Suomalainen Waffen-SS-vapaaehtoispataljoona (, alkujaan SS Freiwilligen-Bataillon Nordost) oli vuosina 1941–1943 toisen maailmansodan itärintamalla toiminut suomalaisista vapaaehtoisista koottu Saksan Waffen-SS:n joukkoyksikkö. Pataljoona oli osa SS-divisioona Wikingiä (5. SS-Panzer-Division Wiking). Useat vapaaehtoisista toimivat jatkosodan päättymisen jälkeen saksalaisten Suomeen perustamassa vastarintaliikkeessä. Noin 1 400 suomalaisesta Waffen-SS:n sotilaasta kaatui 256, katosi 14 ja haavoittui 686.Lapin Kansa (Digitilaajille)
Yksikkö tunnetaan professori Mauno Jokipiin yksiköstä kirjoittaman, runsaasti siteeratun teoksen mukaan suomeksi myös nimellä Panttipataljoona.Ilkka Ahtiainen, Tuntematon sotilas ja hänen vaimonsa. Helsingin Sanomat 15.5.2011 sivu D 3.
Tausta thumb|Suomalaisvapaaehtoisia Tampereella vuonna 1943. Saksalainen everstiluutnantti Joseph Veltjens saapui marsalkka Hermann Göringin lähettämänä elokuussa 1940 Helsinkiin neuvottelemaan saksalaisten joukkojen kauttakulusta Suomen kautta Norjaan ja Saksan ja Suomen välisistä asekaupoista. Veltjensin vierailu osoitti, että Saksan poliittinen mielenkiinto Suomea kohtaan oli herännyt. Ajatus jääkärien perinteitä vaalivan suomalaisen vapaaehtoisjoukon lähettämisestä Saksaan heräsi miltei samanaikaisesti kuin Veltjensin neuvottelut suomalaisten kanssa alkoivat Helsingissä. Sen esitti ensimmäisenä sotatalouspäällikkö kenraalimajuri Leonard Grandell. Historioitsija Andre Swanströmin mukaan on todennäköistä, että aloite vapaaehtoispataljoonan lähettämiseen tuli nimenomaan Saksalta.Swanström 2018, s. 33–34.
Pataljoona oli Suomen epävirallinen panos Saksan propagoimaan eurooppalaiseen ristiretkeen bolševismia vastaan. Taisteluun pyrittiin saamaan edes yksi yksikkö tai joukkoyksikkö jokaisesta maasta, myös Saksan miehittämistä maista. Pataljoona oli näin Suomen diplomaattinen ele Saksalle. Suomen poliittisen johdon toive olisi ollut yksikön lähettäminen Saksan armeijan eli Wehrmachtin joukkoihin.Swanström 2018, s. 33. Kohteeksi kuitenkin tuli aatteellisesti painottunut SS, joka kamppaili Wehrmachtin kanssa vaikutusvallasta natsien johtamassa Saksassa. Heinrich Himmlerin johtama SS pyrki keskeiseen asemaan tulevan saksalaisen Euroopan johdossa. Siksi järjestön vaikutusvaltaa ja organisaatiota oli laajennettava.Swanström 2018, s. 31.
SS-pataljoonalla Suomi halusi myös varmistaa Saksan diplomaattisen tuen Neuvostoliiton uhkaa vastaan. Suomi ei kuitenkaan suostunut jatkamaan pataljoonan toimintaa, kun kaksivuotinen sopimus päättyi huhtikuussa 1943. (Digitilaajille)
Vapaaehtoisten motivaatio ja aatteet thumb|Suomalaisia SS-miehiä tapaamassa Goebbelsia vuonna 1942. Historioitsija Jukka Tarkan mukaan suomalaiseen SS-pataljoonaan ilmoittautuneita eivät innoittaneet niinkään poliittiset tai aatteelliset syyt, vaan pohjimmiltaan samat asiat kuin monia jääkäreitäkin neljännesvuosisata aikaisemmin: sotaromantiikka ja seikkailunhalu. Tätä kuvasti vahvasti se, että varsin suuri osa halukkaista lähtijöistä ei ollut vielä saavuttanut asevelvollisuusikää.Tarkka ja Tiitta, s. 143 Mauno Jokipiin mukaan viidennes hyväksytyistä oli arvoiltaan radikaaleja oikeistolaisia, jollaisia suomalaisista oli vain 6–8 prosenttia. Noin 40 prosenttia oli 16–19-vuotiaita. Suurin ikäluokka olivat vuonna 1922 syntyneet.
Muiden muassa historiantutkijat Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja André Swanström ovat kuitenkin 2010-luvulla esille tulleen arkistoaineiston valossa osoittaneet Jokipiin kaunistelleen oikeistoradikaalien osuutta. SS-vapaaehtoiset ja heidät värvännyt toimikunta olivat huomattavasti Jokipiin esittämää vahvemmin erilaisten kansallismielisten radikaalien, fasistien ja kansallissosialistien käsissä. Silvennoisen ja Tikan mukaan noin 46 prosenttia vapaaehtoisista eli yli kaksinkertainen määrä Jokipiin laskelmiin verrattuna olisi ilmaissut itse olevansa selkeästi fasistisen politiikan kannattajia. Swanströmin mukaan Jokipii näyttää käyttäneen lähteitä hyvin valikoivasti pyrkimyksenään häivyttää lähtijöiden oikeistoradikaalia poliittista taustaa.Swanström 2018, s. 56–57.
Oikeistoradikaaleissa piireissä oli myös pidemmälle vietyjä suunnitelmia. Vapaaehtoiset rinnastettiin jääkäriliikkeeseen, ja heissä nähtiin jääkärien tavoin tulevan Suur-Suomen sotilaallinen johto. Lähtijöiden koostumus oli siis erittäin merkityksellinen, ja ainakin osalle mahdollinen tulevaisuus oli myös motiivi vapaaehtoiseksi ilmoittautumiseen.Swanström 2018, s. 78–79. André Swanström on kuitenkin painottanut, että kaikkia lähtijöitä ei voi laskea fasististen ja kansallissosialististen ajatusten kannattajiksi. Mukana oli varmasti myös seikkailunhaluisia nuoria. Swanströmin mukaan oikeistoradikaalien osuus oli kuitenkin huomattavasti suurempi kuin Mauno Jokipiin tutkimukset ovat antaneet ymmärtää.
Viimeinen suomalaisista SS-upseereista, Brynolf Palmgren, sanoi syyksi Saksaan lähtöön toisaalta sen, että hän halusi saada laadukkaan sotilaskoulutuksen, ja toisaalta sen, että koko kansa koki talvisodan epäoikeudenmukaiseksi. SS-joukoista hän ei sanojensa mukaan tiennyt mitään ennestään. Palmgrenin mukaan lehdissä ei kerrottu keskitysleireistä, tosin upseerioppilasryhmälle kerrottiin juutalaisten voivan hyvin. SS-miehille tarjottiin propagandalehtiä, joiden vaikutuksen hän tajusi vasta Suomessa.
Värväystoiminta Värväyksen järjestäminen pienoiskuva|pysty|Suomalainen SS-sotilas Rainer Sormunen vuonna 1943. pienoiskuva|Suomalaiset SS-miehet palaamassa Suomeen. pienoiskuva|Suomeen palanneet SS-miehet suomalaisissa sotilaspuvuissa paraatissa 11. heinäkuuta 1943. Saksasta lähetettiin maaliskuussa 1941 Suomeen vapaaehtoisten värväystä hoitamaan SS-Standartenführer Dahm, joka oli aiemmin värvännyt vapaaehtoisia SS:ään Alankomaista ja Norjasta. Suomen ulkoministeriö halusi kuitenkin värväyksen tapahtuvan kotimaisin voimin. Se oli jo kaksi päivää aiemmin määrännyt toimintaa organisoimaan – laivanvarustaja Ragnar Nordströmin kieltäydyttyä – entisen Etsivän keskuspoliisin päällikön Esko Riekin, joka sitten sopi järjestelyistä saksalaisten kanssa. Riekki oli aiemmin hoitanut ruotsalaisten vapaaehtoisten vastaanottamista talvisodassa ja hän allekirjoitti lähes kaikki ruotsalaisten palvelussitoumukset Suomen valtion puolesta. Varmistaakseen Saksan tuen ja säilyttääkseen kontrollin värväykseen Suomen ulkoministeriö ja Riekki taipuivat useissa periaatekysymyksissä. Alkuaan molemmat vastustivat tiukasti muun muassa suomalaisten sijoittamista Wiking-divisioonaan, jossa he rinnastuisivat Saksan miehittämien maiden kansalaisiin.Jokipii 2002, s. 184–189.
Riekki loi luotetuista miehistä värväysverkoston koko maahan. Useat äärioikeistolaiset pienryhmät ja yksityishenkilöt tarjoutuivat oma-aloitteisesti auttamaan värväystoiminnassa, ja heidän osuutensa muodostui merkittäväksi. Esimerkiksi suomenruotsalaisen kansallissosialistisen Samfundet Folkgemenskap -järjestön johtaja Gunnar Lindqvist värväsi vapaaehtoispataljoonaan 54 miestä.Swanström 2018, s. 74–76. Värväyksen keskuksena toimi helsinkiläinen peiteyritys Insinööritoimisto Ratas, jossa vapaaehtoiset tarkastettiin ja hyväksyttiin.Jokipii 2002, s. 184–189. Toiminta hoidettiin julkisuudelta salassa mutta valtiojohdon tieten kevään 1941 aikana.Swanström 2018, s. 34.
Ensimmäiset vapaaehtoiset ilmoittautuivat 21. huhtikuuta 1941. Insinööritoimisto Ratakseen saapui ensimmäisen värväysviikon aikana 114 hyväksyttyä hakijaa. Tähän joukkoon kuului kansallissosialistisia avaintoimijoita (Unto Boman, Tauno Aarni, Mauno Alhainen, Jouko Itälä, Olavi Karpalo ja Thor-Björn Weckström) sekä värväysorganisaation johtajien omia perheenjäseniä (Esko Riekin poika Tero, Rataksen johtajan Harry Backbergin poika Pertti sekä värväysorganisaation sosialidemokraattisen edustajan Kalle Lehmuksen pikkuveli Uuno). Minkäänlaista karsintaa ei tässä vaiheessa suoritettu.
Karsinta Värvättäviin sovellettiin Waffen-SS:n yleisiä vaatimuksia, jotka vielä tuolloin olivat suhteellisen tiukkoja. Saksalaiset lääkärit tutkivat ehdokkaat. SS-mieheksi hyväksytyn tuli olla iältään 17–25-vuotias, paitsi sotapalveluksen suorittaneen päällystön jäsenen alle 40-vuotias. Hänen tuli olla naimaton, yli 170 cm pitkä ja arjalaista syntyperää. Ikävaatimuksesta huolimatta nuorin lähtijöistä oli 15-vuotias.Suistola 2008, s. 334–335. Moni nuori lähti väärennetyllä lupalapulla, kun luvan olisi pitänyt olla vanhempien allekirjoittama, ja SS-vaatimusten mukainen ei-arjalainen tausta jäi tutkimatta.Vertanen 2004, s. 67Lappalainen 1997, s. 114–115 Suomalaiseen SS-pataljoonaan ja upseeriksi saakka onnistui pääsemään jopa sukujuuriltaan juutalainen Toivo Vaaramo (synt. Warzabu), jonka isä oli Suomeen asettunut Puolan juutalainen.Swanström 2018, s. 35–36.
Hakemuksia saapui yhteensä noin 1 900. Noin kolmasosa hakemuksista tuli Riekin määräämien värvääjien kautta ja loput vapaaehtoisesti värväystoimintaan osallistuneiden tahojen välittäminä. Valpon miehet karsivat epäsopivat ehdokkaat Rataksessa. Saksalaiset olivat toivoneet, että noin kaksi kolmasosaa suomalaisista vapaaehtoisista olisi aatteellisia kansallissosialisteja, kuten Alankomaista ja Norjasta värvätyissä vastaavissa vapaaehtoisyksiköissä oli ollut. Lisäksi mukaan toivottiin paljon suomenruotsalaisia, joita pidettiin rodullisesti puhtaimpina. Toisin kuin suomalaiset ruotsalaiset määriteltiin germaaniseksi kansaksi. Kumpikaan toive ei kuitenkaan toteutunut sellaisenaan.
IKL:n ja kansallissosialististen pienryhmien kannattajat olivat silti hyväksyttyjen joukossa voimakkaasti yliedustettuina. Pelkästään omien ilmoitustensa perusteella heitä oli 46 % lähtijöistä.Swanström 2018, s. 47. Riekki kertoi myöhemmin karsineensa tietoisesti ääriaineksia lähtijöiden joukosta. Tämä tulkinta perustuu kuitenkin hänen omiin lausuntoihinsa. Riekki oli sotien jälkeen ahkerasti yhteydessä SS-historioitsija Mauno Jokipiihin ja kirjeenvaihdon perusteella huolissaan julkisesta kuvastaan.Swanström 2018, s. 41. Tilastojen valossa lähtijöistä karsittujen joukossa olikin prosentuaalisesti vähemmän radikaalin oikeiston kannattajiksi ilmoittautuneita kuin hyväksyttyjen joukossa. Ääriaineisten karsinta ei siis ollut ainakaan erityisen tehokasta.Swanström 2018, s. 54. Suurin osa valikoiduista, 79 prosenttia, kuului suojeluskuntaan. Motiiveikseen 85 prosenttia värvätyistä ilmoitti ”isänmaallisuuden” ja 70 prosenttia ”kommunismin vastaisuuden”. Ruotsinkielisten osuus ei ollut merkittävästi suurempi kuin osuus koko Suomen väestöstä. Täydennykset mukaan lukien pataljoonaan tuli lopulta 1 408 miestä, joista viisi kuului niin sanottuihin heimokansoihin.
SS-Vapaaehtoistoimikunta Helsinkiin perustettiin SS-Vapaaehtoistoimikunta, jonka puheenjohtajaksi tuli vuonna 1942 ulkoministeriön toivomuksesta Helsingin yliopiston rehtori, matemaatikko Rolf Nevanlinna. Häntä ennen puheenjohtajana oli ollut Riekki. Syksystä 1942 alkaen toimikunnan sihteerinä ja toiminnanjohtajana oli kansanedustaja R. G. Kallia ja varapuheenjohtajana pankinjohtaja P. H. Norrmén. Muina jäseninä olivat eri vaiheissa kenraaliluutnantti Hugo Österman, professori Mauno Vannas, kansanedustaja Iisakki Nikkola, tekniikan tohtori Reino Castrén, eversti P. O. Ekholm, vuorineuvos Petter Forsström, AKS:n puheenjohtaja Vilho Helanen, diplomaatti Asko Ivalo, majuri Kalervo Kurkiala, eversti Lasse Leander, everstiluutnantti K. E. Levälahti, everstiluutnantti Carl Lindh, vapaaherratar Ruth Munck, kapteeni Osmo Niskanen, everstiluutnantti Ragnar Nordström, toimitusjohtaja Artturi Orelma, professori N. A. Osara, tohtori L. Arvi P. Poijärvi, pankinjohtaja E. J. Saarinen, eläinlääkintäeversti J. S. Talvitie, eversti M. V. Vihma, everstiluutnantti Einari Haltiavuori, everstiluutnantti Hannes Anttila, majuri Kalle Lehmus, maisteri Kalervo Tamminen, kapteeni Bruno Aaltonen, kirkkoherra Richard Hjelt-Helaseppä, SS-Vapaaehtoistoimiston hoitaja Siiri Tuomola sekä johtaja Paavo Rautala.Swanström 2018, s. 429.Parvilahti 1958, s. 122, 142–144.
Pataljoonan lähettäminen Saksaan