Islamismi tai poliittinen islamLinjakumpu 1999 tarkoittaa islamin nimissä tapahtuvaa poliittista toimintaa.Ayoob 2008, s.4 Islamistisia liikkeitä alkoi syntyä 1800-luvun lopulla protestina ja vastaliikkeenä muslimimaiden nykyaikaistumiselle ja länsimaiselle vaikutukselle, joka oli alkanut 1700-luvulla. Reformistiset islamilaiset liikkeet vaativat paluuta aitoon ja alkuperäiseen islamiin.Lapidus 2022, s. 513–514
Islamistinen politiikka perustuu oppiin siitä, että Jumalan lain (šaria) tulee ohjata paitsi ihmisten yksityiselämää myös koko yhteiskuntaa, eikä muita lakeja tarvita.Hämeen-Anttila 2004, s. 159. Islamissa uskonto ja politiikka muodostavat tämän pohjalta jakamattoman kokonaisuuden.Linjakumpu 2006, s. 104 Käsityksen hyväksyy uskovien enemmistö,Pew Research Center, 2013 mutta islamilaisille aktivisteille se on myös poliittisen toiminnan lähtökohta.
Islamistisiin liikkeisiin kuuluu erilaisia itsenäisiä järjestöjä, kuten muslimiveljeskunta, al-Qaida ja ISIS. Sillä voidaan tarkoittaa myös Iranin vallankumouksessa valtaan noussutta järjestelmää, Saudi-Arabiassa vallitsevaa wahhabismia ja Afganistanin Talibania. Islamistit ovat pyrkineet luomaan islamilaisia valtioita, jotka perustuvat islamilaiseen lakiin eli šariaan. Islamismin julkista kuvaa ovat hallinneet terrori-iskuja ja itsemurhapommittajia käyttäneet ääriliikkeet.Böwering 2013, s. viii
Google-kirjojen tietokannan mukaan sanan islamism käyttö oli englanninkielisessä kirjallisuudessa harvinaista 1990-luvulle saakka, minkä jälkeen se yleistyi nopeasti. Poliittisen islamin synonyymeina on puhuttu myös islamilaisesta fundamentalismista tai reformismista.
Etymologia ja määritelmä Sana l’islamisme () otettiin käyttöön 1700-luvun Ranskassa, jolloin sillä korvattiin entinen käsite ”muhamettilaisuus”.Mozaffari 2007. Islamismi tarkoitti siis samaa kuin ”islam”, joksi sana myöhemmin lyheni. Käsitteen merkitys on sen jälkeen muuttunut, ja nykyään sanaa käytetään usein poliittisen islamin synonyyminä.Ayoob 2008, s. 2.
Kielitoimiston sanakirja määrittelee islamismin liikkeeksi, joka ajaa ”islamin oppien tiukkaa noudattamista”, ja islamistin ”islamistiseksi fundamentalistiksi”. Merriam-Webster -sanakirja määrittelee islamismin islamin uskona, oppina tai sen asian ajamisena sekä reformistisena kansanliikkeenä, joka pyrkii yhteiskunnan uudelleen järjestämiseen islamin lakien mukaisesti.
Mohammed Ayoobin mukaan poliittinen islam on tapa käyttää islamia poliittisten tavoitteiden ajamiseen.
Ranskalainen filosofi ja aatehistorioitsija Rémi Brague pitää erottelua islamin ja islamismin välillä turhana, sillä ihanne shariasta yleisenä lakina kuuluu islamiin.
Islamismin sisältö
Islamistien mukaan islam ei ole pelkästään henkilökohtaista hartauden harjoitusta, vaan sillä on sanottavaa myös yhteiskunnallisten olojen järjestämisessä. Islamistit vaativat esimerkiksi islamin näkymistä kansallisissa symboleissa ja äärimmillään yhteiskunnallisen ja poliittisen järjestelmän kumoamista ja teokratian perustamista, tarvittaessa väkivalloin.
Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan "lainsäädäntövalta on islamissa Jumalalla", ja Jumalan laki on muuttumaton.Hämeen-Anttila 2004, s. 159. Islamismin ihanne on profeetta Muhammedin ja neljän oikeaan johdetun kalifin myyttinen kulta-aika.Ayoob 2008, s. 2–4. Heidän luomaansa valtakuntaa pidetään Jumalan lain mukaisena islamilaisena valtiona, jonka tulisi olla mallina muslimeille myös nykyisin. Nykyajan yhteiskunnalliset ongelmat voidaan ratkaista palaamalla islamin alkuaikojen periaatteisiin. Poliittisia tavoitteita ja päätöksiä perustellaan aidon ja alkuperäisen islamin puhdistamisella ja myöhemmin syntyneen aineksen poistamisella. Käytännössä islamistit ovat eri mieltä siitä, millä keinoin ja miten laajasti tavoitteeseen pyritään.
Menneisyyden romantisoimisesta huolimatta islamismi on tuore ilmiö, joka syntyi 1800-luvulla. Myös sen tavoitteet ja menetelmät ovat pohjimmiltaan modernistisia. Totalitarismin tapaan se haaveilee nykyaikaisten valtioiden suunnattomien voimavarojen valjastamisesta yhden ideologian palvelukseen, ylhäältä ohjatusta yhteiskunnallisesta muutoksesta ja kansalaisten pakottamisesta poliittiseen puhdasoppisuuteen.Ayoob 2008, s. 9. William Shepard kutsuu tällaista ajattelua ”islamilaiseksi totalitarismiksi”. Sen näkökulmasta islam ei ole pelkkä yksityiseen uskonnonharjoittamiseen ja teologisiin vakaumuksiin perustuva uskonto vaan kokonaisvaltainen elämäntapa, joka määrittelee poliittista, taloudellista ja yhteiskunnallista toimintaa. Käytännössä islamistit ovat yleensä pyrkineet tähän vaatimalla islamilaista valtiota, jonka kaikki lait perustuvat šariaan.”William Shepard uses ‘Islamic totalism’ to describe ‘the tendency to view Islam not merely as a “religion” in the narrow sense of theological belief, private prayer and ritual worship, but also as a total way of life with guidance for political, economic, and social behaviour’. Commonly, this takes the form of the claim that Muslims should have an ‘Islamic state’, ‘that is, a state in which all law is based on the Shari’a’. This is, in our view, a fairly precise definition of what ‘Islamism’ is.” Mozzafari 2007, s. 17–33.
Islamismin retoriikka vetoaa usein vapaustaisteluun ja vastarintaan, jota käydään ei-islamilaisten maiden poliittista, kulttuurista ja taloudellista vaikutusvaltaa vastaan. Monet islamistit perustelevat ei-muslimeja vastaan käytyjä sotia jihadilla. Lopullinen tavoite ei kuitenkaan ole pelkkä ulkoisen vihollisen lyöminen vaan alkuaikojen islamin puhtauteen ja virheettömyyteen palaavan valtion luominen.Ayoob 2008, s. 6–9.
Kalifaatti islamin valtiomuotona Islaminuskon sunnalaisen suunnan mukaan islamilaisen valtion johdossa tulee olla kalifi, jonka tehtävät on säädetty shariassa eli Jumalan antamassa laissa ihmiskunnalle. Ylin valta kuuluu Jumalalle, mutta toimeenpanovaltaa käyttää kalifi, joka korkeimpana uskon puolustajana valvoo, että Jumalan laki toteutuu. Kalifin valtaa rajoittaa se, että islamilainen papisto eli ulama tulkitsee lain sisältöä, kun taas kalifille jää vain toimeenpanovalta ilman lainsäädäntöoikeutta.
Islamilaisen lain mukaan kalifaatti on välttämättömyys, sillä islamilainen umma tarvitsee johtajan, joka pitää yllä uskontoa, puolustaa yhteisöä, auttaa sorrettuja ja valvoo oikeuksien toteutumista. Kalifin vaatimuksiin kuuluu, että hän on miespuolinen muslimi, joka tulee Quraiš-heimosta, täysi-ikäinen ja täydessä ymmärryksessä, vapaa, urhoollinen, arvostelukykyinen ja hänellä on normaali näkö, kuulo sekä kyky puhua. Kalifeja voi kerrallaan olla vain yksi. Jos islamilaisessa maailmassa on kaksi kalifia, kummankaan kalifaatti ei ole pätevä.Reliance of the Traveller, 2017, 645 (o.25.6) Kalifin velvollisuutena on sotia juutalaisia, kristittyjä ja zarahustralaisia vastaan, kunnes he kääntyvät muslimeiksi tai suostuvat maksamaan veroa kalifille.Reliance of the Traveller, 2017, 602–603, (o9.8-9)
Opin siitä, että kalifin piti tulla juuri Quraiš-heimosta muotoili 1000-luvulla al-Mawardi (974–1058), huomattava shafi'i-juristi, joka vaikutti Bagdadissa.Akpinar, 2013
Sunneille kalifi on "uskovien komentaja" mutta vailla päätösvaltaa uskonasioissa. Šiioille, jotka ovat islamin vähemmistösuuntaus, kalifi on paitsi maallinen hallitsija myös korkein uskonnollinen johtaja, imaami, jonka valtuudet tulevat suoraan Jumalalta.Rippin & Bernheimer 2019, s. 127
Historia Tausta Ajatus profeetta Muhammedin ja neljän ensimmäisen kalifin aikaisesta kulta-ajasta on islamin piirissä vanha ja vaikutusvaltainen ajatus. Menneisyyttä on pidetty nykyisyyttä parempana ja yksinkertaista elämää hyveellisenä. Perinteisesti muslimit ovat kuitenkin katsoneet, ettei kulta-aikaa ole mahdollista palauttaa eikä sitä siksi myöskään ole johdonmukaisesti jäljitelty. Myöhempien aikojen epäoikeudenmukaisuus ja hallitsijoiden epätäydellisyys on hyväksytty välttämättömänä pahana, mikä on taannut muslimiyhteiskuntien vakauden ja palvellut myös hallitsijoiden etuja. Kharijiitit ja varhaisten ismailiittien kaltaiset lahkot tosin kannattivat paluuta Muhammedin ja oikeaan johdettujen kalifien kulta-aikaan, mutta ne kohtasivat voimakasta vastustusta vallanpitäjien taholta eivätkä tavalliset muslimitkaan yleensä vakuuttuneet niiden millenaristisesta sanomasta.Ayoob 2008, s. 3–4. Myös islamilaiset teologit asettuivat yleensä tukemaan status quota.Ayoob 2008, s. 4–6.
Hurskaat esi-isät Islamismi poliittisena ohjelmana ja joukkoliikkeenä syntyi reaktiona 1700-luvulla alkaneeseen länsimaiden voimistumiseen ja islamilaisen maailman suhteelliseen heikkenemiseen. Se horjutti muslimien perinteistä käsitystä siitä, että maailmanjärjestys oli Jumalan säätämä. Monet tulkitsivat islamin vallan taantumisen johtuvan siitä, etteivät muslimit enää seuranneet oikeamielisten esivanhempiensa (salaf al-salih, vrt. salafismi) esimerkkiä. Ratkaisuksi salafistit tarjosivat paluuta alkuperäiseen islamiin ja kulta-aikana vallinneeseen elämäntapaan.Ayoob 2008, s. 6–9.
Varhaiset 1800-luvun islamistit tulkitsivat usein kulta-aikaa modernistisesti. Egyptiläinen Muhammad Abduh kannatti tieteellistä positivismia ja katsoi ihanteellisen muslimiyhteisön rakentuvan lain lisäksi järjelle. Vääräuskoisuus tarkoitti Abduhin mukaan ”silmien sulkemista valolta ja rationaalisen todistusaineiston torjumista”. Abduh myös vastusti sokeaa auktoriteettiuskoa ja jäljittelyä. Toisaalta Abduh kehotti muslimeja etsimään uskontonsa oikeaa sisältöä ensimmäisten kalifien ajoista ja erottamaan siitä myöhemmän, turmelevan aineksen.
Abduhin seuraajien keskuudessa vallalle nousi ajatus kirjaimellisesta juurille paluusta ja sellaisen yhteiskunnan luomisesta, joka olisi samanlainen kuin 600-luvun Arabian yhteiskunnan kuviteltiin olevan. Abduhin oppilaasta Rašid Ridasta tuli konservatiivisen islamismin vaikutusvaltaisimpia teoreetikkoja. Klassisen islamilaisen valtioteorian ajatus kalifaatista oli välillä miltei unohtunut, mutta Ridan kaltaisille ajattelijoille se alkoi näyttäytyä vakavasti otettavana vaihtoehtona maallistuneelle esivallalle. Vastaavan renessanssin koki ajatus šariasta ainoana lakina.
Salafismi poliittisena liikkeenä vakiintui 1900-luvun alussa. Se otti voimakkaita vaikutteita hanbalien tiukasta puhdasoppisuudesta ja muiden vaihtoehtojen poissulkemisesta. Islamin pyhiin kirjoituksiin suhtauduttiin fundamentalistisesti ja islamin pyhää historiaa tarkasteltiin yleispätevänä ihanteena, joka oli sovellettavissa kaikkiin aikoihin ja paikkoihin.Ayoob 2008, s. 3–4, 6–9.
Kolonialismin vaikutus
Kolonialismi johti vanhojen muslimihallitsijoiden ja -valtakuntien kaatumiseen. Vaikka muslimihallitsijat eivät aina noudattaneet uskonnon ihanteita tai Muhammedin ja tämän seuraajien esimerkkiä, heidän valtansa oikeutus oli mahdollista perustella uskonnollisin keinoin. Eurooppalaisten ei-muslimien valta sen sijaan synnytti keskustelua siitä, kuuluivatko siirtomaan asemaan joutuneet muslimimaat enää ”rauhan taloon” (dar al-Islam). Mikäli ne eivät sitä olleet, muslimien oikeus ja velvollisuus oli syrjäyttää siirtomaahallinto ja palauttaa islamilainen järjestys.
Kolonialismin vastustus synnytti ajatuksen jihadista poliittisena itsenäisyys- ja vapaustaisteluna. Siirtomaaisäntien vastaisia sotia perusteltiin jihadilla, jolloin raja kotimaan hyväksi käydyn puolustussodan ja kaikkien muslimien puolesta käydyn yleisen uskonnollisen kamppailun välillä hämärtyi. Jihad on vielä 2000-luvullakin ollut muslimimaissa vaikutusvaltainen perustelu, kun taistellaan ulkomaista miehitystä tai vaikutusvaltaa vastaan.
Islamismi nykyään pienoiskuva|Kuolema ja paratiisi kiinnostavat islamisteja. Nykypäivän islamistisiksi kutsutut järjestöt ja järjestelmät ovat hyvin erilaisia. Islamismilla on viitattu sekä Muslimiveljeskunnan kaltaisiin uudistusliikkeisiin, al-Qaidan ja ISISin kaltaisiin jihadistisiin terrorijärjestöihin, Iranin islamilaisen vallankumouksen seurauksena syntyneeseen teokraattiseen tasavaltaan, Saudi-Arabian wahhabilaiseen monarkiaan että Afganistanin talibaniin.