Tarton rauha oli Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä solmittu rauhansopimus, joka allekirjoitettiin 14. lokakuuta 1920 melkein viisi kuukautta kestäneiden neuvottelujen jälkeen ja astui voimaan 31. joulukuuta 1920. Sopimus solmittiin suhteiden luomiseksi ja rajan vahvistamiseksi, sillä Suomen tulkinnan mukaan maiden välillä oli vallinnut sotatila vuoden 1918 Suomen sisällissodasta alkaen. Neuvottelut käytiin Viron Tartossa.
Sopimuksessa Petsamo liitettiin Suomeen, kun taas Suomeen liittymisestä sopineet Repolan ja Porajärven kunnat jäivät Neuvosto-Venäjälle. Muilta osin maiden välinen raja jäi vastaamaan vanhaa Suomen suuriruhtinaskunnan itärajaa. Suomen oli myös luovuttava liittoalueestaan Kirjasalon tasavallasta Pohjois-Inkerissä. Tartossa sovitut Suomen rajat olivat pienemmät kuin suomalaisten alkuperäisissä tavoitteissa mutta laajemmat kuin Neuvosto-Venäjän tavoitteissa. Suomen tavoittelema Itä-Karjalan alue jäi osaksi Neuvosto-Venäjää ja kysymys sen autonomisesta asemasta jäi hiertämään maiden välejä.
Venäjän sisällissota jatkui vielä vuoden 1920 aikana, mutta bolševikkien voitto alkoi näyttää jo varmalta, joten Suomi ja Venäjän muut naapurivaltiot halusivat normalisoida suhteensa neuvostohallituksen kanssa. Ennen Suomea Viro oli jo solminut Neuvosto-Venäjän kanssa rauhansopimuksen Tartossa helmikuussa 1920, Latvia oman rauhansopimuksensa Riiassa kesäkuussa 1920 ja Liettua omansa heinäkuussa 1920 Moskovassa. Tarton rauhanneuvottelut osuivat lisäksi samaan aikaan Puolan ja Neuvosto-Venäjän sodan kanssa, mikä vaikutti epäsuorasti neuvottelujen kulkuun.
Tarton rauha korvattiin vuonna 1940 Moskovan rauhalla.
Tilanne ennen neuvotteluja Maiden välinen sotatila Vastaitsenäistyneen Suomen ja Neuvosto-Venäjän diplomaattisuhteet olivat katkenneet Suomen sisällissodan puhjettua, jolloin Venäjän kansankomissaarien neuvosto tunnusti vallankumouksellisen kansanvaltuuskunnan Suomen hallitukseksi.Engman 2007, s. 157. Venäjän Suomessa ollut 42. armeijakunta oli myös aloittanut sotatoimet Suomen valkoisia joukkoja vastaan ja osa venäläisistä joukoista tuki punaisia. Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä ei käyty sisällissodan aikana merkittäviä taisteluita, sillä Suomen punaiset kävivät itse pääosan taisteluista.Jussi Niinistö; Oliko Tarton rauha "liian hyvä" vai "häpeärauha"? Kanava, n:o 3, 2001, s. 191–195. Neuvosto-Venäjän ja Saksan keisarikunnan välillä maaliskuussa 1918 solmitun Brest-Litovskin rauhansopimuksen nojalla venäläiset joukot vedettiin kokonaan pois Suomesta muutamia vapaaehtoisiksi jääneitä lukuun ottamatta.Engman 2007, s. 318.
Suomen senaatti eli hallitus ilmoitti ensimmäisen kerran katsovansa olevansa sodassa Venäjää vastaan huhtikuun alussa 1918 perustellessaan bolševikkidiplomaatti Lev Kamenevin vangitsemista Ahvenanmaalla. Maiden suhteita ei saatu palautettua sisällissodan jälkeen. Neuvosto-Venäjä nimesi huhtikuussa 1918 eversti Konstantin Kovankon diplomaattiseksi edustajakseen Helsinkiin, mutta Suomen viranomaiset vangitsivat hänet toukokuun lopussa eivätkä päästäneet hänen seuraajaansa maahan.
Suomi pyysi sisällissodan jälkeen apua Saksalta Itä-Karjalan ja Petsamon kysymyksen ratkaisemiseen. Saksa suostui useiden pyyntöjen jälkeen isännöimään Suomen ja Venäjän välisiä rauhanneuvotteluja, joita käytiin Berliinissä elokuussa 1918 kolmen viikon ajan.Hentilä et al. 1995, s. 113. Neuvottelut päättyivät tuloksettomina molempien maiden yhteensovittamattomien aluevaatimusten vuoksi. Lisäksi Neuvosto-Venäjä ei hyväksynyt suomalaisten tulkintaa maiden välisestä sotatilasta, koska silloin kaikki Suomeen jäänyt Venäjän valtion omaisuus olisi siirtynyt sotasaaliina Suomelle.Polvinen 1971, s. 53–58. Seuraavan kahden vuoden aikana Neuvosto-Venäjän johto julisti haluavansa ylläpitää toistaiseksi rauhanomaisia naapuruussuhteita Suomen kanssa. Normaaleja diplomaattisuhteita ei kyetty solmimaan, vaikka maiden ulkoministeriöiden välillä oli satunnaisesti epävirallista noottienvaihtoa.Polvinen 1971, s. 162–165, 197–198. Suomalaiset katsoivat sotatilan edelleen jatkuvan ja pitivät epävirallisia yhteyksiä myös Venäjän valkoisten johtajiin.Polvinen 1971, passim.
Heimosodat Vuosina 1918–1920 suomalaiset vapaaehtoisjoukot tekivät Suomen hallituksen ja sotilasjohdon hyväksynnällä sotilaallisia valloitusretkiä Venäjän alueelle Itä-Karjalaan ja Petsamoon sekä osallistuivat Viron vapaussotaan. Näitä retkiä kutsutaan yhteisnimellä heimosodat. Pyrkimyksenä oli irrottaa Itä-Karjala Venäjästä ja liittää se osaksi Suomea, jolloin olisi syntynyt Suur-Suomi. Alueen väestö olisi halunnut muodostaa mieluummin itsenäisen valtion. Vaikka suomalaisten kesällä 1919 suorittama Aunuksen retki oli päättynyt tappioon ja perääntymiseen, olivat suomalaiset joukot jääneet pysyvästi miehittämään rajan pinnassa sijainneita Repolan ja Porajärven pitäjiä, joiden asukkaat olivat vapaaehtoisesti halunneet liittyä Suomeen.Polvinen 1971, s. 156–161, 237–238, 323. Kesäkuun alussa 1919 myös Karjalankannaksella käytiin pieniä aseellisia rajakahakoita, mutta tilanne ei siellä laajentunut täysimittaiseksi sodankäynniksi.Engman 2007, s. 452–454.
Neuvotteluihin johtaneet tapahtumat Syyskuun puolivälissä vuonna 1919 Neuvosto-Venäjä, joka oli kenraali Nikolai Judenitšin komentaman armeijan hyökkäyksen takia hätää kärsimässä, kääntyi Suomen ja joidenkin muiden Itämeren alueen naapurivaltioiden puoleen ehdottaen rauhanneuvottelujen aloittamista. Suomen eduskunta käsitteli Neuvosto-Venäjän ehdotusta 16. lokakuuta Vennolan hallituksen tiedonannon pohjalta. Hallitus vastusti rauhanneuvottelujen aloittamista, eikä ehdotus edennyt eduskunnassa sen pitemmälle.
Brittiläisten interventiojoukkojen vetäydyttyä syys–lokakuussa 1919 Arkangelista ja Murmanskista Pohjois-Venäjälle jääneiden, kenraali Jevgeni Millerin komentamien venäläisten valkoisten joukkojen asemat romahtivat helmikuussa 1920. Suomi reagoi tähän miehittämällä helmikuun alussa tyhjäksi jääneen Petsamon. Millerin joukkojen rippeet vetäytyivät Repolaan ja Porajärvelle suomalaisten turviin. Niitä takaa-ajaneiden puna-armeijan joukkojen ja suomalaisten välille puhkesi helmikuun lopussa kaksi viikkoa kestäneitä taisteluja Porajärven seudulla.Polvinen 1971, s. 327–328. Väliaikaisena ratkaisuna Suomen ulkoasiainministeri Rudolf Holsti oli ilmoittanut kansankomissaarien neuvostolle Moskovaan, että suomalaiset riisuvat Venäjän valkoiset aseista ja estävät heidän toimintansa, mikäli Neuvosto-Venäjä ei hyökkää Repolaan eikä Porajärvelle. Neuvosto-Venäjä hyväksyi tämän väliaikaisratkaisuksi edellyttäen Venäjän valkoisten aseistariisuntaa. Järjestely ei koskenut Petsamoa, josta puna-armeija karkotti suomalaiset miehittäjät maaliskuun 1920 lopussa. Tämän jälkeen maiden välillä syntyi yhteisymmärrys aseleponeuvotteluista.Polvinen 1971, s. 333–334.
Suomen presidentti K. J. Ståhlberg nimitti maaliskuussa 1920 pääministeriksi kokoomuslaisen professori Rafael Erichin, joka kokosi laajapohjaisen keskustaoikeistolaisen hallituksen. Holsti jatkoi ulkoministerinä. Ohjelmapuheessaan pääministeri Erich lupasi pyrkiä Neuvosto-Venäjän kanssa rauhaan, joka vastaisi Suomen ”velvollisuuksia heimokansoja kohtaan”.Polvinen 1971, s. 335. Erichin hallituksen nimittäminen oli presidentti Ståhlbergin keino sitoa rauhanneuvotteluihin oikeistopuolueet kokoomus ja RKP, joissa kummassakin vaikutti äänekäs bolševikkien kanssa tehtävää rauhaa vastustanut vähemmistö.Raimo Salokangas, ”Itsenäinen tasavalta”, s. 631–633 teoksessa Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY, Helsinki 1987. Rauhanneuvotteluja voimakkaimmin kannattaneet sosiaalidemokraatit tekivät aiheesta keväällä 1920 eduskunnassa kaksikin välikysymystä.Pietiäinen 1992, s. 439, 443–446.
Presidentti Ståhlberg asetti 16. huhtikuuta komitean valmistelemaan rauhanteon yhteydessä olevia kysymyksiä. Puheenjohtajana toimi J. K. Paasikivi ja jäseninä Alexander Frey, Väinö Kivilinna, Väinö Tanner, Rudolf Walden, J. H. Vennola ja Väinö Voionmaa. Komitea piti ensimmäisen kokouksensa 19. huhtikuuta yhdessä hallituksen ulkoasiainvaliokunnan kanssa. Komitea jakautui kahteen jaostoon: poliittiseen ja taloudelliseen. Jaostot valmistelivat asiat, joista päätettiin yhteiskokouksessa. Komitean päätökset Suomen ehdotuksiksi tuleviin rauhanneuvotteluihin muotoiltiin valmiiksi artikloiksi. Sen jälkeen, kun komitea oli saanut ehdotuksensa valmiiksi, se kokoontui vielä kolmena päivänä pohtimaan artikloja yhdessä hallituksen kanssa.
Aseleponeuvottelut Rajajoella Suomen ja Neuvosto-Venäjän valtuuskunnat kokoontuivat 12. huhtikuuta 1920 aseleponeuvotteluihin Rajajoelle. Suomen valtuuskuntaa johti kenraalimajuri Martin Wetzer ja sen muut jäsenet olivat majuri Arne Somersalo, kapteeni Einar Schwanck, lähetystöneuvos Lauri Hannikainen ja insinööri Albert Enckell. Neuvosto-Venäjän valtuuskuntaa johti Mihail Laševitš ja sen muut jäsenet olivat Aleksandr Samoilo, Jevgeni Behrens, B. Suhl ja P. Udalov.Polvinen 1971, s. 344–345. Neuvottelut eivät edenneet, sillä osapuolten näkemykset erosivat toisistaan suuresti. Suomi lähti ajatuksesta, jonka mukaan maiden välillä tulisi muodostaa puolueeton turvallisuusvyöhyke, joka kattaisi Vienan Karjalan, Aunuksen Karjalan pohjoisosat ja Nevan pohjoispuolisen Inkerinmaan. Neuvosto-Venäjä taas halusi neuvottelut käytävän vuoden 1914 rajan pohjalta lukuun ottamatta Repolaa ja Porajärveä, joista voitaisiin neuvotella erikseen. Aseleponeuvottelut katkaistiin 24. huhtikuuta, koska rajakiistojen selvittelyä katsottiin paremmaksi jatkaa lopullisissa rauhanneuvotteluissa.
Neuvosto-Venäjän ulkoministeri Georgi Tšitšerin esitti virallisen neuvottelutarjouksen Suomelle 11. toukokuuta.Engman 2007, s. 665. Suomen hallitus antoi hyväksyvän vastauksensa 14. toukokuuta, ja eduskunta antoi hallitukselle valtuudet rauhanneuvotteluiden käymiseen.
Rauhanneuvottelut Tartossa thumb|pysty=1.5|Suomen neuvotteluvaltuuskunta avustajineen. Eturivissä vasemmalta Alexander Frey, Väinö Voionmaa, J. H. Vennola, J. K. Paasikivi, Rudolf Walden, Väinö Kivilinna ja Väinö Tanner. thumb|pysty=1.5|Neuvosto-Venäjän neuvotteluvaltuuskunta avustajineen. Toisessa rivissä viidentenä ja kuudentena vasemmalta Jan Berzin ja Platon Keržentsev.
Suomen valtuuskunta Juho Kusti Paasikivi (kokoomus), pj. Alexander Frey (RKP) Väinö Kivilinna (maalaisliitto) Väinö Tanner (SDP) Rudolf Walden (puolueeton, oikeisto) Juho Vennola (edistyspuolue) Väinö Voionmaa (SDP)
Venäjän valtuuskunta Jan Antonovitš Berzin (oikealta nimeltään Jānis Bērziņš-Ziemelis), pj. Platon Mihailovitš Keržentsev Nikolai Sergejevitš Tihmenev Aleksandr Aleksandrovitš Samoilo Jevgeni Andrejevitš Behrens
Neuvottelujen lähtötilanne thumb|pysty=1.5|Ylioppilaskunta Eesti Üliõpilaste Seltsin talo, jossa rauhanneuvottelut käytiin. Rauhanneuvottelut alkoivat Viron Tartossa 12. kesäkuuta 1920. Neuvottelut käytiin Tarton yliopiston opiskelijajärjestö Eesti Üliõpilaste Seltsin talossa. Suomen valtuuskuntaa johti J. K. Paasikivi ja se koostui samoista henkilöistä kuin Suomen rauhanehdot valmistellut komitea. Puheenjohtajuutta oli alkuaan tarjottu Carl Enckellille, mutta hän kieltäytyi, koska vastusti rauhan solmimista bolševikkien kanssa. Kun jäsenten näkemykset Itä-Karjalan Suomeen liittämisen tarpeellisuudesta vaihtelivat, Paasikiven komitea oli kompromissina ajatellut vaatia itäkarjalaisille oikeutta päättää kansanäänestyksellä kuulumisesta joko Suomeen tai Venäjään. Ulkoministeri Holsti sen sijaan antoi Suomen valtuuskunnalle tavoitteeksi vetää itäraja Laatokan–Syvärin–Äänisen–Vienanmeren linjalle sekä liittää Petsamo ja koko Kuolan niemimaa Suomeen. Ainoastaan vaatimukset Kirjasalosta tai Inkerinmaasta jätettiin sivuun, koska niiden tavoittelua ei pidetty realistisena Pietarin läheisen sijainnin vuoksi. Inkeriläisille päätettiin suositella kulttuuriautonomiaa.Niinistö 2005, s. 219.