Ab Parkstad-Vanda-Puistokylä Oy oli suomalainen osakeyhtiö, joka vuosina 1906-1907 osti laajoja alueita silloisesta Helsingin pitäjästä ja palstoitti suuren osa niistä pientaloalueiksi. Yhtiön palstoittamilla alueilla sijaitsevat pääosin nykyiset Helsinkiin kuuluvat Tapaninvainion, Tapanilan, Puistolan ja Heikinlaakson pientaloalueet, suurin osa Ylä-Malmia sekä Ala-Malmita lähimpänä rautatietä olevat osat.
Helsingin Puistola () on saanut nimensä yhtiön mukaan. Se käsittää kuitenkin vain pienen osan yhtiön aikoinaan hankkimista ja palstoittamista alueista. Alkuaikoina nimi esiintyi myös muodossa Puistokylä tai Puisto, kunnes nykyinen nimi vakiintui pysyvästi 1930-luvulla.
Tausta
Ab Parkstad-Vanda-Puistokylä perustettiin Konni Zilliacuksen aloitteesta vuonna 1906.
Yhtiön perustamisen taustalla olivat työväestön kurjat asunto-olot nopeasti kasvaneissa kaupungeissa, jollainen Helsinkikin oli. Englantilainen Ebenezer Howard esitti ratkaisuksi ajatuksen puutarhakaupungeista, joissa yhdistyisivät vanhojen kaupunkien ja maaseudun hyvät puolet. Tarkoituksena oli perustaa riittävän laajoille, ennestään asumattomille alueille kokonaan uusia kaupunkeja, jotka oli ennalta huolellisesti suunniteltava. Asuntojen oli oltava pääasiassa pientaloja, joihin liittyi oma puutarhapalsta. Lisäksi puutarhakaupungissa oli oltava oltava teollisia työpaikkoja sekä kaikki tarpeelliset palvelut. Niiden kasvulle oli kuitenkin asetettava rajat, ja niiden ympärille oli jätettävä maaseutumainen vyöhyke, jonne asutuksen ei sallittu levitä. Maapohjan oli oltava kaupungin omistuksessa, ja tontit oli vain vuokrattava asukkaille pitkäaikaisin sopimuksin.
Howardin ajatukset saivat laajalti vastakaikua, myös Suomessa. Konni Zilliacus julkaisi vuonna 1906 Framtid-lehdessä kaksi aiheeseen liittyviä artikkeleja. Hänestä oli selvää, että työväen oli asuttava lähellä työpaikkojaan tai ainakin hyvien liikenneyhteyksien päästä. Koska sillä ei ollut varaa maksaa kaupunkien kalliita maanhintoja, oli työväen asuntoalueiden oltava sopivan matkan päässä kaupungin ulkopuolella, mieluiten rautatien varrella. Parasta olisi, että jokaiselle perheelle voitaisiin järjestää oma talo ja siihen liittyvä puutarhapalsta.
Alkuperäisessä artikkelissaan Zilliacus ehdotti, että kaupunki ostaisi tällaista aluetta varten tarvittavat alueet oman alueensa ulkopuolelta. Ellei kaupunki kuitenkaan ollut tähän valmis, oli valtion väliintulo tarpeellinen. Hänen mukaansa alue olisi tullut muodostaa kauppalaksi tai kaupungiksi, jotta sen asukkaat saisivat käsiinsä sen hallinnon. Zilliacus piti tällaisten yhdyskuntien perustamista tarpeellisena erityisesti myös sen vuoksi, että tällä tavoin saataisiin lievennetyksi oikeiston ja vasemmiston välistä, Suomessa tuolloin jo uhkaavasti kärjistynyttä vastakkaisuutta. Hän edellyttikin porvarillisilta piireiltä asiaan myönteistä asennoitumista mutta myös työväenliikkeen johdolta tarttumista asiaan.
Asuttuaan välillä Tukholmassa Zilliacus asettui asettumaan Tuusulan Jokelaan. Kulkiessaan säännöllisesti junalla Jokelan ja Helsingin välillä hän ilmeisesti tarkasteli radanvarren alueita etsien niistä sopivaa paikkaa kaavailemalleen puutarhakaupungille. Muutamien asemien kuten Oulunkylän ja Malmin ympärille oli jo muodostunut tiheää asutusta eikä niiden ympäriltä ollut riittävän suurta aluetta saatavissa. Sen sijaan Malmin ja Tikkurilan asemien välillä oli vielä laaja alue, johon ei vielä ollut muodostunut sanottavaa asutusta. Sen sijaan siellä oli laajoja, säätyläisviljelijöiden omistamia kartanomaisia suurtiloja, jotka nämä olivat muodostaneet ostamalla talonpojilta useita maatiloja.
Yhtiön perustaminen ja maanhankinnat
Ab Parkstad-Vanda-Puistokylä perustettiin 6. joulukuuta 1906. Sen perustamiseen osallistuivat Konni Zilliacuksen lisäksi myös hänen veljensä, lääkäri Wilhelm Zilliacus, sekä pankinjohtajat Axel Ehrnrooth, Charles Emil af Frosterus ja Janne Thurman, laivanvarustaja Reguel Wolff, arkkitehti Gustaf Strengell, professori Heikki Renvall sekä varatuomari Fredrik Thuring. Yhtiöjärjestyksen mukaan yhtiön tarkoituksena oli "ostaa, palstoittaa ja viljellä maatiloja Uudenmaan läänissä."
Samassa kokouksessa, jossa yhtiö perustettiin, allekirjoitettiin myös kauppakirja, jolla yhtiö osti Petter Carl Schüttiltä Tapaninkylän kartanon, joka käsitti kokonaan tai osittain yhdeksän maatilaa, kaikkiaan 868 hehtaaria maata. Seuraavana vuonna yhtiö osti myös Johann Cronstedtin perikunnalta läheiset Bamsaksen ja Brännaksen tilat sekä leskirouva Lovisa von Esseniltä Malminkylän kartanon. Vuonna 1908 yhtiöllä oli maaomaisuutta kaikkiaan 1192 hehtaaria. Siitä oli tuolloin viljeltyä 644 hehtaaria, loput niittyä, metsää ja joutomaata. Yhtiön omistamat alueet ulottuivat Vantaanjoelta nykyisen Jakomäen alueelle saakka. Niiden sisälle jäi kuitenkin vielä pienehköjä muille kuuluneita alueita kuten Solbackan tila ja kunnan omistama osa Krogarsin ratsutilasta. Kokonaan yhtiön maiden ulkopuolelle jäi myös Tapaninkylän pohjoislaidalla, nykyisen Tapulikaupungin alueella sijainnut, valtion omistama Backaksen sotilasvirkatalo, johon valtio 1920-luvulla perusti sikatalouden koeaseman.
Palstoitus
Yhtiön omistamien maiden palstoitus aloitettiin vuonna 1907. Palstat luovutettiin vähittäismaksuilla kymmenen vuoden maksuajalla, jolloin ostajan aluksi suoritettava kymmenesosa kauppasummasta. Yhtiö teki kunkin ostajan kanssa ensin vuokrasopimuksen, ja vasta kun kauppasumma oli kokonaan maksettu, allekirjoitettiin kauppakirja, jolla ostaja sai palstaansa omistusoikeuden.
Myös Tapaninkylän kartanon yhtiölle myynyt Petter Schütt osti yhtiön osakkeita. Myöhemmin hän kuitenkin osti takaisin kartanon päärakennuksen sekä muutamia kymmeniä hehtaareja maata sen ympäriltä. Kartanorakennusta oli kaavailtu yhtiön hallintorakennukseksi, mutta tämän vuoksi sen isännöitsijälle rakennettiin Strengellin suunnittelema talo Fallkullan alueelle.
Tuohon aikaan maaseudulla ei kunta eikä valtio sanottavasti valvoneet kaavoitusta, vaan maanomistaja saattoi teettää hyvinkin ylimalkaisen suunnitelman ja aloittaa sen mukaisesti palstoituksen. Parkstad-Vanda-Puistokylän ostamille alueille ensimmäisen palstoitussuunnitelman laati keväällä 1907 Gustaf Strengell. Sen mukaisesti Tapanilan aseman läheisyyteen olisi kaavoitettu kolme pientaloaluetta, joista yksi laaja rautatien länsipuolelle ja kaksi pienemää toisistaan erilleen sen itäpuolelle. Tämän suunnitelman mukaan alueet olisivat kaartuneet maastoa myötäillen. Pienten asuntopalstojen lisäksi alueelle olisi tullut myös suurempia huvilatontteja sekä pienteollisuustontteja.
Strengellin suunnitelman mukaisesti aluetta ei kuitenkaan rakennettu. Sen sijaan Tapanilan alueen palstoitussuunnitelman laati vuonna 1908 komissionimaanmittari Oskar Imnell. Stengellin suunnitelmasta poiketen alue rakennettiin pitkälti ruutukaavan mukaisesti viivasuorine katuineen ja suorakulmaisine palstoineen. Tällä tavoin voitiin palstoituskustannuksia tuntuvasti alentaa. Vuonna 1912 Imnell laati palstoitussuunnitelman myös Puistolan alueelle. Myöhemmin yhtiö ryhtyi kuitenkin myymään palstoja täysin suunnittelemattomasti.
Koko toiminta-aikanaan yhtiö myi alueelta kaikkiaan 1 550 palstaa.
Periaatteet ja toteutus
Toisen sortokauden alkaessa vuonna 1907 Konni Zilliacus joutui poistumaan maasta, kun häntä uhkasi syyte muun muassa vehkeilystä vihollisen kanssa sekä majesteettirikoksesta. Tällöin hän luovutti osakkeensa perheen muille jäsenille. Yhtiö valitsi uudeksi isännäkseen Oskar Tudeerin.
On katsottu, että Zillacuksen lähdettyä yhtiö menetti pitkälti alkuperäisen, pitkälti aatteellisen leimansa ja sai yhä yksipuolisemmin kaupallisen luonteen.
Howardin puutarhakaupunkiaatteen mukaisesti maapohjan olisi pitänyt jäädä kaupungin (tai sen perustaneen yhtiön) omistukseen, jotta kaupungin kehityksestä aiheutunut arvonnousu olisi jäänyt kaupunkilaisten hyväksi. Myös Konni Zilliacus oli aluksi samaa mieltä, mutta tämä ei toteutunut Vantaan puistokaupungissa. Kun yhtiö ei saanut toivomiaan halpakorkoisia valtionlainoja, tontit myytiin asukkaille.
Alkuperäisen puistokaupunkiaatteen mukaan kaupungin tai sitä ylläpitävän yhtiön olisi myös tullut vastata muun muassa katujen rakentamisesta, vesijohdoista, viemäröinnistä ja sähköistyksestä. Tämä ei kuitenkaan toteutunut Parkstad-Vanda-Puistola-yhtiön palstoittamilla alueilla, joissa asukkaat joutuivat itse rakentamaan kaivonsa ja johtamaan jätevetensä sopivaksi katsomaansa paikkaan. Alkuaikoinaan yhtiö kyllä rakennutti alueen kadut ja tiet, mutta kun yhtiö myöhemmin inflaation vuoksi köyhtyi, nämäkin tehtävät joutuivat palstanomistajien vastuulle. Alueen sähköhuoltoa varten yhtiö kuitenkin perusti yhdessä Pukinmäen palstoittaneen Bocksbacka Oy:n kanssa tytäryhtiön nimeltä Malmin Sähkölaitos Oy.
Myöhemmin puistokaupunkiyhtiön katsottiinkin pahoin epäonnistuneen tavoitteissaan. Hufvudstadsbladetissa valitettiinkin jo vuonna 1915, että alueesta oli muodostunut "raakuuden, rumuuden ja epäkulttuurin möhkäle". Myöhemmin 1930-luvulla Yrjö Harvia katsoi Malmin ja Tapaninkylän edustavan "kaikkia järjestämättömän esikaupunkiasutuksen alimpia asteita niin rakennusten tyylin ja ulkomuodon kuin niiden tarkoituksenmukaisuuden kannalta". Lisäksi alueen tiet olivat enimmäkseen liian kapeita, ja kun alueelta puuttui viemäröinti, niiden varsille muodostui löyhkääviä alueita.
Perustajien yhtenä tarkoituksena oli ollut tasoittaa yhteiskunnallisia vastakohtaisuuksia ja vieroittaa työväki sosialismista. Sisällissodassa vuonna 1918 kuitenkin osoittautui, että tässäkin tavoitteessa oli täysin epäonnistuttu.
Muu liiketoiminta ja tytäryhtiö
Yhtiön omistamalla alueella rautatien itäpuolella sijaitsi myös suuria sorakuoppia. Jo aikaisempi tilanomistaja Schütt olikin aloittanut soran ja hiekan myynnin kaupungin rakennustyömaita varten ja rakentanut sinne johtaneen pistoraiteenkin. Lisäksi Tattarisuolta nostettiin polttoturvetta.
Parkstad-Vantaa-Puistokylä Oy perusti myös muutamia tytäryhtiöitä. Niistä Malmin Kalkkihiekkatiili Oy valmisti tiiliä. Vuonna 1908 perustettu A.B. Egna Hem - Oma Koti Oy ryhtyi rakentamaan pientaloja ja myymään ne avaimet käteen -periaatteella. Tämä yhtiö osti emoyhtiöltään 2,5 hehtaarin suuruisen alueen Tapanilasta sekä myös yhden korttelin Kulosaaresta. Puistokaupunkiyhtiö oli myös toisena osakkaana Malmin Sähkölaitos Oy:ssä.
Yhtiön loppuvaiheet
Yhtiön perustajat olivat olettaneet rahan arvon pysyvän kiinteänä, kuten se oli pysynytkin siitä lähtien, kun markka 1870-luvulla oli sidottu kultakantaan. Ensimmäisen maailmansodan aikana kultakannasta jouduttiin kuitenkin luopumaan, ja markan arvo putosi muutamassa vuodessa murto-osaan entisestään. Kun yhtiö oli myynyt suuren määrän palstoja vähittäismaksulla, tästä aiheutui sille suuret tappiot. Yhtiö tarjosikin pääosaa omaisuudestaan jo vuonna 1917 Helsingin kaupungille, mutta kaupunki hylkäsi tarjouksen.
Myöhemmin kaupunki kuitenkin ryhtyi ostamaan lähialueiltaan laajoja alueita. Myös Parkstad-Vanda-Puistokylä tarjosi jäljellä olleita maitaan kaupungille useita kertoja vuosina 1929–1933, mutta joka kerta kaupat raukesivat.
Malmin-Tapanilan alue oli vuonna 1915 muodostettu taajaväkiseksi yhdyskunnaksi., johon kuulu myös Puistola. Sellaisena sillä olisi ollut oikeus rajoitettuun itsehallintoon, jota se kuitenkaan ei käyttänyt. Vuonna 1932 uudessa asemakaavalaissa kuitenkin säädettiin, että taajaväkisessä yhdyskunnassa oli sallittu vain vahvistetun asemakaavan tai rakennussuunnitelman mukainen rakentaminen, ellei lääninhallitus myöntänyt poikkeuslupaa. Tästä seurasi, että voidakseen jatkaa palstojen myyntiä yhtiön olisi ollut teetettävä alueelleen tällainen kaava ja saada sille lääninhallituksen ja kunnan hyväksyntä. Bertel Jung laatikin tällaisen kaavan sille osalle yhtiön omistamista maista, joita ei vielä ollut palstoitettu, mutta tätä suunnitelmaa ei koskaan vahvistettu eikä toteutettu.