Marietta Blau (29. huhtikuuta 1894 Wien, Itävalta-Unkari – 27. tammikuuta 1970 Wien) oli itävaltalainen fyysikko, merkittävä hiukkasfysiikan tutkija, jonka saavutukset jäivät hänen elinaikanaan paljolti vaille tunnustusta.
Elämä ja ura Marietta Blau syntyi Wienissä keskiluokkaiseen perheeseen. Hänen isänsä Markus (Mayer) Blau oli lakimies ja musiikkikustantaja. Blau kävi koulunsa Wienissä ja opiskeli sen jälkeen Wienin yliopistossa fysiikkaa ja matematiikkaa vuosina 1914–1918. Väitöskirjansa gammasäteilyn absorptiosta hän kirjoitti tuolloisen Keisarillisen tiedeakatemian Radiumtutkimuksen instituutissa. Hän työskenteli jonkin aikaa Saksassa röntgenputkitehtaalla sekä vuosina 1921–1923 Frankfurtissa lääketieteellisen fysiikan instituutissa, mm. opettamassa radiologiaa lääketieteen opiskelijoille. Lupaavasta uran alusta huolimatta hän äitinsä sairastuttua palasi vuonna 1923 Wieniin, Radiumtutkimuksen instituuttiin, missä hän työskenteli vapaaehtoisena ilman palkkaa.
Marietta Blau kehitti emulsiomenetelmän, jolla tallennettiin alkeishiukkasten liikeratoja. Tällä valokuvien vedostamista muistuttavalla menetelmällä hän pystyi havaitsemaan neutroneita ja löytämään kosmisten säteiden aikaansaamia ydinten hajoamistapahtumia. Vuodesta 1932 lähtien hän yhdessä entisen oppilaansa Hertha Wambacherin kanssa tutki ydinten hajoamisen jälkiä emulsioissa. Vuonna 1937 Blau ja Wambacher asensivat kuvauslevyjä Tiroliin, korkealla Hafelekarvuorella sijaitsevalle tutkimusasemalle tallentamaan kosmista säteilyä, ja löysivät ns. hajoamistähtiä, ensimmäiset selvät todisteet raskaiden atomiytimien hajoamisesta kosmisen säteilyn vaikutuksesta.
Juutalaisen syntyperänsä ja sukupuolensa vuoksi Blau ei pystynyt habilitoitumaan eikä jatkamaan uraansa Wienissä. Vaikka natsipuolue oli ennen Anschlussia Itävallassa kielletty, Radiumtutkimuksen instituutin useat merkittävät tutkijat tunsivat sympatioita natsiaatetta kohtaan ja alkoivat painostaa Blauta. He muun muassa syyttivät Blauta epäreilusta käytöksestä ei-juutalaista Hertha Wambacheria kohtaan (joka oli hakenut natsipuolueen jäsenyyttä 1934) ja vaativat heidän yhteisessä julkaisussaan nimien järjestystä vaihdettavaksi.
Maaliskuussa 1938, päivää ennen kuin natsi-Saksan joukot marssivat Itävaltaan, Marietta Blau lähti vierailevaksi tutkijaksi Oslon yliopiston epäorgaanisen kemian laitokselle, professori Ellen Gleditschin kutsusta. Samaan aikaan Amerikassa työskentelevä Albert Einstein oli jo jonkin aikaa yrittänyt saada Blaulle järjestetyksi työpaikan Meksikosta. Vielä samana vuonna Blau muutti yhdessä äitinsä kanssa edelleen Mexico Cityyn, missä hän opetti teknillisessä korkeakoulussa tuleville insinööreille fysiikkaa eikä juuri pystynyt edistämään omaa tutkimustaan. Vuonna 1944 hän siirtyi Yhdysvaltoihin, missä hän pääsi ensiksi Albert Einsteinin avustuksella Canadian Radium and Uranium Corporation -yhtiön palvelukseen, vuodesta 1948 lähtien tutkijaksi Columbian yliopistoon. Vuonna 1950 hän sai Yhdysvaltain kansalaisuuden ja siirtyi tutkijaksi New Yorkin Brookhavenissa toimivaan kiihdytinlaboratorioon. Samana vuonna häntä ehdotettiin Nobelin fysiikanpalkinnon saajaksi, mutta palkinnon sai brittiläinen Cecil Powell, joka vuodesta 1938 lähtien oli työskennellyt Blaun tutkimuksiin perustuvilla menetelmillä. Powell ei palkintopuheessaan edes maininnut Blaun nimeä.
Vuodesta 1956 Blau jatkoi hiukkastutkimuksiaan Floridassa Miamin yliopiston apulaisprofessorina. Vuonna 1960 hän palasi Wieniin, missä hän heikentyvästä terveydestään huolimatta työskenteli – jälleen palkattomasti, vain Yhdysvalloista saamansa niukan eläkkeen varassa – vuoteen 1964 saakka Radiumtutkimuksen instituutissa johtaen hiukkastutkimusten analyysejä yhteistyössä CERNin kanssa. Tiedeyhteisössä hänet paljolti unohdettiin ja jätettiin yksin, myös vanha ystävyys fyysikko Berta Karlikin kanssa, joka aikoinaan oli tukenut Blauta, katkesi.
Marietta Blaun tieteelliset saavutukset hiukkasfysiikan uranuurtajana jäivät hänen henkilöhistoriansa vuoksi paljolti huomaamatta. Nobelin fysiikanpalkinnon saajaksi häntä ehdotettiin kaikkiaan viisi kertaa, tuloksetta. Vuonna 1937 hän sai Wienin tiedeakatemian Ignaz L. Lieben -palkinnon, vuonna 1962 Itävallan tiedeakatemian Erwin Schrödinger -palkinnon – Akatemian jäseneksi häntä ei onnistuttu koskaan valitsemaan.
Marietta Blau kuoli 1970 syöpään, jonka on arveltu johtuneen hänen tutkimustyössään saamastaan säteilyaltistuksesta. Alan tieteellisissä julkaisuissa ei hänen kuolemansa johdosta ilmestynyt yhtään muistokirjoitusta.
Jälkimaine Marietta Blaun entisessä koulussa Wienissä on hänen muistolaattansa, ja hänen mukaansa on nimetty katu Wienin 22. kaupunginosassa sekä luentosali Wienin yliopiston päärakennuksessa. Innsbruckin yliopisto on perustanut Tirolin Hafelekarvuorelle, lähelle paikkaa, jossa Blau aikoinaan suoritti tutkimuksia, tutkimusaseman, joka on nimetty hänen mukaansa.
Itävallan tiedeakatemia yhdisti vuonna 2025 kaksi siihenastista tutkimuslaitosta uudeksi hiukkasfysiikan tutkimusinstituutiksi, joka nimettiin Marietta Blaun mukaan. Koulutusta ja kansainvälistymistä tukeva OeAD myöntää itävaltalaisille tohtoriopiskelijoille ulkomailla suoritettavia opintoja varten Marietta Blau -stipendejä.
Lähteet
Luokka:Itävaltalaiset fyysikot Luokka:Ydinfyysikot Luokka:Vuonna 1894 syntyneet Luokka:Vuonna 1970 kuolleet