alt=|pienoiskuva|Antti Rannanjärvi ja Antti Isotalo olivat kuuluisia puukkojunkkareita. Kuva: Julia Widgrén Puukkojunkkarit eli häjyt olivat Etelä-Pohjanmaalla lähinnä 1800-luvulla esiintyneitä rettelöitsijöitä ja rauhanhäiritsijöitä, joiden keskuudessa tappelut olivat yleisiä. Puukkojunkkarit rellestivät kutsumattomina vieraina häissä, ajelivat toisten hevosilla, kiertelivät humalapäissään ympäri pitäjiä, harrastivat uhkapelejä, yöjuoksua tai varastelua. Osa heistä syyllistyi tappoihin, murhiin tai väkivaltaisiin kuolemantuottamuksiin.
Pahinta puukkojunkkarius oli Lapuanjoen keskiosan seurakunnissa Kauhavalla, Ylihärmässä, Alahärmässä, Lapualla ja näiden naapurustossa sekä Laihian suurpitäjässä ja Vähässäkyrössä. Ruotsinkielisestä alueesta väkivalta kosketti ankarimmin maakunnan keskiosia kuten Vöyrin ja Mustasaaren suurpitäjiä sekä Pirttikylää. Vähäisintä häjyily oli Etelä-Pohjanmaan reuna-alueilla, kuten Suupohjassa, Pietarsaaren pitäjässä ja aika ajoin osassa Järviseutua.
Ensimmäiset puukkojunkkareiden tiliin laskettavat tapot tehtiin Etelä-Pohjanmaalla jo 1790-luvulla, mutta heidän varsinainen ”kulta-aikansa” sijoittui 1820–1880-luvuille. Vaikeimmissa puukkojunkkaripitäjissä tapahtui 1800-luvulla keskimäärin yli 20 henkirikosta 100 000 asukasta kohti, mikä on noin kymmenkertainen määrä 2000-luvun alun Suomen henkirikoslukuihin verrattuna.
Puukkojunkkarien toimintaa on myöhemmin romantisoitu ja ihannoitukin, ja heidän muistonsa on nähty olennaisena osana Etelä-Pohjanmaan identiteettiä. Toisaalta esimerkiksi Artturi Leinonen kirjoitti vuonna 1954 Meidän maa -kirjan osiossa ”Etelä-Pohjanmaa”, että puukkojunkkarien toiminta oli kielteinen asia ja pahoitteli sen ihannointia.
Puukkojunkkareiden sosiaalinen tausta Puukkojunkkareita tuli kaikista yhteiskuntaluokista. Tuomittuina oli niin talollisia, renkejä, torppareita kuin itsellisiä tai sotilaita ja etenkin heidän jälkeläisiään. Ilmeisesti arkinen aherrus pelloilla ja tervametsissä pitkine työpäivineen lähensi eri yhteiskuntaluokkien nuoria miehiä toisiinsa niin, että myös sakkiuduttiin työpäivän kokoonpanossa tavallisesti talollistenpoikien johdolla. Rikollista uraansa aloittaessaan puukkojunkkarit olivat monesti vielä alaikäisiä, joten häjyily liittyy samalla osana Suomen nuorisorikollisuuden syntyhistoriaan.
Lakeuksien raivaaminen viljelykselle, mikä toteutui rinnan häjyilyn kanssa, vaati eteläpohjalaisen yhteisön arvostamaa raakaa fyysistä voimaa. Sitä samaa ilmensivät kuitenkin omalla tavallaan myös väkivaltaiset tappelut. Niihin tempautuneet puukkojunkkarit olivat siksi pelättyjä ja kunnioitettujakin. Härmäläinen häjy tappeli kunniansa vuoksi. Mitään tai ketään ei saanut pelätä, vaan kunnon mies tappeli. Puukkojunkkareita oli usein vaikea saada tuomituksi, sillä harva ihminen rohkeni todistaa heitä vastaan. Puukkojunkkarit saivat osakseen myös ihailua ja kunnioitusta, koska he uskalsivat vastustaa yhteiskuntaa ja virkavaltaa.Paulaharju 1947, s. 284 ja ss.(erityisesti s. 284), Pietiläinen 1999, s. 303–316, Kallio 2009, s. 9, 154–167 ja 186, Kallio 2015, s. 55–60.
Häjyilyn syyt Puukkojunkkarien nousua on pyritty selittämään monin tavoin. Etelä-Pohjanmaan elintaso kohosi 1700-luvulla ja pysyi tuon ajan mittapuun mukaan korkeana pitkälle 1800-lukua, minkä johdosta varsinkin häät muodostuivat suurellisiksi tilaisuuksiksi runsaine alkoholitarjoiluineen. Tutkijoista Kustaa Vilkuna pitikin juuri rahahäitä tärkeänä perustana puukkojunkkariuden synnylle.Vilkuna 1950, s. 153–156 Yrjö Alanen ja Pentti Virrankoski ovat kiinnittäneet huomiota eteläpohjalaisen virkavallan laadulliseen kehnouteen,Alanen 1931, s. 13, Virrankoski 1965, s. 185–186. kun taas Erkki Lehtinen ja Matti Sarmela ovat selvimmin nähneet väkivaltarikollisuuden erityisenä nuorisokysymyksenä.Lehtinen 1967, s. 706–710, Sarmela 1969, s. 1969, s. 222, 239–245,Lehtinen 1984, 58–63.
Elina Haavio-Mannilan mukaan puukkojunkkarius oli pohjalainen joukkoilmiö, jonka voi osaltaan selittää kyläkurin pohjalta käsin. Hän esittää vastakkainasetteluna organisaation ja disorganisaation, sopeutuvuuden ja sopeutumattomuuden vallitsevaan järjestelmään.Haavio-Mannila 1958, s. 157–158. Heikki Ylikangas on puolestaan korostanut turhautumisen ja sosiaalisen alemmuudentunteen merkitystä puukkojunkkari-ilmiön synnyssä. Vaikka Etelä-Pohjanmaalla tilattoman väestön määrä oli pieni, ei maakunnan nuorille miehille aina ollut kotiseudullaan mahdollisuutta oman tilan perimiseen ja oman varallisuuden luomiseen, mikä johti turhautumiseen.Pietiläinen 1999, s. 315.
Reino Kallion puukkojunkkariteoria perustuu ajatukselle liian pitkälle viedyn sosiaalisen kontrollin synnyttämästä vastareaktiosta. Hän näkee nuorison väkivaltakäyttäytymisen protestiluontoisena kapinana valtakoneiston painostusta, erityisesti paikallislakeja ja pitäjäkuria vastaan. Lievistä ilkitöistä alkanut vastarinta johti häjyiksi leimaamiseen ja kierteeseen kohti vakavia rikoksia. Näin tapahtui varsinkin siksi, että yleistä lakia tiukempi pitäjäkuri alensi rikoskynnystä merkittävästi. Tällöin monia nuorten uusia vapaa-ajan viettotapoja kuten yöjuoksua, joka tulkittiin öisen ulkonaliikkumiskiellon rikkomiseksi (ks. Ulkonaliikkumiskielto Suomessa), alettiin pitää uhkana sääty-yhteiskunnan olemassaololle. Siksi yöstelystä – kuten muistakin pitäjäkuririkkomuksista – ryhdyttiin rankaisemaan käräjillä.
Puhdasoppinen kirkko sekä 1700- ja 1800-luvun uskonnolliset herätysliikkeet, muun muassa herännäisyys, suhtautuivat moraalisistakin syistä kielteisesti nuorten vapaa-ajan harrastuksiin. Seurauksena oli eri uskonsuuntien välistä kilpailua, joka johti ensin kirkkokurin koventumiseen ja sitten pitäjäkuriin. Asiantilaa kärjisti lisäksi tervan- ja kydönpolton synnyttämä työvoimapula, joka kiristi työoloja samaan aikaan, jolloin vauras talollisväestö kilpaili keskenään rakennuttamalla komeita puolitoista- tai kaksifooninkisia asuintaloja. Vetoamalla yhteisiin järjestyssääntöihin isäntien ei tarvinnut erikseen työvoimapulan vallitessa kiistellä kurinpidosta lastensa tai palkollistensa kanssa. Lisäksi lisääntynyt juopottelu aiheutti ongelmia paitsi perheille myös ristiriitoja yhteisöjen sisälle.
Tavallisesti maaherralla vahvistetut kurisäädökset rajoittivat tai säännöstelivät yksityiskohtaisesti nuorten muutenkin vähäistä vapaa-aikaa: yöjuoksun lisäksi tanssien, kuuliaisten ja häiden viettoa, kuokkavierailua, liikkumista, kokoontumista, viinan käyttöä, kortinpeluuta sekä yleistä metelöimistä ja joutilaisuutta. Koska nuoret ikäluokat tekivät yleensä raskaimmat ruumiilliset työt, ryhdyttiin siksi 1800-luvulla estämään uhkasakoin vapaapäiviäkin. Lapualla, Laihialla ja Mustasaaressa niiden pitäminen kiellettiin palkollisten lisäksi myös talollis- ja torppariväestöltä. Lakeuksien raivaaminen vaati siten paitsi tiukkaa järjestystä, itsekuria ja yhteisöllisyyttä myös ahkeraa työkulttuuria ja yrittämistä.
Äärimmillään pitäjäkuri johti jopa nuorten joukkokriminalisointeihin, kuten tapahtui Kauhavalla ja Vähässäkyrössä 1770- ja 1780-luvulla, Vöyrillä 1820- ja 1830-luvulla sekä Laihian ja Lapuan suurpitäjissä parikymmentä vuotta myöhemmin. Pitäjäkuria toteutettiin joukkorangaistuksin ja käräjille saakka vietynä ainoastaan tietyissä Etelä-Pohjanmaan rintapitäjissä, ei – mahdollisia yksittäisiä poikkeustapauksia lukuun ottamatta – muualla Suomessa. Kokonaisuudessaan häjyilyn taustalla oli yhteiskunnallis-taloudellisen murroksen aikaansaama pitkäaikainen kriisi, jonka viranomaisten johtama ja ylläpitämä pitäjäkuri laukaisi nuorisoväkivallaksi. Näin syntynyt väkivaltakulttuuri alkoi lopulta ruokkia myös itse itseään.Kallio 1982, s. 254–263, Kallio 2009, s. 49–52, 85–90, 120–128, 165, Kallio 2013, s. 6–13, Kallio 2015, s. 57–59.
Kallion ensi kerran väitöskirjassaan 1982 esittämää mallia on kutsuttu myös nuorisokapinateoriaksi.Lehtinen 1984, s. 69–80 Sen päälähteitä ovat käräjäpöytäkirjat sekä paikallisarkistojen asiakirja-aineistot. Teoria lähenee kansainvälisesti tunnetun sosiologin Anthony Giddensin yhtenä tärkeimmistä rikollisteorioista pitämää leimautumisteoriaa, joka ei pidä rikollista käyttäytymistä yksilöiden tai ryhmien ominaisuuksina, vaan vuorovaikutusprosessina rikollisten ja ei-rikollisten välillä. Teoria lähtee käsityksestä, että mikään teko ei ole itsessään rikollinen, vaan rikollisuuden määrittelyt ovat osa vallankäyttöä. Rikolliseksi leimattu yksilö joutuu auktoriteettien syrjimäksi, mikä edistää rikollista käyttäytymistä ja syrjäytymistä valtaväestöstä. Tällainen näkemys tulee välillisesti esille myös näytelmässä Pohjalaisia.Kallio 1982, s. 254–256, Rajala 2004, s. 28–29, Kallio 2009, s. 180–183.
Järjestyksen ylläpito Sekä suomen- että ruotsinkielisen Etelä-Pohjanmaan rintapitäjissä pitäjänlakeja ja järjestyssääntöjä puolustaneet kohdistivat valtapyrkimyksensä erityisesti nuoreen työtä tekevään väestönosaan kuten talollisten, torppareiden tai itsellisten lapsiin sekä sotilaisiin ja palvelusväkeen, jotka olivat yhteiskunnallisesti alisteisessa asemassa. Heitä sakotettiin kihlakunnanoikeuksissa pitäjäkurin rikkomisesta Ruotsinvallan kolmena viimeisenä vuosikymmenenä satamäärin, joten kyseessä oli samalla tiettävästi ensimmäinen laajamittainen yhteiskunnallinen nuoriso-ongelma Suomessa.Kallio 1982, s. 234–239, Kallio 2009, s. 85–94, 105–108. Tämän luvun teksti perustuu keskeisiltä osiltaan eteläpohjalaisiin pitäjänkokousten pöytäkirjoihin sekä käräjäpöytäkirjoihin.
Paikallistasolla järjestyksen ylläpitäjiä olivat talojen isännät sekä luottamusmiehistä lähinnä oltermannit ja kihlakunnanoikeuksien lautamiehet, joiden velvollisuutena oli ilmiantaa viranomaisille sääntöjä rikkoneet. Oltermanneja toisinaan jopa sakotettiin järjestystehtävien laiminlyömisestä. Järjestyshäiriöihin syyllistyneitä pyrkivät myös monet nimismiehet ottamaan kiinni ja saattamaan heidät tuomittaviksi. Pahimpiin järjestyshäiriöihin nimismiehet joutuivat kutsumaan avuksi venäläistä sotaväkeä eli kasakoita – heistä yksi jopa surmattiin häissä Lapualla 1862.Kallio 2013, s. 12. https://historiatieto.wordpress.com/lapuan-laki-ja-yleinen-jarjestys/ Nuoriin kohdistunut järjestyksenpito ja sitä seurannut toistuva kriminalisointi johtivat heidän syrjäytymiseensä yhteisöstä. Tällöin osa heistä näki itsekin itsensä rikollisena, toimi sen mukaan ja jopa kerskaili rikollisilla ”uroteoillaan”, joiden kohteiksi joutuivat toisinaan myös nimismiehet, papit ja luottamusmiehet. Viimeksi mainittuihin kohdistunutta häiriköintiä kuvaa Santeri Alkio Puukkojunkkarit-romaanissaan.Kallio 1982, s. 243–244, Rajala 2004, s. 28–29, Kallio 2009, s. 63–66, 106, 127–128, 133–134, Hokkanen, Ilkka 26.9.2009
Kun järjestyssääntöjä ja pitäjänlakeja alettiin säätää ja toteuttaa 1700-luvun jälkipuoliskolla maaherrojen, muiden viranomaisten ja papiston aloitteesta, sitä seurasi puukkojunkkarien esiinmarssi ja väkivallan nousu. Suomen sodan aikana järjestelmä oli pois käytöstä, mutta 1810-luvulla ja seuraavan vuosikymmenen alussa kurinpito tehostui ja monipuolistui entisestään, mistä puolestaan alkoi häjyjen ”kulta-aika”. Mitä ankarammaksi pitäjän kurinpito kehittyi, sitä korkeammalle kohosivat jonkin ajan kuluttua kyseisen alueen henkirikollisuusluvut. Alhaisen kuritason pitäjissä henkirikollisuus taas oli huomattavasti vähäisempää.Kallio 1989, s. 133–146, Kallio 2009, s. 39–55, 156–157, 165.