Boeing F/A-18E ja F/A-18F Super Hornet ovat kaksimoottorisia, lentotukialuksilta toimimaan pystyviä monitoimihävittäjiä, jotka perustuvat McDonnell Douglas F/A-18 Hornetiin. Yksipaikkainen E- ja kaksipaikkainen F-versio ovat suurempia ja edistyksellisempiä kuin alkuperäinen Hornet eli A-, B-, C- ja D-versiot.
Super Hornetissa on sisäinen 20 mm:n kiertäväputkinen M61 Vulcan -konetykki, ja se voi kantaa ilmataisteluohjuksia ja ilmasta maahan -aseita. Polttoainetta voidaan tankata enintään viiteen lisäpolttoainesäiliöön, jolloin kone voidaan varustaa myös ilmatankkauskoneeksi lisäämällä ulkoinen tankkausjärjestelmä.
McDonnell Douglasin alun perin suunnittelema ja tuottama Super Hornet teki ensilentonsa vuonna 1995. Konetyypin hidas tuotanto alkoi vuoden 1997 alussa ja täysivauhtinen tuotanto syyskuussa 1997 McDonnell Douglasin ja Boeingin fuusion jälkeen. Yhdysvaltain laivasto otti Super Hornetin käyttöön vuonna 1999. Se korvasi Grumman F-14 Tomcatit, jotka poistuivat käytöstä vuonna 2006. Super Hornet on ollut palveluskäytössä Hornetin rinnalla. Australian kuninkaalliset ilmavoimat, jonka päähävittäjäjärjestelmä on ollut F/A-18A Hornet, tilasi vuonna 2007 F/A-18F Super Horneteja korvatakseen ikääntyneet General Dynamics F-111C -koneensa. Super Hornetit tulivat käyttöön Australiassa joulukuusta 2010 ja Super Hornetin elektronisen sodankäynnin versio EA-18G Growlerit huhtikuusta 2019 lähtien.
Super Hornet ja Growler olivat ehdokkaina Suomen HX-hävittäjähankkeessa, jonka tarkoituksena oli korvata Suomen ilmavoimien käytössä olevat F/A-18C/D Hornetit, mutta eivät tulleet valituiksi. Kilpailutuksen voitti Locheed Martinin F-35.
Kehitys ja tuotanto
Heinäkuussa 1987 Yhdysvaltain puolustusministeriö määräsi Yhdysvaltain laivaston ja ilmavoimien edustajat tutkimaan F/A-18- ja F-16-koneiden mahdollisuuksia täyttää aukko, jonka laivastolle muunnetun F-22 (NATF) ja A-12 koneiden käyttöönoton viivästyminen aiheutti. McDonnell Douglas esitti ratkaisunaan Hornet 2000 -ohjelmaa, jossa korjattaisiin alkuperäisen koneen lyhyt toimintamatka ja pienehkö asekuorma. Koneeseen asennettaisiin suuremmat siivet ja vakaimet, sisäiset lisätankit sekä voimakkaammat moottorit. A-12-koneen peruuntuminen aiheutti laivaston ilmavoimissa tarpeen A-6F:n suunnitelmien esiin nostamisen ja F-14D-koneiden valmistamisen.
Neuvostoliiton hajoaminen ja kylmän sodan päättyminen aiheutti Yhdysvaltain asevoimien uudelleen järjestelyjä sekä budjettileikkauksia, mikä lopullisesti lakkautti A-12- sekä NATF-ohjelmat. Laivasto esitti tukensa Hornet 2000 -hankkeelle, josta kehittyi F/A-18E Super Hornet. Laivasto vahvisti hankkeen rahoituksen 12. toukokuuta 1992, jolloin hankkeen kustannusarvioksi esitettiin miljoonaa dollaria. Operatiivinen kyvykkyys piti saavuttaa vuoteen 2000 mennessä ja lentotukialusoperaatiot ensimmäisellä laivueella 2003. Kongressi hyväksyi hankkeen kesäkuussa 1992 mahdollistaen suunnittelu- ja kehityshankkeen aloittamisen. Rahoituksesta 3,7 miljardia meni McDonnell Douglasille ja loput moottorivalmistaja General Electricille F-414-moottorin valmistamiseksi. Kongressi asetti katon konemallin hinnalle, mikä ei saisi ylittää 125 prosenttia F/A-18C-mallin hinnasta. Laivasto allekirjoitti lopullisen sopimuksen 7. joulukuuta 1992, johon sisältyi kolmen maakoekoneen valmistus. Näistä ST-50 staattisia testejä, DT-50 pudotuskokeita ja FT-50 vauriotestausta varten. Sopimukseen kuului lisäksi viisi yksipaikkaista F/A-18E- ja kaksi kaksipaikkaista F/A-18F-konetta.
Alustavat suunnitelmat tarkistettiin onnistuneesti 28. kesäkuuta – 2. heinäkuuta 1993, vaikka niissä olikin kaikkiaan 53 löydöstä. Kattavampi kriittinen tarkastelu tehtiin 13.–17. kesäkuuta 1994, jolloin suunniteltu kone läpäisi kaikki laivaston asettamat aikataulu-, hinta-, tekniikka-, luotettavuus- ja ylläpitovaateet. Northrop Grumman aloitti E1:n (BuNo 165164) keski/takarungon valmistamisen 24. toukokuuta 1994 Hawthornessa Kaliforniassa ja McDonnell aloitti työt eturungon kanssa St. Louisissa 23. syyskuuta. Kone valmistui 18. syyskuuta 1995 St. Louisissa Missourissa ja Fred Madenwald teki koneella ensilennon 29. marraskuuta.
Kone lähti helmikuussa 1996 Patuxent Riverin koelentokeskukseen koelentoja varten.
EA-18G Growler
Boeing EA-18G Growler on yhdysvaltalainen lentotukialuksille tukeutuva elektronisen sodankäynnin lentokone, kaksipaikkaisen F/A-18F Super Hornetin erikoisversio. EA-18G korvasi Grumman EA-6B Prowlerit Yhdysvaltain laivaston palveluskäytössä. Growlerin elektronisen sodankäynnin kyvystä vastaa pääasiassa Northrop Grumman. EA-18G:n tuotanto aloitettiin vuonna 2007 ja se tuli operatiiviseen käyttöön Yhdysvaltain laivastossa loppuvuodesta 2009. Yhdysvaltain lisäksi Growleria on Australian kuninkaallisten ilmavoimien käytössä vuodesta 2017 lähtien yhteensä 12 konetta.
Growler vastaa lentosuoritusarvoiltaan tavanomaista Super Hornetia. Sen vuoksi Growler voi toimia häirintäkoneena sekä saattotehtävissä että perinteisesti taustalta. Growlerit pystyvät seuraamaan F/A-18-koneita kaikissa hyökkäystehtävän vaiheissa. Lisätäkseen Growlerin lennon vakautta elektronisen sodankäynnin tehtävissä Boeing muutti sen siiven johtoreunan sekä taittosaranoiden profilointia ja lisäsi siipiaidat.
Growlerista enemmän kuin 90 % on yhteistä Super Hornetin kanssa. Niillä on sama lentoranka, sama Raytheon AN/APG-79 AESA-tutka ja samoja asejärjestelmiä, kuten AN/AYK-22 ripustinpaikkojen hallintajärjestelmä. Suurin osa elektronisen hyökkäyksen laitteistosta on asennettu levylle, joka on poistetun 20 mm:n tykin paikalla, sekä siiven kärjissä. Yhdeksän ripustinta on käytettävissä aseistukselle tai häirintäsäiliöille. Lisätty elektroniikka sisältää siivenkärkien AN/ALQ-218-laajakaistavastaanottimet sekä ALQ-99 korkean ja matalan taajuuskaistan taktiset häirintäsäiliöt. Ne muodostavat yhdessä täyden spektrin elektronisen sodankäynnin laitteiston, joka pystyy löytämään kaikki tunnetut ilmatorjuntauhat ja häiritsemään niitä. Nykyiset säiliöt eivät välttämättä riitä tulevia uhkia vastaan.
Advanced Super Hornet
Advanced Super Hornet (ASH) on Boeingin esitys parannetulle mallille. Muutoksina aiempaan ovat muun muassa rungon muotojen mukaiset yläpuoliset lisäpolttoainesäiliöt (). Mallissa ulkoinen asekuorma voidaan sijoittaa häiveominaisuuksia parantaviin säiliöihin.
Boeing paljasti vuonna 2014 Super Hornetin hybridikonseptin, joka oli varustettu EA-18G Growlerin signaalintunnistuskyvyillä, jotka mahdollistivat hyökkäyskyvyn vastaanotinta käyttäen. Konsepti ei sisältänyt ALQ-99-häirintäsäiliötä. Kehitysversioihin voitaisiin lisätä pitkän matkan infrapunamaalinosoitussensori ja uusia maalinseurantamoodeja ilmauhkia vastaan.
Vuonna 2019 Boeing sai 4 miljardin dollarin sopimuksen Yhdysvaltain merivoimilta 78:n Block III Super Hornetin toimittamiseksi vuoden 2021 loppuun mennessä. Merivoimat suunnittelee vuosittaisia sopimuksia Boeingin kanssa kaikkien Block II -koneiden konvertoimiseksi Block III -versioiksi vuoteen 2033 mennessä.
Yhdysvaltain merivoimien tilaamien 110 Block III -koneen tuotanto alkaa vuonna 2020. Block III -koneiden ominaisuuksiin kuuluu aktiivinen elektronisesti keilaava tutka (AESA).
Erot C/D -malliin pienoiskuva|C/D-mallin ja E/F-mallin ilmanottoaukkojen ja johtoreunan jatkeen eroavaisuudet.
Super Hornet on kookkaampi kuin aiempi malli (suluissa C/D-malli): Pituus: 18,31 m (17,1 m) Kärkiväli: 13,62 m (12,3 m) Korkeus: 4,88 m (4,7 m) Siipipinta-ala: 46,5 m² (38 m²)
Suuremman kokonsa puolesta Super Hornet mahdollistaa suuremman polttoainekuorman kantamisen sisäisesti sekä ulkoisesti useamman lisäsäiliön käyttämisen samanaikaisesti.
Versiot F/A-18E Super Hornet: yksipaikkainen versio. F/A-18F Super Hornet: kaksipaikkainen versio. NEA-18G: kaksi F/A-18F:ää EA-18G:n prototyypeiksi muokattuina. EA-18G Growler: elektronisen sodankäynnin versio F/A-18F:stä korvaamaan Yhdysvaltain laivaston Grumman EA-6B Prowlerin. Advanced Super Hornet: F/A-18E/F Super Hornetin versio, jossa on rungonmyötäiset lisäpolttoainesäiliöt ja vielä pienennetty tutkapoikkipinta-ala sekä lisämahdollisuuksina häiveasesäiliö sekä sisäänrakennettu IRST21-sensorijärjestelmä.
Käyttäjät pienoiskuva |300px|F/A-18E/F Super Hornetin käyttäjät vuonna 2021. pienoiskuva|EA-18G pienoiskuva|F/A-18E Australia Australian kuninkaalliset ilmavoimat No. 1 Squadron RAAF|No. 1 Squadron (F/A-18F) No. 6 Squadron RAAF|No. 6 Squadron (EA-18G) No. 82 Wing Training Flight RAAF|No. 82 Wing Training Flight (F/A-18F)
Kuwait Kuwaitin ilmavoimat – 28 tilattua konetta
Yhdysvallat Yhdysvaltain laivasto Tyynenmeren laivaston laivueet VFA-2 "Bounty Hunters" (F/A-18F) VFA-14 "Tophatters" (F/A-18E) VFA-22 "Fighting Redcocks" (F/A-18F) VFA-25 "Fist of the Fleet" (F/A-18E) VFA-27 "Royal Maces" (F/A-18E) VFA-41 "Black Aces" (F/A-18F) VFA-86 "Sidewinders" (F/A-18E) VFA-94 "Mighty Shrikes" (F/A-18F) VFA-97 "Warhawks" (F/A-18E) VFA-102 "Diamondbacks" (F/A-18F) VFA-113 "Stingers" (F/A-18E) VFA-115 "Eagles" (F/A-18E) VFA-122 "Flying Eagles" (Täydennyslaivue, F/A-18E/F) VFA-136 "Knighthawks" (F/A-18E) VFA-137 "Kestrels" (F/A-18E) VFA-146 "Blue Diamonds" (F/A-18E) VFA-151 "Vigilantes" (F/A-18E) VFA-154 "Black Knights" (F/A-18F) VFA-192 "Golden Dragons" (F/A-18E) VFA-195 "Dambusters" (F/A-18E) Atlantin laivaston laivueet VFA-11 "Red Rippers" (F/A-18F) VF-31/VFA-31 "Tomcatters" (F/A-18E) VFA-32 "Swordsmen" (F/A-18F) VFA-34 "Blue Blasters" (F/A-18E) VFA-37 "Ragin Bulls" (F/A-18E) VFA-81 "Sunliners" (F/A-18E) VFA-83 "Rampagers" (F/A-18E) VFA-87 "Golden Warriors" (F/A-18E) VFA-103 "Jolly Rogers" (F/A-18F) VFA-105 "Gunslingers" (F/A-18E) VFA-106 "Gladiators" (Fleet Replacement Squadron, operates F/A-18A/B/C/D/E/F) VFA-131 "Wildcats" (F/A-18E) VFA-143 "Pukin' Dogs" (F/A-18E) VFA-211 "Fighting Checkmates" (F/A-18F) VFA-213 "Black Lions" (F/A-18F) Koelentolaivueet VX-9 "Vampires" (F/A-18E/F ja muita konetyyppejä) VX-23 "Salty Dogs" (F/A-18E/F ja muita konetyyppejä) VX-31 "Dust Devils" (F/A-18E/F ja muita konetyyppejä) Ilmasodankäynnin kehityskeskukset NSAWC/NAWDC (Naval Aviation Warfighting Development Center, F/A-18E/F ja muita konetyyppejä) Näytöslentolaivueet U.S. Navy Flight Demonstration Squadron / Blue Angels (F/A-18E/F)
Jokaisella Yhdysvaltain laivaston VFA-laivueella on standardin mukaisesti 12 hävittäjäkonetta.
Potentiaaliset käyttäjät
Espanja etsii 68‒72:ta hävittäjää korvaamaan EF-18A+/B+ Hornetit. Tarjouksen mahdollisia osallistujia ovat Eurofighter Typhoon, Dassault Rafale, Boeing F/A-18E/F Block III ja Lockheed Martin F-35 Lightning II.
Lokakuussa 2016 Intia otti tiettävästi vastaan kolme pyytämätöntä tarjousta MiG-21- ja MiG-27-koneiden korvaamiseksi. Tarjousten joukossa oli myös Super Hornet. Helmikuussa 2018 Intian merivoimien ilmoitettiin olevan kiinnostuneita Super Hornetista tukialushävittäjäksi kehitteillä olevaan Vishal-luokan lentotukialukselle. Super Hornet kilpailee nyt kuuden muun konetyypin kanssa Intian mediassa MMRCA 2.0:na tunnetussa hankintakilpailussa, jossa on tarkoitus hankkia 114 monitoimihävittäjää Intian ilmavoimille. Joulukuussa 2020 Boeing ilmoitti Super Hornetin onnistuneesta startista hyppyristä huomauttaen, että konetyyppi sopii Intian merivoimien STOBAR-lentotukialuksille.