Syyrian kriisi vuonna 1957 oli merkittävä kylmän sodan aikainen konflikti Lähi-idässä, joka toi Yhdysvallat ja Neuvostoliiton sodan partaalle. Kriisi keskittyi Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten yrityksiin kaataa Syyrian Neuvostoliittoa tukeva hallitus, mikä johti diplomaattiseen ja sotilaalliseen vastakkainasetteluun. Kriisin taustalla oli Yhdysvaltojen pelko Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvusta alueella sekä strategisten intressien, kuten öljyreittien ja Suezin kanavan, turvaaminen. Kriisi laantui loppuvuodesta 1957, mutta sillä oli pitkäaikaisia vaikutuksia alueen geopolitiikkaan ja suurvaltojen suhteisiin.
Tausta ja syyt Syyrian kriisi sai alkunsa elokuussa 1957, kun Syyrian hallitus ilmoitti paljastaneensa Yhdysvaltojen suunnitteleman vallankaappausyrityksen. Yhdysvallat pelkäsi, että Syyria oli muuttumassa Neuvostoliiton satelliittivaltioksi Lähi-idässä, erityisesti sen solmittua taloussopimuksen Neuvostoliiton kanssa vuonna 1957. Vuonna 1955 Syyrian vasemmistolaiset hallitukset alkoivat lähentyä Neuvostoliittoa, mikä huolestutti Yhdysvaltoja ja sen liittolaisia. Yhdysvaltain ulkopolitiikka, erityisesti Eisenhowerin doktriini, pyrki estämään kommunismin leviämistä Lähi-idässä, mutta se ei huomioinut arabivaltioiden itsemääräämisoikeutta ja postkoloniaalisia pyrkimyksiä. Syyrian sosialistinen Baath-puolue nähtiin kommunistisena uhkana, vaikka maa tavoitteli puolueettomuutta.
Iso-Britannia pelkäsi, että Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasser liittoutuisi Syyrian kommunistien kanssa muodostaen suurvallan, joka uhkaisi Suezin kanavaa ja Irakista kulkevia öljyreittejä. Yhdysvallat ja Iso-Britannia näkivät kriisin ennen kaikkea vaarana strategisten alueiden ja öljynkuljetusten turvallisuudelle. Yhdysvaltojen ulkoministeri John Foster Dulles omaksui ”containment-plus” -politiikan, jonka tavoitteena oli estää Neuvostoliiton vaikutusvallan leviäminen Syyriasta muualle Lähi-itään.
Kärjistyminen ja länsimaiden suunnitelmat Yhdysvallat ja Turkki suunnittelivat Syyrian hallituksen kaatamista, koska pelkäsivät sen muuttuneen Neuvostoliiton satelliitiksi. Presidentti Dwight Eisenhower ja ulkoministeri John Foster Dulles rohkaisivat Syyrian naapureita, erityisesti Irakia ja Jordaniaa, toimimaan, mutta Yhdysvallat vältti suoraa väliintuloa. Yhdysvaltain lähettiläs Loy Henderson kiersi Lähi-idässä tapaamassa alueen johtajia ja kannusti sotilaalliseen toimintaan, mutta Irak ja Jordania epäröivät. Turkki oli päättäväisempi ja keskitti joukkoja Syyrian rajalle.
Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov väitti muistelmissaan, että neuvostotiedustelu paljasti Turkin hyökkäyssuunnitelmat, mukaan lukien tiedot joukkojen kokoonpanosta ja aikeista vallata Damaskos nopeasti. Tiedustelutiedot saattoivat tulla Turkin heikosta tietoturvasta, erityisesti haavoittuvista salausjärjestelmistä, sekä mahdollisista vuodoista Irakista ja Syyriasta. Hruštšov viittasi myös asiakirjoihin, jotka olivat peräisin Turkin puolustus- ja ulkoministeriöistä. Neuvostotiedustelun rooli oli keskeinen, sillä se antoi Hruštšoville tarkkaa tietoa länsimaiden aikeista, mikä mahdollisti ennaltaehkäisevät diplomaattiset ja sotilaalliset toimet.
Neuvostoliiton vastatoimet Neuvostoliitto reagoi uhkaan syyttämällä Yhdysvaltoja ja Turkkia hyökkäyssuunnitelmista YK:ssa ja lehdistössä. Hruštšov ja ulkoministeri Andrei Gromyko uhkasivat sotilaallisella väliintulolla ja järjestivät sotaharjoituksia Turkin rajoilla Bulgarian kanssa. Neuvostoliiton painostus ja sotilaalliset toimet saivat Yhdysvallat ja Turkin epäröimään. Lokakuussa 1957 Yhdysvallat alkoi pelätä arabimaiden vastustusta ja Neuvostoliiton väliintuloa, joten Dulles ja Eisenhower kehottivat Turkkia pidättyväisyyteen. Kriisi vietiin YK:hon, missä Gromyko toisti syytökset Turkin hyökkäyssuunnitelmista.
Kriisin laantuminen Kriisi laantui marraskuuhun 1957 mennessä, kun Turkki veti joukkonsa Syyrian rajalta. Saudi-Arabian välitys ja suorat diplomaattiset neuvottelut auttoivat rauhoittamaan tilannetta. Hruštšov piti ratkaisua ”verettömänä voittona” Neuvostoliitolle. Kriisi päättyi lopullisesti, kun Syyria ja Egypti yhdistivät voimansa muodostaen Yhdistyneen arabitasavallan helmikuussa 1958, mikä nähtiin keinona estää kommunismin leviäminen ja suojella alueellisia intressejä. Yhdysvallat ja Iso-Britannia jatkoivat kuitenkin salaa Syyrian hallituksen horjuttamista aina yhdistymiseen asti.
Vaikutukset ja opetukset Vuoden 1957 Syyrian kriisi oli osittainen voitto neuvostotiedustelulle, koska se paljasti länsimaiden suunnitelmat ja auttoi estämään hyökkäyksen. Hruštšovin toimet vahvistivat Neuvostoliiton ja Syyrian strategista kumppanuutta, mutta kriisin ratkaisuun vaikuttivat myös arabimaiden tuki Syyrialle ja Yhdysvaltojen varovaisuus. Historioitsija David Leschin mukaan kriisi paljasti Yhdysvaltojen Lähi-idän politiikan puutteet, erityisesti sen liiallisen keskittymisen ”neuvostouhan” torjumiseen, mikä esti alueen monimutkaisen dynamiikan realistisen ymmärtämisen. Yhdysvaltojen kyvyttömyys huomioida arabivaltioiden kansallisia ja kulttuurisia pyrkimyksiä johti diplomaattisiin virhearviointeihin. Lesch korostaa, että kriisin opetukset ovat ajankohtaisia vielä nykyäänkin, sillä Syyria on yhä keskeinen toimija Lähi-idässä.
Lähteet
Luokka:Kylmä sota Luokka:Syyrian historia Luokka:1957