Ranskan Sudan () oli nykyisen Malin valtion alueen käsittänyt Ranskan siirtomaa Ranskan Länsi-Afrikassa vuosina 1880–1958. Ranska valloitti alueen vuosina 1878–1898. Sen rajat ja viralliset nimet vaihtelivat eri aikoina.
Siirtomaan talous perustui maanviljelyyn ja karjanhoitoon. Se tuotti emämaata varten lähinnä maapähkinän ja puuvillan kaltaisia raaka-aineita. Ranskan Sudaniin syntyi afrikkalainen sivistyneistö, joka ryhtyi toisen maailmansodan jälkeen aktiiviseen poliittiseen toimintaan. Autonominen Sudanin tasavalta perustettiin vuonna 1958. Senegalin kanssa muodostetun Malin liittovaltion hajottua siitä tuli itsenäinen Malin tasavalta vuonna 1960.
Historia Siirtomaan valloitus Ennen ranskalaismiehitystä nykyisen Malin alueella oli useita valtioita. Niistä suurimmat olivat Samori Tourén hallitsema mandinkavaltakunta Wasulu Nigerjoen yläjuoksulla, sulttaani Ahmadu Tallin tukulorivaltakunta joen keskijuoksulla ja Tieba Traorén senufovaltio Kenedugu etelässä. Keskenään sotineet afrikkalaisvaltiot kärsivät sisäisistä valtataisteluista ja alistettujen heimojen kapinoista. Ne eivät kyenneet vastustamaan nykyaikaisesti aseistetun siirtomaa-armeijan vähitellen edennyttä hyökkäystä.Novikov & Ursu, s. 41–43.
Länsi-Sudanin valtaamista tavoitellut Ranska laajensi aluettaan lännestä Senegalista käsin. Senegalin kuvernöörin Louis Faidherben aikana vuonna 1854 alettiin rakentaa Médinen linnoitusta Senegaljoen yläjuoksulle. Tukulorivaltakunnan hallitsijan Umar Tallin kanssa solmittu sopimus vakiinnutti Ranskan valtapiirin Bafingjoelle saakka. Ranskalaiset tiedustelijat matkailivat alueella solmien sopimuksia paikallisten päälliköiden kanssa.Novikov & Ursu, s. 45–48.
thumb|Länsi-Sudan 1880-luvun lopussa. Kaksikymmentä vuotta kestänyt Länsi-Sudanin alistaminen alkoi vuonna 1878. Gustave Borgnis-Desbordesin ja Joseph Gallienin johtamaan ensimmäiseen vaiheeseen kuului vähittäinen eteneminen kohti Nigerjokea. Ranskalaiset perustivat linnoitukset Bafoulabéen vuonna 1879, Kitaan vuonna 1881 ja Bamakoon vuonna 1883. Vuonna 1880 alettiin rakentaa rautatietä Kayesin ja Bamakon välille. Ahmadun kanssa solmittiin vuonna 1881 sopimus, jonka perusteella ranskalaiset saivat purjehtia Nigerjokea pitkin.Novikov & Ursu, s. 48–52.
Berliinin konferenssista vuonna 1884 alkaneen toisen vaiheen tavoitteena oli Samorin, Ahmadun ja Tieban alistaminen diplomatian keinoin Ranskan vasalleiksi. Paikallisten päälliköiden kanssa solmituilla protektoraattisopimuksilla Ranskan alaisuuteen joutuivat laajat alueet Bafingin, Falémén ja Gambian yläjuoksuilla sekä Fouta Djallonin pohjoisrinteillä. Ahmadun kanssa solmittiin uusi sopimus vuonna 1887. Samorin kanssa kolmivuotisten taistelujen jälkeen vuonna 1886 solmittu sopimus mahdollisti Mamadou Laminen johtaman kapinan kukistamisen Senegalissa. Seuraavan vuoden protektoraattisopimus Samorin kanssa laajensi Ranskan aluetta Niger- ja Tinkissojoelle saakka. Siguiriin perustettiin vuonna 1888 tärkeä linnoitus. Dinguirayen emiirin Aguibu Tallin, Futa Djallonin sulttaanien ja Kenedugun Tieban kanssa solmitut liitot estivät brittien etenemisen Gambiasta ja Sierra Leonesta. Wasulun ja Kenedugun sota vuosina 1887–1888 heikensi molempia ja pakotti Samorin uusiin alueluovutuksiin.Novikov & Ursu, s. 48, 52–58.
Vuonna 1890 alkanut kolmas vaihe liittyy siirtomaavaltojen väliseen kilpailuun ja tarpeeseen miehittää aikaisemmin vain kartalle piirretyt etupiirialueet. Ranskan Sudanin ensimmäinen kuvernööri Louis Archinard aloitti hyökkäyksen tukulorivaltakuntaa vastaan, jota hallitsivat Kaartan alueen Nioroon siirtynyt Ahmadu ja hänen Ségouun jäänyt poikansa Madani. Ségou vallattiin Mari Diarran johtamien bambaroiden tuella vuonna 1890 ja Nioro vuonna 1891. Mari Diarran johtama kapina kukistettiin ja Ségoun valtaistuimelle asetettiin vähäksi aikaa Kaartan entisen bambarahallitsijan poika Bodian Coulibaly. Nigerin vasemmalle rannalle Sansandingiin perustettiin Mademba Syn johtama nukkevaltio. Ahmadu pakeni Macinan pääkaupunkiin Bandiagaraan, josta hänet karkotettiin vuonna 1893. Tukulorivaltakunnan viimeinen jäänne oli ranskalaisten Bandiagaraan asettama Ahmadun veli Aguibu, joka hallitsi vuoteen 1902 saakka.Novikov & Ursu, s. 48, 59–62.
thumb|Ranskan Sudan vuonna 1893. Segun, Kaartan ja Macinan alueiden valtauksen jälkeen ranskalaiset saattoivat keskittyä Samori Tourén mandinkavaltakunnan tuhoamiseen. He perustivat jo vuonna 1891 linnoituksen Nigerin itäpuolelle Kankaniin ja hävittivät Wasulun pääkaupungin Bissandougoun. Samorin sissisodan hävityksistä kärsineet heimot asettuivat ranskalaisten puolelle, ja hänen uudelleen aseistautunut armeijansa siirtyi itään Kongin alueelle. Ranskalaisten taisteluissa kärsimät tappiot koskivat lähinnä heidän bambarasotilaista koostunutta alkuasukasarmeijaansa. Sota kävi kuitenkin suhteettoman kalliiksi, mikä herätti arvostelua kotimaassa. Keskustelu armeijan omavaltaisuudesta saavutti huippunsa vuonna 1894, kun Timbuktun vastoin siviilikuvernöörin määräystä vallannut Eugène Bonnierin retkikunta tuhoutui tuaregien kanssa käydyssä taistelussa. Joseph Joffren lisäjoukot löivät tuaregit, mutta taistelut Timbuktun ja Gaon seuduilla jatkuivat vielä monen vuoden ajan.Novikov & Ursu, s. 62–65.
Ranskalaisten vahvistetut joukot valloittivat vuosina 1895–1898 nykyisen Burkina Fason mosivaltiot ja Kenedugun pääkaupungin Sikasson. Kenedugun viimeinen hallitsija Babemba Traoré teki taistelussa itsemurhan. Ranskan ja Britannian länsiafrikkalaisten siirtomaiden rajat vahvistettiin vuonna 1898, ja Liberiaa kohti vetäytynyt Samori jäi ranskalaisten vangiksi. Britannia tunnusti Senegalista Tšadiin ulottuneen Ranskan Länsi-Afrikan vuoden 1899 julistuksella, vaikka sen itäosa oli yhä miehittämättä.Novikov & Ursu, s. 65–68.
Ranskan Sudanin hallinto thumb|Katin varuskunta 1900-luvun alussa. thumb|Alkuasukasjoukkojen tarkastus Timbuktussa. thumb|Bakoyejoen ylittävä rautatiesilta Toukotossa. thumb|Kenraalikuvernöörin käynti Bamakon asemalla. thumb|Rautatien pääteasema Koulikorossa. thumb|Jokilaiva lähtee Kayesista. thumb|Postialus Nigerjoella. thumb|Kuvernöörin residenssi Bamakossa. thumb|Katu Bamakossa. Siirtomaan rajat ja viralliset nimet muuttuivat moneen kertaan, mutta yleisessä kielenkäytössä se tunnettiin koko ajan Ranskan Sudanina. Vuonna 1880 perustettiin sotilasalue, jota kutsuttiin nimellä Ylä-Senegal. Sen keskuspaikkana toimi aluksi Médinen linnoitus ja vuodesta 1881 lähtien Kayes. Alue nimettiin Senegalin kuvernöörin alaiseksi Ranskan Sudaniksi 18. elokuuta 1890. Ranskan Sudan erotettiin Senegalista vuonna 1892 ja seuraavana vuonna sen sotilashallinto korvattiin siviilihallinnolla.Imperato & Imperato, s. lxxxii–lxxxiii, 124.
Ranskan Länsi-Afrikan muodostamisen yhteydessä vuonna 1895 osia Ranskan Sudanista liitettiin Senegaliin ja Ranskan Guineaan. Vuonna 1899 laajoja alueita liitettiin Guineaan, Dahomeyhin ja Norsunluurannikkoon ja siirtomaan nimeksi tuli Ylä-Senegal ja Keski-Niger.Imperato & Imperato, s. lxxxiii. Siitä ja Senegalin yhteyteen kuuluneista protektoraateista muodostettiin Senegambia ja Niger vuonna 1902.
Vuonna 1904 perustettiin Ranskan Länsi-Afrikan federaatioon kuulunut Ylä-Senegal ja Niger. Vuoteen 1911 saakka siihen kuului myös Nigerin sotilasalue (nykyinen Nigerin tasavalta) ja vuoteen 1919 Ylä-Volta. Siirtomaan pääkaupunki siirrettiin vuonna 1908 Kayesista Bamakoon.
Vuonna 1920 alue nimettiin jälleen Ranskan Sudaniksi. Osa lakkautetusta Ylä-Voltasta liitettiin siihen vuonna 1932. Alue palautettiin vuonna 1947, jolloin Ylä-Volta perustettiin uudelleen. Osa Hodhin alueesta liitettiin Mauritaniaan vuonna 1944.
Ranskan Sudanin hallinto oli samanlainen kuin muissa Ranskan Länsi-Afrikan siirtomaissa. Kuvernöörin (vuoteen 1937 saakka virallisesti varakuvernöörin) johtama alue oli jaettu ranskalaisten komendanttien johtamiksi piireiksi, jotka puolestaan jakautuivat afrikkalaisten päälliköiden johtamiksi kantoneiksi. Siirtomaan kuvernööri oli Dakarissa istuneen Ranskan Länsi-Afrikan kenraalikuvernöörin alainen.Imperato & Imperato, s. lxxxi–lxxxiii. Ranskan Sudanin kuvernööreinä toimivat muun muassa William Ponty (1899–1908), Jean Henri Terrasson de Fougères (1924–1931) ja Edmond Jean Louveau (1946–1952).Imperato & Imperato, s. lxxxiv.
Siirtomaavallan vakiintuminen Alueella sijainneet protektoraatit lakkautettiin vuonna 1904, ja valta siirtyi kokonaan ranskalaisen hallintokoneiston käsiin. Perinteisen eliitin joukosta nimitetyistä kantoninpäälliköistä tuli virkamiehiä, joiden tuomiovalta siirtyi vuonna 1912 kantonien tuomioistuimille. Siirtomaan talous perustui pakkotyöhön, väestön maksamaan henkilöveroon ja kauppiailta kerättyihin maksuihin, jotka eivät kuitenkaan riittäneet kattamaan armeijan ja hallinnon kuluja. Järjestelmän paikallisia tukipylväitä olivat henkilöverosta osansa saaneet kantoninpäälliköt, olojen vakiintumisesta hyötyneet kauppiaat sekä siirtomaa-armeijan sotilaat ja aliupseerit, joista bambarat muodostivat kaksi kolmasosaa.Novikov & Ursu, s. 71–76.
Ranskan Sudanin vientituotteita olivat arabikumi, puuvilla, maapähkinä, elävä karja, kulta, norsunluu, strutsinsulat ja ensimmäiseen maailmansotaan saakka kautsu. Tuonti koostui tehdasvalmisteisista kankaista, elintarvikkeista ja suolasta. Yleensä rahana peritty henkilövero edisti rahatalouden kehitystä. Dakarin–Nigerin rautatien valmistuminen Kayesin ja Bamakon välille vuonna 1904 ja kokonaan vuonna 1923 houkutteli alueelle ranskalaisia kauppahuoneita, jotka ostivat raaka-aineita pilkkahintaan ja myivät kalliita teollisuustavaroita. Orjuuden lakkauttaminen virallisesti vuonna 1905 synnytti työvoimareservin, joka asutti sodassa autioituneita alueita, työskenteli puuvilla- ja maapähkinäpelloilla sekä hakeutui ansiotöihin Senegaliin, Gambiaan ja Norsunluurannikolle.Novikov & Ursu, s. 76–84.
Pohjoisen tuaregit ja Bandiagaran ylängön dogonit jatkoivat vastarintaa 1910-luvulle saakka. Ensimmäisen maailmansodan taistelukentille värvättiin Ranskan Sudanista etupäässä väkisin 72 000 sotilasta, ja elintarvikkeiden pakko-otot herättivät tyytymättömyyttä. Vuosina 1915–1918 syntyi kapinaliikkeitä Bélédougoussa, Mustan-Voltan ja Banin välisellä alueella sekä Firhunin johtamien tuaregien keskuudessa, mutta Ranskan armeija tukahdutti ne kovin ottein.Novikov & Ursu, s. 84–89.
Maailmansotien välinen aika Kapinaliikkeiden seurauksena siirtomaahallinto etsi tukea perinteiseltä afrikkalaiselta eliitiltä. Vuonna 1919 perustettiin kuvernöörin arvohenkilöistä nimittämät kantonineuvostot ja seuraavana vuonna kuvernöörin apuna toiminut Ranskan Sudanin hallintoneuvosto, jonka afrikkalaisjäseniä alettiin valita vaaleilla vuonna 1925. Äänioikeuden sai muutama tuhat arvohenkilöä, virkamiestä, kauppiasta, siirtomaa-armeijan entistä upseeria ja palkittua sotaveteraania. Bamakoon, Kayesiin ja Moptiin perustettiin viranomaisten nimittämät kaupunkineuvostot. Valtaosa afrikkalaisista oli kuitenkin edelleen Ranskan alamaisia, joilla ei ollut kansalaisoikeuksia.Novikov & Ursu, s. 91–92. Alamaisia koski usein mielivaltainen alkuasukaslainsäädäntö, jonka perusteella heidät voitiin määrätä pakkotyöhön tai armeijaanImperato & Imperato, s. 156..
Vuonna 1921 suoritetun väestönlaskennan mukaan Ranskan Sudanissa oli 2,5 miljoonaa asukasta, joista 1 164 oli Ranskan kansalaisia. Väestö kasvoi noin neljän prosentin vuosivauhtia. Kaupunkiväestön lisääntymisestä huolimatta yli 95 prosenttia siitä oli puolittain omavaraistaloudessa eläviä maanviljelijöitä.Novikov & Ursu, s. 95–96.
Ranskan Sudan oli maailmansotien välisenä aikana Länsi-Afrikan vilja-aitta, josta vietiin maataloustuotteita muihin siirtomaihin. Tuotanto kasvoi nopeasti 1930-luvun alun lamavuosia lukuun ottamatta, ja kausitöistä naapurimaiden plantaasiviljelmillä muodostui pysyvä ilmiö. Maataloustuotannon rakenne säilyi monipuolisena maapähkinän ja puuvillan viljelyn laajentumisesta huolimatta.Novikov & Ursu, s. 96–99.