pienoiskuva|Maroniittien katedraali ja muslimien moskeija sijaitsevat Beirutissa rinta rinnan.
Uskonto on Libanonissa vaikuttanut sekä valtion syntyyn että sen rakenteisiin, sillä Libanon luotiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen Osmanivaltakunnan kristillisjohtoisen mutasarriffaatin pohjalle. Sen valtiojärjestys jatkoi mutassarriffaatin perintöä siinä, että julkiset instituutiot jaettiin uskonnollisen taustan mukaisesti. Libanon julistautui itsenäiseksi vuonna 1943, minkä jälkeen kristittyjen asemaa korostanut vallanjako on jatkunut, vaikka muslimeista on tullut jo enemmistö.
Libanon on monikulttuurinen maa, jonka uskonnollinen diversiteetti on poikkeuksellisen suuri. Maassa on kolme uskonnollista ryhmää, sunnit, šiiat ja kristityt, joilla kullakin on nykyisin yhtä suuri kolmasosan kannatus. Vuonna 1975 maa ajautui sisällissotaan, jonka vaikutuksista se ei ole toipunut vielä 2020-luvullakaan.
Uskontojakautuma pienoiskuva|Šiiojen asuinalueet Libanonissa
pienoiskuva|Maroniittien asuinalueet Libanonissa Viimeisin väestönlaskenta Libanonin tehtiin vuonna 1932. Sen jälkeen tiedot 2020-luvulla noin 5,9 miljoonaisen väestön uskonnollisesta jakautumasta ovat olleet arvioita. Kristitylle väestölle saatiin tai annettiin vuoden 1932 väestönlaskennassa lievä enemmistö, mutta sen jälkeen uskontoryhmien suhteet ovat muuttuneet. Niiden välisten jännitteiden ja konfliktien takia väestönlaskentaa ei ole uusittu. Se todistaisi muslimiväestön merkittävän kasvun, mikä aiheuttaisi vaatimuksia muutoksiin vallanjaossa.Population Lebanon: A Country Study. Library of Congress, 1987.
Vuonna 2023 yhdysvaltalaisissa lähteissä muslimeita arvioitiin olevan 64 %, joista šiialaisia 32,2 %, sunneja 31,2 % ja alaviitteja ja ismailiitteja 0,6 %. Kristittyjen osuudeksi arvioitiin 31 %, joista maroniitteja 16,0 %,kreikkalaiskatolisia 7,6 % ja muita kristittyjä 6,9 %. Lisäksi druuseja arvioitiin olevan 5,5 %.
Kristittyjen väestöosuuden aleneminen on johtunut muslimien suuremmasta syntyvyydestä sekä kristittyjen maastamuutosta, joka lisäksi kiihtyi vuosien 1975–1990 sodan aikana. Tällöin noin 800 000 libanonilaista lähti maasta, heistä suurin osa kristittyjä.
Maroniitit ja Libanonin synty
Libanonin synty liittyy kristilliseen maroniittien uskontokuntaan ja sen vaiheisiin. Maroniitit ovat nykyisin Libanonin suurin roomalaiskatolista uskoa tunnustava kirkko . Sen nimi kunnioittaa pyhää Maronia, joka oli 300-luvulla elänyt syyrialainen erakko. Maroniitit ovat säilyttäneet Lähi-idän varhaiskristillisiä perinteitä, kuten Jeesuksen puhuman aramean liturgisena kielenään. Itä-Rooman vetäydyttyä Lähi-idästä maroniitit joutuivat 600-luvulla arabivallan alaisuuteen. Ristiretkien aikaan 1100-luvulla he hyväksyivät Rooman paavin aseman. Ristiretkeläisten tappion jälkeen heistä uudelleen tuli vaihtuvien muslimivaltioiden alamaisia dhimmeinä eli sorrettuina ei-muslimeina.
Libanonin vuori Osmanivaltakunnan aikana 1500-luvulta alkaen maroniitit solmivat yhteyksiä Eurooppaan ja omaksuivat ranskalaisia tapoja ja kielenkäyttöä. Druusien ja maroniittien ristiriidat huipentuivat vuonna 1860 sotaan ja maroniittien joukkomurhiin. Ranskan ja muiden Euroopan maiden painostuksesta Turkki perusti sen takia kristityille vuonna 1861 oman hallintoalueen, Libanonin vuoren mutasarriffaatin (), jota johti kristitty kuvernööri.
Libanonin uskonnollinen jako Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Osmanivaltakunta hajosi, jolloin Libanonin vuori siirtyi Kansainliiton päätöksellä Ranskan mandaattialueeksi. Ranskalla oli entuudestaan läheiset suhteet alueen maroniittiväestöön, joka jäljitteli monissa asioissa ranskalaista kulttuuria.
Osmanivaltakunnalta jääneitä alueita yhdessä Britannian kanssa hallinnut Ranska erotti vuonna 1926 toisistaan Syyrian ja Libanonin, ja liitti aiemmin kristittyjen hallitsemaan Libanonin vuoreen sellaisia muslimivaltaisia alueita kuin Tripoli, Sidon, Bekaanlaakso ja Etelä-Libanon luodakseen taloudellisesti elinkelpoisemman kokonaisuuden.Lapidus 2022, s. 586
Vuonna 1943 perustuslakia muutettiin siten, että valta jaettiin uskonnollisten yhteisöjen kesken. Parlamenttipaikat menivät kristityille ja muslimeille kuuden suhteessa viiteen vuoden 1932 väestönlaskennan tulosten mukaisesti. Presidentin tuli olla maroniitti, pääministerin sunnimuslimi ja parlamentin puhemiehen šiialainen. Armeijaa johti maroniittiupseeri muslimi- tai druusitaustaisten alaisten avulla. Ulkoministerin tuli olla kristitty.
Näin muodostuneelle Suur-Libanonille Ranska myönsi itsenäisyyden vuonna 1941, mutta itsenäisyys toteutui vasta vuonna 1943. Vaikka alueliitosten mukana uuteen valtioon tuli muslimeita, Ranska uskoi Libanonin kristillisen enemmistön säilyvän. Päätös tuli aiheuttamaan ongelmia tulevaisuudessa, kun oletus ei pitänyt paikkaansa.
Uusi valtio alkoi kukoistaa arabimaailman pankki- ja matkailukeskuksena ja tunnettiin "Lähi-idän Sveitsinä." Vastaavasti Beirut tunnettiin "Lähi-idän Pariisina" maan ranskalaisvaikutteiden johdosta.
Valtiollisten laitosten jakaminen uskonryhmille vahvisti kansalaisten välisiä eroja sen sijaan, että instituutiot olisivat yhdistäneet libanonilaisia. Virastot eivät tarjonneet yleiskansallisia palveluja, vaan omille ryhmilleen tarkoitettuja uskonnollisten yhteisöjen ylläpitämiä kouluja, tuomioistuimia ja hyväntekeväisyysjärjestöjä.
Tärkeitä vallankäyttäjiä olivat paikalliset mahtimiehet, jotka olivat maanomistajia ja uskonnollisia johtajia. Heidän valtansa perustui vuokraviljelijöihin ja suojattisuhteisiin. Poliittiset puolueet olivat paikallisjohtajien käsissä, ja kansalaisten uskollisuus kohdistui valtion asemesta omiin isäntiin.
Kristittyjen ja muslimien ristiriidat nousivat esiin vuoden 1958 muslimikapinassa, kun muslimit halusivat Libanonin liittyvän Egyptin ja Syyrian luomaan Yhdistyneeseen Arabitasavaltaan (1958–1961). Uudestaan ongelmat purkautuivat 1970-luvulla, jolloin muslimit halusivat Palestiinan kapinallisille vapaata toimintaoikeutta Libanonissa. Erimielisyydet kasvoivat vuosina 1975–1990 sisällissodaksi, johon osallistui kirjava joukko eri osapuolia.Salini 1988, s. 2 Sota tuhosi Libanonin itsenäisyyden, kun maa muuttui ulkopuolisten asevoimien taistelukentäksi.
Maroniittien etuoikeutettu asema on nykyisin murtunut, ja he ovat enää 16 prosentin vähemmistö Libanonissa.
Sisällissota 1975–1990
Libanonin sisällissodassa uskonnolliset jännitteet yhdistyivät poliittisiin tekijöihin. Sodan sytykkeenä oli maroniitteihin Beirutissa kohdistunut tulitus, jolloin useita ihmisiä kuoli. Maroniittien aseellinen miliisi kosti tapauksen surmaamalla joukon palestiinalaisia bussimatkustajia. Tapauksia oli edeltänyt tuhansien PLO:n taistelijoiden karkotus Jordaniasta Libanoniin vuonna 1970, minkä jälkeen Libanonin aluetta käytettiin Israeliin kohdistuviin iskuihin. Monet muslimiryhmät ja vasemmistolaiset tukivat palestiinalaisia, kun taas kristityt pitivät PLO:n toimia uhkana Libanonille. Kristittyjen ja muslimien välillä oli myös yhteiskunnallisia erimielisyyksiä, jotka kumpusivat siitä, että maroniittikristityt olivat varakkaampia kuin muslimit. Taistelujen alettua siihen liittyi useita keskenään sotivia ryhmiä, ja hallitus kutsui apuun myös Syyrian armeijan. Libanonin valtio ei palannut ennalleen sodan päättymisen jälkeen, sillä esimerkiksi šiialainen terroristijärjestö Hizbollah jäi hallitsemaan osaa sen alueesta.
Muut kristilliset kirkot Kristinuskon pitkän historian takia Libanonissa on useita kristillisiä kirkkokuntia, jotka ovat tunnustukseltaan joko roomalaiskatolisia tai kreikkalaiskatolisia. Kristityistä maroniitteja on suunnilleen puolet ja kreikkalaisortodokseja 25 prosenttia kristitystä väestöstä. Muita kristillisiä ryhmiä ovat melkiitit, armenialaisortodoksit, armenialaiskatolilaiset, syyrialaisortodoksit, syyrialaiskatolilaiset, assyrialaiset, kaldealaiskatolilaiset, koptit, protestantit, joihin kuuluvat presbyteerit, baptistit ja adventistit, roomalaiskatolilaisten latinalainen kirkko sekä Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko.
Vuonna 1724 Antiokian ortodoksisessa patriarkaatissa syntyi kiista patriarkan valinnasta, ja kirkko jakautui kahtia, Antiokian kreikkalais-ortodoksiseen kirkkoon, joka säilyi osana idän ortodoksista kirkkoa sekä melkiitteihin, jotka liittyivät Rooman yhteyteen, mutta säilyttivät ortodoksisen liturgian.
Antiokian kreikkalais-ortodoksinen kirkko (rum-ortodoksit) on Lähi-idän suurin arabikristillinen kirkko. Sen pääpaikka on Damaskos, ja kielenä on 1900-luvun alusta lähtien ollut arabia. Libanonissa se on toiseksi suurin kristillinen kirkko maroniittikirkon jälkeen.
Melkiitit ovat pieni kreikkalaiskatolinen uskonryhmä, joka syntyi 500-luvulla niistä kristityistä, jotka hyväksyivät Bysantin keisarin johdolla vuonna 451 pidetyn Khalkedonin kirkolliskokouksen päätöksen, jonka mukaan jonka mukaan Kristuksella on kaksi luontoa, jumalallinen ja inhimillinen. Heitä alettiin pilkallisesti kutsua melkiiteiksi, joka tarkoitti kuninkaan miehiä ( = "kuningas"). Sanalla alettiin tarkoittaa erityisesti Antiokian patriarkaatin jäseniä ja vuoden 1724 tapahtuneen jakautumisen jälkeen ryhmää, joka liittyi Rooman yhteyteen. Melkiittejä on yhteensä 1,6 miljoonaa, ja heistä Libanonissa on 437 000.
Islam
Vuoden 1932 väestönlaskennan mukaan Libanonin suurimmat uskonnolliset ryhmät olivat kristilliset maroniiitit (28,8 %) sekä islamilaiset sunnit (22,4 %) ja šiiat (19,6 %). Sen jälkeen muslimien ja erityisesti šiiojen väestöosuus on kasvanut suuremman syntyvyyden ja maahanmuuton johdosta. Vuonna 2023 heitä arvioitiin olevan 64 % väestöstä.
Juutalaiset Libanonissa juutalaisten lukumäärä kasvoi vielä Israelin itsenäistymisen jälkeenkin, sillä maahan muutti Syyriasta ja Irakista pakenevia juutalaisia, joita Libanonissa odottivat rauhallisemmat olot. Vuonna 1948 juutalaisia oli noin 20 000, joista Beirutissa asui noin 7 000 henkeä. Kuuden päivän sota vuonna vuonna 1967 sai juutalaiset lähtemään maasta, ja vuoteen 1970 mennessä heidän lukumääränsä oli supistunut puoleen.
Vuosina 1975–1976 muslimien ja kristittyjen sisällissota tuhosi Beirutin juutalaiskortteleita, ja suurin osa maassa vielä olleista noin 1 800:sta juutalaisesta muutti pois, useimmiten Eurooppaan. 1980-luvun puolivälissä Hizbollah sieppasi ja murhasi Beirutin juutalaisia. Vuonna 2020 juutalaisten lukumäärä Libanonissa oli lähellä nollaa.
Lähteet
Viitteet
*