Eteläitalianvinttikoira () on mahdollisesti sukupuuttoon kuollut italialainen koirarotu. Sillä ei ole FCI:n eikä Italian Kennelliiton (ENCI) virallista tunnustusta.
Ulkonäkö Eteläitalianvinttikoira on hoikkarakenteinen, korkearaajainen ja ketterä. Pää on pitkä ja kartionmuotoinen. Kallo on selvästi kapea: sen leveys on alle puolet pään pituudesta. Kuono on pitkänomainen, leuat vahvat ja huulet tiiviit; kulmahampaat ovat pitkät ja vahvat. Suurten silmien katse on lempeä; toisinaan myös hieman surullinen, lähes melankolinen. Rintakehä on syvä ja laskeva. Vatsaviiva on ylösvetäytynyt. Raajat ovat hoikat, mutta vahvat. Karvapeite on lyhyt.Canton, Mario. Levrieri e segugi primitivi, s. 169. Antonio Crepaldi Editore, 2012: Porto Viro, Italia. Kaikki yhtenäiset värit ovat mahdollisia: käytännössä hiekka (fawn), punakeltainen, harmaankeltainen, punainen, harmaa, liuskeenharmaa, tiikeriraitainen (brindle) tai musta. Lisäksi niissä voi esiintyä valkoiset merkit päässä, rintakehässä ja raajoissa. Urosten säkäkorkeus vaihtelee 65-72 cm (ihanne 70 cm) ja narttujen 60-68 cm (ihanne 65 cm) välillä.
Luonne ja käyttäytyminen Rotu on hyvin herkkä, erittäin kiintynyt omistajaansa ja tätä kohtaan lempeä. Se suhtautuu kuitenkin varautuneesti ja pidättyväisesti vieraisiin. Se on synnynnäinen metsästäjä, joka liikkuu kevyesti ja äänettömästi ja kykenee juoksemaan pitkiä matkoja erittäin nopealla laukalla. Vahva ja kuiva lihaksisto, suuri keuhkokapasiteetti ja hyvä vastustuskyky mahdollistavat korkean rasituksensietokyvyn.
Alkuperä Eteläitalianvinttikoira mainitaan Flavio Brunon kirjassa La Velocità: Il levriero meridionale o italiano vuodelta 2009, ja se on nimensä mukaisesti kotoisin Etelä-Italiasta. Se on alkuperältään muinainen, kenties yksi vanhimmista roduista, ja se on säilynyt sekä ulkonäöltään että luonteeltaan muuttumattomana 1000-luvulta asti. Se on selviytynyt vuosisatojen ajan maaseudun olosuhteiden, kuten alueelle tyypillisen ympäristön, sekä yhteiskunnallis-taloudellisten vaikutteiden ansiosta, jotka ovat tukeneet sen perinteistä käyttötarkoitusta.
Metsästys oli alun alkaen pakollinen selviytymiskeino ja myöhemmin keskiaikaisten herrojen vapaa-ajanviettotapa; he harrastivat sitä usein hevosten selästä, ja heitä seurasi lauma vinttikoiria. Rotua on käytetty erityisesti jäniksen metsästykseen, ja vuosisatojen kuluessa sen ominaisuudet, kuten oikeanlainen rakenne ja liikkeet, kehittyivät ja vakiintuivat juuri tätä tarkoitusta varten.
Tämä vinttikoira kehittyi maan eteläosissa pääasiallisesti siksi, koska siellä oli parhaat ilmastolliset, orografiset ja ympäristölliset olosuhteet ja koska siellä riitti sille ominaista riistaa.
Lähteet
Luokka:Italialaiset koirarodut Luokka:FCI:n ulkopuoliset rodut Luokka:Vinttikoirat