Fidel Alejandro Castro Ruz (esp. 13. elokuuta 1926 Birán, Kuuba – 25. marraskuuta 2016 Havanna, Kuuba) oli Kuuban pitkäaikainen presidentti ja Kuuban kommunistisen puolueen pääsihteeri, joka johti Kuubaa vuosina 1959–2008. Castro oli maan pääministeri vuodesta 1959 vuoteen 1976, jolloin hänestä tuli valtioneuvoston puheenjohtaja eli presidentti. Castro nimitettiin kommunistisen puolueen ensimmäiseksi sihteeriksi vuonna 1965, minkä jälkeen maa muutettiin yksipuoluevaltioksi. Hän oli yksi maailman pisimpään yhtäjaksoisesti vallassa olleita valtiojohtajia. Presidenttinä hän oli myös asevoimien ylipäällikkö.
Suku ja koulutus
Fidel Castro syntyi maanviljelijäperheeseen sokeriplantaasilla Biránissa lähellä Mayaría vanhassa Orienten maakunnassa. Hänen isänsä Ángel Castro y Argiz oli galicialainen siirtolainen, joka kohosi kovalla työllä suhteellisen menestyvään asemaan. Hänen äitinsä Lina Ruz Gonzálezin suku oli lähtöisin Kanariansaarilta ja toimi kotiapulaisena ja hänen isänsä oli tuolloin naimisissa Maria Luisa Argotan kanssa.
Castrolla on kaksi veljeä, Ramón (1924–2016) ja Raúl (s. 1931) sekä neljä sisarta: Angelita, myöhemmin Miamissa Floridassa asunut Juanita, Enma ja Havannassa asuva Agustina. Lisäksi isällä oli ensimmäisestä avioliitostaan kaksi lasta.
Castroa ei kastettu ennen kuin vasta hänen ollessaan kahdeksanvuotias, mikä johti muiden lasten pilkkaan. Hänen isänsä erosi ensimmäisestä vaimostaan Fidelin ollessa 17-vuotias ja nai Fidelin äidin. Isän tunnustettua lapsensa Fidel sai sukunimen Castro ja otti samalla keskimmäisen nimen Alejandro luettuaan Aleksanteri Suuresta.
Castro opiskeli Colegio Dolores -jesuiittakoulussa ja yksityiskouluissa. Hänen tiedetään vuonna 1940 lähettäneen kirjeen Yhdysvaltain presidentti Rooseveltille, johon Yhdysvaltain ulkoministeriö vastasi. Vuonna 1945 Castro meni lukemaan lakia Havannan yliopistoon. Presidentti Gerardo Machadon syrjäyttämisen jälkeen 1930-luvulla yliopiston olot olivat taantuneet erilaisten ryhmien hallitsemaksi valtataisteluksi ja yliopistoa hallitsivat "pistolerot" ja "gansterismo."
Poliittinen toiminta
Kuuban hallitusta vastaan
Vuonna 1947 Castro liittyi Ortodoksipuolueeseen (Partido Ortodoxo), jonka perustaja Eduardo Chibás oli ehdolla presidentiksi korruptoitunutta Ramón Grau San Martínia vastaan mutta hävisi. Vuonna 1951 Chibás ampui itseään vatsaan radiolähetyksessä pyrkiessään uudelleen presidentiksi. Castro oli tuolloin paikalla ja Chibásin luona sairaalassa hänen kuollessaan.
Vuonna 1948 Castro matkusti Bogotáan Kolumbiaan osallistuakseen Amerikan valtioiden järjestön (OAS) yhdeksännen konferenssin kanssa samaan aikaan järjestettyyn nuorisotapahtumaan. Opiskelijat käyttivät tilaisuutta hyväkseen levittääkseen Yhdysvaltain hegemoniaa läntisellä pallonpuoliskolla vastustavia pamfletteja. Vierailun aikana kolumbialainen puoluejohtaja Jorge Eliecer Gaitán murhattiin, ja tapahtuma laukaisi maassa nimellä La Violenciana tunnetun protestiaallon. Kun viranomaiset halusivat kuulla Castroa hänen osallisuudestaan protesteihin, hän pakeni Kuuban lähetystöön ja hänet lennätettiin takaisin Havannaan.
Valmistuttuaan oikeustieteen tohtoriksi 1950 Castro alkoi harjoittaa ammattiaan, lähinnä köyhien parissa. Hän tuli tunnetuksi kansallisista ja Yhdysvaltain valtaa Kuubassa vastustavista puheistaan. Hän kiinnostui myös politiikasta ja asettui ehdokkaaksi parlamenttiin. 10. maaliskuuta 1952 Fulgencio Batistan johtama sotilasvallankaappaus kuitenkin syrjäytti presidentti Carlos Prío Socarrásin hallituksen ja vaalit peruttiin. Batistasta tuli maan de facto johtaja. Yhdysvallat tunnusti hänen valtansa, mutta Castro syytti häntä vuoden 1940 perustuslain rikkomisesta. Juttua ei otettu käsiteltäväksi, ja Castro päätti ainoaksi keinoksi Batistan syrjäyttämisen.
Isku Moncadan parakeille
Castro järjesti tukijoineen, joihin kuului veli Raúl, 26. heinäkuuta 1953 sotilaallisen iskun Moncadan kasarmialueelle, Batistan suurimpaan Santiago de Cuban ulkopuolella sijainneeseen varuskuntaan. Myös Céspedesin varuskuntaan Bayamossa hyökättiin hämäyksenä. Isku epäonnistui, ja 60 kapinallista 135:stä sai surmansa. Castro ja ryhmän muut selviytyneet jäsenet pakenivat Sierra Maestran vuoristoon. Castro ja hänen veljensä saatiin kiinni 1. elokuuta 1953. Heitä ei ohjeiden mukaan teloitettu kiinni saataessa. Fidel Castron äiti, joka rukoili samaa afrikkalaisperäistä jumalaa kuin Fulgencio Batista, pyysi, ettei hänen poikiaan teloitettaisi ja lupasi rukoilla Batistan puolesta. Batista heltyi ja suostui, että Fidel ja Raúl Castroa ei teloitettaisi. Hän teki saman virheen myöhemminkin, jonka takia moni hänen sotilaistaan menetti henkensä.
Castroa puolusti hänen ystävänsä Melba Hernández. Oikeudenkäynnin aikana Castro piti kuuluisan nelituntisen "Historia tulee vapauttamaan minut" (La historia me absolverá) -puheensa. Puheessaan Castro puolusti toimintaansa ja selvitti poliittisia näkemyksiään. Hänet tuomittiin 15 vuoden vankeuteen ja Raúl 13 vuodeksi. Poliittisia vankeja pidettiin Isla de Pinosin saarella, jossa Castro jatkoi Batistan kukistamisen suunnittelua. Toukokuussa 1955 poliittiset vangit armahdettiin, ja 7. heinäkuuta samana vuonna hänet karkotettiin Meksikoon.
Elämä sissinä
pienois|Heinäkuun 26. päivän liikkeen lippu. Meksikossa Castro yhdisti voimansa muiden maanpakolaisten kanssa ja perusti Heinäkuun 26. päivän liikkeen (M-26-7). Lääkäri Ernesto "Che" Guevara oli liittynyt ryhmään aikaisemmin Meksikossa. Joukko harjoitteli sissisotaa, joka oli siihen asti ollut täysin tuntematonta Latinalaisessa Amerikassa. Koska kontaktit KGB-agentti Nikolai Leonoviin Méxicossa eivät tuoneet kapinallisille aseita, he menivät Yhdysvaltoihin. Siellä he keräsivät varoja maassa asuvilta kuubalaisilta, kuten Batistan syrjäyttämältä presidentti Carlos Prío Socarrásilta.
Castro lähti joukkoineen 26. marraskuuta 1956 Tuxpanista Kuubaan 20-metrisellä Granma-huvijahdilla. He nousivat maihin Los Cayueloksessa, lähellä Manzanillon kaupunkia 2. joulukuuta 1956. Lyhyessä ajassa armeijan joukot tappoivat tai ottivat vangeiksi suurimman osan joukosta. Jäljelle jääneet alle kaksikymmentä kapinallista pakenivat Sierra Maestran vuorille. Vuorilta käsin 26. heinäkuuta -liike kävi sotaa hallitusta vastaan. Myös kaupungeissa syntyi vastarintaliikkeitä. Niistä vahvin oli Frank Paísin johtama Santiagossa.
Kesällä 1955 Paísin liike yhdistyi Castron M-26-7:n kanssa. Liikkeen saadessa kannatusta se kasvoi yli 800 miehen vahvuiseksi. Kesällä 1957 Castro antoi Che Guevaralle toisen kolonnan johtoonsa. The New York Times lähetti reportterinsa Herbert Matthewsin haastattelemaan kapinallisia ja heitä seurasi TV-ryhmä, jonka seurauksena vallankumouksellisten taistelu sai seuraajia myös Yhdysvalloissa.
Yhdysvallat asetti Batistan maaliskuussa 1958 asevientikieltoon. Huhtikuussa 1958 Castron liike yritti organisoida yleislakon, mutta epäonnistui. Sissit polttivat kuitenkin yli kahta miljoonaa sokeritonnia vastaavan määrä ruokoa Batistan talouden horjuttamiseksi tunnuslauseella: "Joko Batista ilman zafraa tai zafrazafra: korjuuvalmis sokerisato ilman Batistaa!"
Toukokuussa Batista kokosi 14 pataljoonaa eli noin 12 000 miestä tuhotakseen Castron ja muut hallituksen vastaiset ryhmät operaatio Veranossa (Operación Verano). Alivoimasta huolimatta Castron joukko pärjäsi hyvin Batistan huonosti koulutettujen ja motivoitumattomien asevelvollisten jättäessä joukoittain armeijan.
Heinäkuussa 1958 merkittävimmät oppositioryhmät kokoontuivat Venezuelassa, jossa vastarintaliikkeen johto annettiin Castron 26. heinäkuuta -liikkeelle.
Joulukuussa 1958 Che Guevaran ja Camilo Cienfuegosin joukot valloittivat useita kaupunkeja. Guevaran johtama joukko hyökkäsi Santa Claraan, syöksi raiteilta panssarijunan ja kaupunki vallattiin 31. joulukuuta 1958. Batista ja hänen tukemansa presidentinvaalin voittaja Andrés Rivero Agüero pakenivat Kuubasta uudenvuoden aamutunteina Dominikaaniseen tasavaltaan ja jättivät jälkeensä kenraali Eulogio Cantillon johtaman sotilasjuntan, joka nimitti presidentiksi korkeimman oikeuden tuomarin Carlos Manuel Piedran ja haki Ramón Barquínin vankilasta johtamaan hallitusta.
Vallan alkuvuodet
Lakiprofessori José Miró Cardona muodosti 5. tammikuuta 1959 hallituksen, jossa hän itse oli pääministerinä ja Manuel Urrutia Lleó presidenttinä. Fulgencio Batistan vallankaappauksen yhteydessä 1952 kumottu vuoden 1940 perustuslaki palautettiin voimaan ja vastaavasti kumottiin Batistan hallinnon säätämät poikkeuslait. Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ranska ja Neuvostoliitto sekä lähes kaikki Latinalaisen Amerikan valtiot tunnustivat Kuuban uuden hallituksen jo tammikuun ensimmäisen viikon aikana. Kuosa, Tauno: Oman aikamme maailmantapahtumat II, s. 210. Porvoo: WSOY, 1962. Castro joukkoineen saapui Havannaan 8. tammikuuta 1959 ja hän vastaanotti armeijan ylipäällikkyyden. Miró erosi 16. helmikuuta ja Castro nimitettiin pääministeriksi. Heinäkuussa Urrutia erosi ja hänen tilalleen tuli Partido Socialista Popularin edustaja, lakimies Osvaldo Dorticós Torradolla.
Castro vieraili 15.–26. huhtikuuta 1959 Yhdysvalloissa American Society of Newspaper Editorsin kutsumana 12 päivän ajan, jolloin hän tapasi Malcolm X:n, Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasserin ja Intian pääministeri Jawaharlal Nehrun. Hän tapasi myös varapresidentti Richard Nixonin Valkoisessa talossa.
Che Guevara nimitettiin Kuuban valtionpankin johtajaksi. Toukokuussa Castro käynnisti maauudistuksen, jossa yli 1 000 eekkerin kokoiset (noin 400 hehtaaria) maatilat ja maa-alueet kansallistettiin ja ulkomainen maaomistus kiellettiin.
Neuvostoliitossa Kuuban vallanvaihdos ei aluksi herättänyt juuri lainkaan huomiota, koska Moskovan näkemyksen mukaan Latinalaisessa Amerikassa tapahtui tämän tästä vallankaappauksia, joissa oikeistolainen diktaattori vaihtui toiseen. Neuvostoliitolla ei ollut Kuubassa edes edustustoa. Moskovassa suhtauduttiin Fidel Castroon jopa hieman epäillen, koska tämän isä oli varakas maanomistaja, jonka palveluksessa oli liki 500 työntekijää. Yhdysvaltain päätös lopettaa sokerin ostot Kuubasta sai Fidel Castron kääntymään sosialististen maiden puoleen ja hän lähetti veljensä Raúlin hakemaan apua Moskovasta.Max Jakobson: Pelon ja toivon aika: 20. vuosisadan tilinpäätös II, s. 360. Helsinki: Otava, 2001. . Neuvostoliiton varapääministeri Anastas Mikojan saapui Kuubaan 6. helmikuuta 1960, ja Castro solmi kauppasopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Mikojan vakuuttui Kuuban kehittymisestä ”oikeaan” suuntaan: ”Ensimmäinen valtio, joka omaksuu sosialismin ilman puna-armeijan apua!” Jakobson 2001, s. 360. Neuvostoliitto sitoutui ostamaan Kuuban päävientituotetta, sokeria ja toimitti koneita, lannoitteita ja öljyä. Castro halusi Kuuban olevan taloudellisesti riippumaton Yhdysvalloista. Yhdysvaltain presidentti Dwight D. Eisenhower määräsi 17. maaliskuuta propagandakampanjan Castron syrjäyttämiseksi.
Ensimmäinen lasti neuvostoliittolaista öljyä saapui 19. huhtikuuta 1960 Kuubaan. Shell, Esso ja Texaco kieltäytyivät Yhdysvaltain määräyksestä jalostamasta sitä. Kuuba kansallisti 29. kesäkuuta Texacon öljynjalostamon ja 1. heinäkuuta Shellin ja Esson. Vastineeksi Yhdysvallat peruutti Kuuban sokerikiintiön ja Kuuba kansallisti noin 850 miljoonan dollarin edestä Yhdysvaltain omaisuutta ja yrityksiä. Kuuban parlamentti hyväksyi ja Fidel Castro vahvisti 6. heinäkuuta 1960 lain, joka mahdollisti kaiken Kuubassa olleen yhdysvaltalaisen omaisuuden takavarikoinnin.Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1961, s. 45. Helsinki: Otava, 1960.