Nykytanssi

pienois|pysty|Nykytanssia.

Nykytanssi on yleisnimitys tanssilajeille, jotka ovat syntyneet tai yleistyneet 1920-luvun jälkeen. Nykytanssinimitystä käytettään erityisesti näyttämö- eli taidetanssista ja sellaisista tanssimuodoista, joissa keho on merkittävästi ja kokonaisvaltaisesti käytössä. Nykytanssiteokset saattavat poiketa toisistaan huomattavasti, sillä nykytanssi on tyylimuotona "sateenvarjolaji", jonka alle mahtuu useita erilaisia suuntauksia ja joka ottaa vaikutteita niin muusta tanssista kuin taiteestakin. Suomessa nimitystä nykytanssi on käytetty 1980-luvulta alkaen. Alun perin termiä käytettiin 1960-luvulla erotuksena ekspressionistisesta tanssista.Fakta-tietosanakirja. WSOY, Porvoo.

Nykytanssin eri muotojen opetusta tarjotaan Suomessa laajasti ja suomalaisen nykytanssin taso on kansainvälisesti nähden varsin hyvä.

Nykytanssin kehityshaaroja Vapaa tanssi, (myös plastinen tanssi tai esteettinen tanssi), 1900-luvun alun tanssimuoto, nykytanssin edeltäjä Ilmaisutanssi eli ekspressionistinen tanssi, saksaksi ausdruckstanz, 1900-luvun alun tanssimuoto, nykytanssin edeltäjä Moderni tanssi, vapaasta tanssista alun perin 1900-luvun alkupuolella kehittynyt tanssilaji Tanssiteatteri, modernista tanssista ja teatterista alun perin Saksassa kehittynyt yhdistelmämuoto Postmoderni tanssi, modernin tanssin rajoituksista 1960-luvulla irtautunut nykytanssimuoto Jazztanssi, afroamerikkalaisen kulttuurin piirissä 1930-luvulla syntynyt tanssilaji Uusi tanssi, 1980-luvulla esiin noussut tanssisuuntaus, joka tukeutuu kehoterapeuttisiin menetelmiin ja hakee uutta "luonnollista" liikkumisen tapaa

Nykytanssi taiteenlajina

pienois|Tanssijoita näyttämöllä. Monet nykytanssin piirteet pohjautuvat modernille tanssille. Moderni tanssi on hyvin ilmaisevaa ja balettia vapaammin liikkuvaa. Se sai alkunsa 1900-luvun vaihteessa, kun osa tanssijoista alkoi hakea vastapainoa klassisen baletin jäykkyydelle ja kurinalaisuudelle. Yksi huomattavimpia uranuurtajia oli yhdysvaltalainen Isadora Duncan, joka yhdessä muiden kanssa loi pohjan vapaammalle näyttämötanssille. Vapaan tanssin kehitys alkoi rinnakkain, ja osittain toisistaan riippumatta, sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Yhdysvaltalaisia vaikuttajia olivat Duncanin lisäksi Loië Fuller, Ruth St. Denis ja Doris Humphrey. Eurooppalaiset François Delsarte, Émile Jaques-Dalcroze ja Rudolf von Laban kehittivät teoriaa ihmisen liikeilmaisusta ja heidän luomansa opetusmenetelmät johtivat sekä uuden ekspressionistisen tanssin että voimistelun kehitykseen.

Vapaan tanssin lähtökohtia olivat halu löytää balettia luonnollisempi ja terveellisempi tapa liikkua, tanssiliikkeen sisäisistä tunteista lähtevä ekspressiivisyys ja ajan elämän ja ilmiöiden käsitteleminen satuhahmojen sijaan. Modernissa tanssissa liikkeet pyritään tekemään mahdollisimman luonnollisissa kaarissa ja pienellä voiman käytöllä, mutta toisaalta ilmaisun vaatiessa myös niiden tekemiseen vaadittava voima näyttäen. Moderni tanssi hakee ilmaisullista laajuutta sallimalla myös "rumien" ja vaikkapa kömpelöltä näyttävien liikkeiden hyödyntämisen. Maan vetovoiman vaikutus liikkeisiin tehdään näkyväksi painottomuuden illuusioon pyrkivästä baletista poiketen. 1960-luvulla syntynyt postmoderni tanssi toi esitysten materiaaliksi myös tavallisen arkipäivän liikkeen, joka ei vaadi teknistä taituruutta.

Modernin tanssin tekniikoita ja opetustyylejä on useampia. Varsinkin pioneerikauden yhdysvaltalaisen modernin tanssin nimekkäät hahmot kehittivät usein myös tarpeitaan vastaavan harjoitusmenetelmän. Näihin lukeutuvat Graham-, Cunningham-, Limón-, Hawkins ja Nikolais-Louis -tekniikat. Graham-tekniikan tavoitteena on ollut pyrkimys nostaa modernin tanssin osaamisen taso baletin vertaiseksi. Myöhemmin tärkeiksi ovat nousseet myös erilaiset kehoterapeuttiset metodit (Alexander, Feldenkreis, Body Mind Centering, Pilates jne.), kontakti-improvisaatio, release-tekniikka, vaikutteet eri kamppailulajeista ja muun muassa japanilaissyntyisen buto-tanssin tekniikat. Improvisaatiolla ja oman luovuuden hyödyntämisellä on tärkeä osa modernissa tanssissa. Haluttaessa erottautua varhaisemmasta modernista tyylistä on siirrytty yhä enemmän käyttämään termiä nykytanssi (englanniksi contemporary dance), mutta kyse on kuitenkin historiallisesti samaan kehityskaareen liittyvistä tanssimuodoista, joiden välille on vaikeaa – ja tarpeetonta – vetää tiukkaa rajaa. Nykyopettajille on tyypillistä tietyn nimetyn tekniikan opettamisen sijaan poimia vaikutteita useista lähteistä ja koostaa niistä omakohtainen opetustapa.

Moderni tanssi voi käyttää mitä tahansa tyylilajia edustavaa musiikkia, muuta äänimateriaalia tai tapahtua hiljaisuudessa. Tanssijat voivat myös tuottaa esitykseen ääntä itse liikkuessaan joko suullaan, kehollaan tai käyttämillään esineillä. Tanssin ja musiikin suhteen pohtiminen ja siihen liittyvät kokeilut ovat olleet tärkeässä roolissa modernin tanssin eri kehitysvaiheissa.

Nykytanssin historia

Nykytanssin kehittyminen alkoi 1900-luvun alussa, jolloin tanssitaiteelle etsittiin uutta muotoa irrallaan baletin kahlitsevista säännöistä ja estetiikasta. Kehitys sai vaikutteita muun muassa François Delsarten (1811–1871) teorioista, joissa hän yritti luoda järjestelmää kaikkien kehon eleiden ja liikkeiden tunnemerkityksellisen sisällön ymmärtämiseksi. Historiallista taustaa uudenlaiselle tanssille loivat myös vuosisadan alun feministinen liike, pyrkimykset irtautua (naisen) kehoa hallitsevista rajoituksista kuten korsetista ja vaatimukset uuden terveellisen ja luonnollisen liikuntamuodon kehittämisestä sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa.

Varhaiset vaiheet Yhdysvalloissa

1890-luvun alussa yhdysvaltalainen näyttelijätär Loië Fuller (1862–1928) kehitti omaperäisiä soolotanssiesityksiä, joiden tehokeinona oli silkkikankaasta valmistettujen pukujen ja sähkövalon avulla luodut efektit. Kanadalainen Maud Allan (1883–1956) halusi herättää antiikin Kreikan tanssimuodon uudestaan henkiin. Merkittävimmän panoksen uuteen tanssiin toi kuitenkin niin ikään yhdysvaltalainen Isadora Duncan (1877–1927), jonka myös kreikkalaisen tanssin innoittamat, täysin baletinvastaiset esiintymiset herättivät suurta ihastusta erityisesti eurooppalaisissa yleisöissä.

Vaikka voidaan epäillä Duncanin – kuten myös Fullerin – saaneen jonkinlaista Delsarte-pohjaista opetusta, Duncanin tanssi pohjautui hänen omaan intuitiivisuutensa ja esiintyjän herkkyyteensä ilman muodollisia rakenteita tai koulutuspohjaa. Duncanin taide oli niin sidoksissa hänen omaan persoonaansa, ettei se koskaan johtanut pysyvän koulukunnan muodostumiseen. Silti hänen tanssinsa ekspressiivisyys ja intohimoinen tunneilmaisunsa yhdistettynä omaperäisiin spontaaneihin liikkeisiin, joita eivät kahlinneet tanssitekniset säännöt tai sosiaaliset tabut, tekivät pysyvän vaikutuksen tanssitaiteeseen. Hänen ajatuksensa tanssin nostamiseksi muiden taiteiden veroiseksi ja vaatimus siitä, että tanssi-ilmaisun pitää käyttää koko kehoa instrumenttinaan ja hylätä baletin luonnoton pyrkimys voittaa painovoiman lait olivat tärkeitä nykytanssin kehitykseen johtaneita periaatteita.

Isadoran kohahduttaessa paljasjalkatanssillaan yleisöjä Euroopassa Ruth St. Denis haki Yhdysvalloissa innoitusta itämaisista rituaaleista. Hän perusti esiintyvän ryhmän ja hyödynsi vaudeville-teatterin tehokeinoja. Ne olivat St. Denisille kuitenkin vain väline toteuttaa visioitaan. Hänen miehensä Ted Shawn (1891–1972) oli kiinnostunut myös yhdysvaltalaisesta kansanperinteestä ja nojautui siitä saamiinsa ideoihin tansseissaan. Denishawn-ryhmä otti tanssin vakavasti eikä pitänyt sitä pelkkänä viihteenä. Heidän voidaan katsoa kasvattaneen Yhdysvaltojen tanssiyleisön, mutta muuten tyyli kävi lopulta vanhanaikaiseksi. Denishawn kasvattama seuraava sukupolvi kehitti yhdysvaltalaista tanssia eteenpäin.

Varhaiset vaiheet Euroopassa

Yhdysvaltalaisen modernin tanssin rinnalla ja siitä osittain riippumatta kehittyi Saksassa sekä uusi tanssi että uusi voimistelu. Nimikkeinä käytettiin niin termejä vapaa tanssi, plastinen tanssi, esteettinen tanssi, ekspressionistinen tanssi, ilmaisutanssi () kuin moderni tanssi. 1910–1930-lukujen voimistelulla ja tanssilla oli yhteisiä periaatteita. Ne uskoivat luonnonmukaiseen liikkeeseen, jolta haluttiin fyysistä, psyykkistä ja henkistä kokonaisvaltaisuutta. Liikuntakasvatuksella nähtiin olevan voimakas sekä taiteellinen että kasvatuksellinen merkitys ja sen haluttiin pohjautuvan tieteelliseen terveellisyyteen. Emile Jaques-Dalcrozen (1865–1950) rytmistä kokonaisliikuntaa opettaneessa koulussa oli myös neljä suomalaisopettajaa: Marianne Pontan, Annsi Bergh, Mary Hougberg ja Irja Hagfors.

Sveitsissä tanssija-koreografi Rudolf von Laban kehitteli I maailmansodan jälkeisinä vuosina tanssikasvatukseen ja ihmisliikkeiden ilmaisullisten lainalaisuuksien teoriaa. Näiden pohjalta hän loi myös tanssinotaatiojärjestelmän, labanotaation, jota edelleen käytetään kaikenlaista liikettä kirjaamaan pystyvänä – tosin hieman raskassoutuisena – muistiinmerkitsemissysteeminä videotallenteiden rinnalla. Laban oli enemmän tiedemies kuin taiteilija, mutta hänen liiketutkimuksiaan veivät näyttämölliseen suuntaan hänen oppilaansa.

Labanin lisäksi Dalcrozella opiskellut Mary Wigman (1886–1973) teki debyyttinsä 1914. Hän tarkasteli Labanin teorioita draamallisesti: tila oli hänelle joko ystävällinen tai vihamielinen ympäristö, joka piti joko valloittaa tai siitä saattoi nauttia. Hänen ekspressiivinen tanssinsa sai sekä tilallisen muotonsa että rytmiikkansa tästä konfrontaatiosta tilan kanssa. Wigman oli ensisijaisesti soolotanssija, mutta toinen Labanin oppilas Kurt Jooss (1901–1979) työsti tanssia ryhmälle ja kehitteli koreografisia näytelmiä tavoitteenaan tanssiteatteri. Hänen kuuluisin teoksensa on Vihreä pöytä (1932), aiheeltaan sodanvastainen teos, jossa näkyy hänen pyrkimyksensä klassisen ja modernin tekniikan synteesiin. Hänen Essenissä toimineen Folkwang-koulunsa kasvatteja ovat merkittävät eurooppalaiset nykytanssikoreografit kuten Pina Bausch (s. 1940), Reinhild Hoffmann (s. 1943) ja Susanne Linke (s. 1944). Muita 1900-luvun alun eurooppalaisia tanssinimiä olivat:

Harald Kreutzberg (1902–1968) – ajan johtava miestanssija Gret Palucca (s. 1902) – lyyristä abstraktia tyyliä edustanut tanssija-opettaja, Palucca-koulun perustaja Valeska Gert (1892–1978) – itseoppinut kabareetanssija-näyttelijä, jonka mimiikkaa hyödyntävä tanssi oli groteskia, satiirista ja yhteiskuntakriittistä Trudi Schoop (s. 1903) – koomisia ja yhteiskuntakriittisiä baletteja esittänyt tanssija-kabareetaiteilija, keskittyi myöhemmin tanssiterapiaan Dore Hoyer (1911–1967) – ekspressionistista ausdruckstanzia sooloesityksissään viljellyt tanssija-koreografi Jean Weidt (s. 1904) – poliittiseen työväenliikkeeseen sitoutuneen tanssin edustaja Oskar Schlemmer ja Bauhausilaiset tanssikokeilut, joissa tutkittiin ihmisen ja näyttämötilan suhdetta, materiaaleja ja muotoja

Saksalainen uusi tanssi isona liikkeenä katosi toisen maailmansodan myllerryksen myötä, vaikka joidenkin mielestä syytä oli improvisaatiopohjaisuudessa, joka ei antanut aineksia muodon kehittymiselle. Sotaa edeltäneet ajatuksetkin tuntuivat vanhanaikaisilta eikä niihin enää haluttu palata.

Modernin tanssin pioneerit Yhdysvalloissa – 1920-luvun lopulta 1930-luvulle