereen, Helsingin ja Turun seuduilta. Tampereelta lähetettiin rintamapäälliköksi metallimies Anton Leinonen, joka sai avukseen Venäjän armeijassa palvelleiden upseerien A. Sokolovin, I. Bergmanin ja J. Kannolan muodostaman ”kenttäkollegion”. Hyökkäystä valmisteltiin valtaamalla helmi–maaliskuun vaihteessa Ikaalisten eteläpuolella sijaitsevat Vatulan, Haapimaan ja Sikurin kylät.
Punaisten hyökkäykset Ikaalisiin Ensimmäinen vaihe
Punaisten hyökkäys käynnistyi lauantaina 2. maaliskuuta kello 4.30. Turun ja Kiskon punakaartilaisten muodostama 250 miehen osasto eteni Ikaalisten kauppalaan etelästä, kun taas 400 Siuron ja Hämeenkyrön punakaartilaista koukkasi lounaasta Vatulan suunnasta. Kauppalaan suunnannut osasto sai puolenpäivän jälkeen haltuunsa Sarkkilan ja pääsi iltaan mennessä reilun kilometrin päähän nykyisestä Vanhakauppalan kaupunginosasta. Vatulasta koukanneita punaisia oli Viljalassa vastassa noin 100 valkoista, jotka joutuivat kiivaan taistelun jälkeen perääntymään hieman pohjoisemmaksi Kilvakkalaan. Punaisten tappiot päivän aikana olivat ainakin 10 kaatunutta ja 11 haavoittunutta.
Hyökkäys jatkui aamulla, mutta valkoisten saatua yön aikana vahvistuksia punaiset onnistuivat etenemään kauppalan suuntaan vain parin talon verran. Osapuolten välinen rintamalinja jäi kulkemaan hautausmaan ja sen itäpuolella sijaitsevan Hakumäen välille. Kirjailija Juuse Tammisen mukaan paikkakunnan valkoiset olivat jo laittaneet hevosensa lähtövalmiiksi pakomatkaa varten. Seuraavana päivänä valkoiset valtasivat uudelleen Viljalan ja saivat vielä haltuunsa Vatulan, kun Hämeenkyrön punakaartin komppanianpäällikkö Edvard Seppälä komensi miehensä takaisin majapaikkaan. Vuorokautta myöhemmin yhdeksänvuotias tyttö sai surmansa valkoisten luodista, kun ilta-askareissaan liikkuneita maatalon lapsia luultiin punaisten koukkauspartioksi. Tapaus sattui rintamalinjojen välisellä alueella kirkonseudun tuntumassa.
Punaisten rintamapäällikkö Leinonen oli suunnitellut uutta hyökkäystä juuri 5. maaliskuuta, mutta joutuikin järjestelemään joukkojaan uudelleen, kun miehet jättivät kauppalan tuntumassa olleet asemat. Paikalla olleiden Turun punakaartin osastojen perääntyminen sai ilmeisesti alkunsa, kun Pispalan punakaartin komppania kyllästyi esikunnan sekavaan toimintaan ja palasi vain vuorokauden rintamalla oltuaan takaisin Tampereelle. Uudelleenjärjestelyä suojatakseen punaisten tykistö tulitti kauppalaa Sarkkilasta ja Läykkälän Palomäeltä käsin. Seuraavan neljän päivän aikana ammuttiin yli 800 kranaattia, mutta ne eivät aiheuttaneet suurta vahinkoa, sillä kyseessä oli lähinnä ilmassa räjähtäviä srapnelleja.
Hyökkäyksen alkaessa valkoisten taistelujoukoissa oli vain 200 miestä, joista 170 oli Ikaalisten, ja loput Hämeenkyrön ja Viljakkalan suojeluskuntalaisia. Seuraavan viikon kuluessa vahvuus kasvoi 740 mieheen, kun Jämijärveltä saapui jääkäri Aarne Peltosen komentama Porin rykmentin Turun pataljoona, ja Parkanosta ruotsalaisen luutnantti Karl Lillierin hiihtojoukkue.Ojajärvi 2017, s. 19–22. Muodostetun Ikaalisten osaston päälliköksi määrättiin everstiluutnantti Waldemar Appelgren.
Toinen vaihe Punaiset hyökkäsivät uudelleen perjantaina 8. maaliskuuta, jolloin tykistö tulitti myös Viljalassa olleita valkoisten asemia. Lauantai-iltaan mennessä etenemistä tapahtui vain Hakumäen suunnalla, jossa punaisten 600 miehen päävoimia oli vastassa noin 700 valkoista. Hyökkäystä jatkettiin seuraavana aamuna, jolloin Leinonen lähti hakemaan Tampereelta lisävoimia. Valkoiset puolestaan tekivät vastaiskun punaisten vasemmalla sivustalla pakottaen heidät jättämään asemansa Kurkelan ja Haapimaan kylissä.
Kankaanpään päämajassa oleskellut eversti Linder saapui Ikaalisiin 10. maaliskuuta yhdessä maaherra Mikko Collanin kanssa. Illalla hän lähetti 300 miehen hiihto-osaston punaisten selustaan Sikuriin ja Sarkkilaan, joista nämä perääntyivät saarrostuksen pelossa Kyröskoskelle. Siuron punakaartin komppania jatkoi edelleen Tampereelle saakka, jossa esikuntaa johtanut Hugo Salmela syytti heitä niskuroinnista. Salmela riisui komppanian aseista ja erotti sen venäläisen päällikön, jonka syyksi vetäytyminen laitettiin. Aamulla 11. maaliskuuta Leinonen lähetti Sikuriin osaston, jonka suojaamana hän pystyi ryhmittämään joukkonsa uudelleen.
Punaisten hyökkäyksen tauottua Ikaalisiin saapui Etelä-Pohjanmaalta Vähänkyrön, Kauhavan ja Jalasjärven miehiä, niin että lopulta alueella oli noin 900 valkoista. 14.–15. maaliskuuta Ikaalisissa pidettiin vielä yleiset kutsunnat, mutta niiden avulla saatiin vain 100 miestä lisää. Samaan aikaan Leinonen vahvisti joukkojaan Kyrösjärven itäpuolella Luhalahdessa, josta puolestaan Pispalan punakaartin I komppania eteni Vähä-Röyhiön kylään. Tarkoituksena oli käynnistää uusi hyökkäys 17. maaliskuuta, mutta punaiset joutuvatkin puolustamaan asemiaan valkosten aloitettua oman suurhyökkäyksensä 15. maaliskuuta.
Valkoisten suurhyökkäys
Taistelut Kyrösjärven itäpuolella Valkoisten Satakunnan ryhmää komentaneella eversti Linderillä oli käytössään Ikaalisissa noin 1 600 miestä, kun osastoa oli täydennetty Vaasasta ja Oulusta tuoduilla vahvistuksilla. Joukossa oli paljon Pohjanmaan ruotsinkielisiä sekä Ruotsista vapaaehtoisena saapunutta päällystöä, mikä aiheutti käytännön ongelmia suomenkielisten kanssa. Laviassa hyökkäys käynnistyi tuhannen miehen voimin, mutta Porin suunnan rannikkolohkolla keskityttiin ainoastaan puolustukseen.Lappalainen 1981, s. 137–144.Korjus 2014, s. 165.