pienois|Amerikkalaisten vapauttama Nordhausenin keskitysleiri brittiläisten pommituksen jälkeen hiukan ennen sodan loppua. Holokausti (< ’polttouhri’) oli natsi-Saksan suorittama järjestelmällinen Euroopan juutalaisten kansanmurha toisen maailmansodan aikana. Arviolta kuusi miljoonaa eli noin kaksi kolmannesta Euroopan juutalaisista kuoli holokaustissa.
Päävastuullinen murhasta oli Saksan kansallissosialistinen hallitus, joka Adolf Hitlerin johdolla hallinnoi, sääteli ja ohjasi joukkotuhon etenemistä, mutta siihen osallistuivat aktiivisesti myös monet Saksan liittolaisista ja Saksan tai liittolaisten miehittämien alueiden yhteistyöhön ryhtynyt väestö.
Saksan juutalaiset olivat joutuneet natsien kiihtyvien sortotoimenpiteiden kohteeksi jo vuodesta 1933 alkaen, ja vainot levisivät Saksan miehittämille alueille toisen maailmansodan alettua. Päätöksen kansanmurhasta (”lopullinen ratkaisu”) saksalaiset tekivät vuoden 1941 lopulla, ja sitä alettiin toteuttaa järjestelmällisesti vuoden 1942 alusta. Aluksi juutalaisia oli teloitettu ampumalla. Sen osoittauduttua epäkäytännölliseksi saksalaiset perustivat Puolaan tuhoamisleirejä ja ryhtyivät kuljettamaan ghettoihin kokoamiaan juutalaisia niihin myrkkykaasulla tapettavaksi.
Holokausti loppui, kun Saksa joutui vetäytymään miehittämiltään alueilta sodan loppuvuosina 1944–1945. Syylliset asetettiin sodan jälkeen syytteeseen ja moni sai kuolemantuomion. Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä holokaustista on tullut pahuuden mittari, jota vasten ihmisten ja valtioiden epämoraalisia tekoja mitataan. Holokaustin uhrien muistopäivää vietetään vuosittain 27. tammikuuta.
Holokaustin yhteydessä surmattiin miljoonittain muitakin natsien heikompana ihmisaineksena pitämiä ihmisiä, kuten slaaveja, romaneja (porajmos), homoseksuaaleja ja kehitysvammaisia (Aktion T4). Kaikkiaan natsien järjestelmällisissä vainoissa kuoli noin 11–17 miljoonaa henkeä.
Sanan etymologia ja nimityksiä eri kielillä
Sana holokausti ὁλόκαυστον (nykykreikassa όλοκαύτωμα) on raamatullinen polttouhria merkitsevä sana. Kreikankielinen sana merkitsee jumalalle osoitettua uhria, joka on kokonaan (όλος, holos) poltettu (καύστων, καύσων, kaustos).https://www.etymonline.com/word/holocaust 1800-luvulta alkaen sanaa on pääasiassa käytetty tarkoittamaan suuronnettomuuksia, mutta 1970-luvulla sana vakiintui englannissa tarkoittamaan nimenomaan natsien suorittamaa kansanmurhaa. Suomen kieleen se vakiintui vasta 1990-luvulla.
Raamatullinen sana šoa (שואה, ), ’katastrofi’, on vakiintunut juutalaisten kansanmurhan nimitykseksi hepreankielisten puhujien keskuudessa. Israelin lisäksi sanaa suositaan myös Ranskassa Claude Lanzmannin samannimisen vuoden 1985 dokumenttielokuvan seurauksena. Sanan käytöllä vältetään sanan holokausti teologiset konnotaatiot sekä korostetaan vainojen juutalaisia uhreja erotuksena kaikista natsien uhreista. Israelilainen Yad Vashem -holokaustimuseo suosittelee šoa-nimityksen käyttöä muissakin kielissä.
Muita holokaustista muissa kielissä kuin suomessa käytettyjä nimityksiä ovat romanien käyttämä porajmos (suomeksi ’ahmiminen’) ja jiddišin khurbn (’tuho’, hepreaksi churban,Niewyk, Donald L. & Nicosia, Francis R.: Defining the Holocaust. Teoksessa The Columbia Guide to the Holocaust, s. 45. New York: Columbia University Press, 2000. . Google Books. myös churban Europa ’Euroopan tuho’, erotukseksi churbanista eli Jerusalemin toisen temppelin tuhosta). Natsit käyttivät siitä nimitystä juutalaiskysymyksen lopullinen ratkaisu ().
Tausta ja syyt
Juutalaisten joukkomurhan alullepanija oli Saksan valtakunnankansleriksi vuonna 1933 noussut Adolf Hitler. Hän oli vihannut juutalaisia syvästi ensimmäisen maailmansodan päättymisestä lähtien. Hitler uskoi juutalaisten salaliittoon, jonka avulla nämä pyrkivät hallitsemaan maailmaa ja kaivamaan maata kaikkien kansakuntien alta edistämällä sosialismia ja kommunismia sekä manipuloimalla taloutta. Hitler syytti myös juutalaisia sosialisteja Saksan häviöstä ensimmäisessä maailmansodassa ja uskoi juutalaisten valvovan Saksan vihollismaiden hallituksia.McMillan 2015, s. 153–155.
Juutalaisviha eli antisemitismi oli ollut eri muodoissaan yleistä kautta Euroopan jo vuosisatojen ajan. Juutalaisia karsastettiin ja vainottiin etnisenä mutta epäilyttävästi kansainvälisenä ja siten mahdollisesti ”epäluotettavana” vähemmistönä, joka oli lisäksi näkyvästi edustettuna sosialistisissa ja kommunistisissa liikkeissä. Kristillisessä antisemitismissä juutalaisia pidettiin ”Kristuksen tappajina”. Teorioilla juutalaisten salaliitosta oli ollut kannatusta jo 1860-luvun loppupuolelta lähtien. Teoriat alettiin hyväksyä laajalti ensimmäisen maailmansodan jälkeen, mihin vaikutti paljon ranskalaisen väärennöksen Siionin viisaiden pöytäkirjojen leviäminen Venäjän ulkopuolelle. Saksassa antisemitismiä vahvisti myös juutalaisten hyvä menestys yhteiskunnassa, etenkin sanomalehtien ja kirjojen kustantajina, minkä vuoksi jotkut alkoivat puhua ”juutalaisesta vaikutuksesta”.McMillan 2015, s. 154–159.
Juutalaisiin kohdistuvista epäluuloista huolimatta antisemitismi ei Saksassa ollut 1900-luvun alussa erityisen vakavaa verrattuna muihin Euroopan maihin. Itä-Euroopassa juutalaisia oli surmattu pogromeissa sadoin tuhansin, mutta Saksassa ei vakavaa väkivaltaa juutalaisia kohtaan juurikaan esiintynyt ennen Hitlerin valtaannousua 1933. Juutalaisia ei myöskään syrjitty lain edessä. Antisemitistisiä ennakkoluuloja ja vastenmielisyyttä juutalaisia kohtaan kuitenkin esiintyi, ja moni tavallinen saksalainen ei pitänyt juutalaisia oikeina saksalaisina. Antisemitismi oli yleistä yliopistoissa, ja myös usea kansalaisjärjestö kielsi jäsenyytensä juutalaisilta. Saksan dramaattisen poliittisen kehityksen johdosta maan eliitti alkoi kuitenkin ensimmäisen maailmansodan jälkeen kääntyä juutalaisvastaiseksi. Asiaan vaikutti Saksan raskas ja nöyryyttävä tappio sodassa sekä sosialistipuolueen nousu maan suurimmaksi. Myös Venäjän vallankumous 1917 vahvisti Saksassa antisemitismiä, sillä kommunismi ja bolševismi yhdistettiin juutalaisiin.McMillan 2015, s. 160–169. Ensimmäinen maailmansota oli lisäksi kiihdyttänyt Saksan yhteiskunnallisia ja poliittisia ristiriitoja, ja maan tuore demokratia ei ollut vielä juurtunut kansalaisten ajatteluun. Saksan poliittisessa retoriikassa oli käytetty 1860-luvulta asti juutalaisvastaisuutta hyväksi kansankiihotuksessa. Ensimmäinen maailmansota oli lisäksi tuottanut maahan suuren joukon väkivallan karaisemia ja tappamaan valmiita miehiä, joista tuli myöhemmin holokaustin toimeenpanijoita.McMillan 2015, s. 79–80, 227–231.
Tärkeä holokaustin mahdollistanut tekijä oli lisäksi rotuopillisen antisemitismin paluu, eli juutalaisten luokittelu muusta ihmiskunnasta biologisesti erilliseksi ryhmäksi.McMillan 2015, s. 160. Hitlerin mukaan juutalaiset eivät olleet edes alempi rotu vaan ”epärotu”, ”vastarotu”.Snyder 2015, s. 21. Opin mukaan juutalaiset olivat perintötekijöiltään taipuvaisia tuhoisaan käytökseen.McMillan 2015, s. 169.
Suosituksi noussut sosiaalidarvinismin tulkinta katsoi ihmisten eriarvoisuuden olevan luonnollinen ja oikeutettu asia. Sitä käytettiin myös oikeutuksena sodalle, jossa ”ylemmät” kansat saivat valloittaa, riistää ja hävittää ”alempansa”.McMillan 2015, s. 175–176. Negatiivinen eugeniikka eli rotuhygienia oikeutti natsi-Saksassa aluksi ”epäsopivien” kuten mielisairaiden pakkosteriloinnit ja myöhemmin joukkomurhat.McMillan 2015, s. 182–183.
Holokausti oli mahdollinen myös vain siksi, koska Saksa menestyi toisen maailmansodan alkuvuosina 1939–1941 erittäin hyvin ja onnistui miehittämään läntisen Neuvostoliiton. Hitlerin toistuvat ulko- ja sisäpoliittiset voitot nostivat hänet kansan silmissä suorastaan jumalhahmoksi, jota seurattiin millaisiin tahansa tekoihin.McMillan 2015, s. 231–232. Hitler ei yleensä itse sekaantunut arkipäiväisiin politiikan kysymyksiin, vaan juutalaiskysymyksessäkin eri tahot ja virastot työskentelivät itsenäisesti Hitlerin oletetun tahdon mukaisesti. Natsihallinnossa oli paljon jyrkkiä antisemiittejä, jotka toimivat oman aatteensa mukaisesti, toistensa kanssa kilpaillen holokaustin toteutuksessa.Holmila 2010, s. 70–72.
Uhrit
Euroopan juutalaiset olivat natsien suorittamien joukkovainojen pääasiallinen kohde, ja yleisen määritelmän mukaan holokausti tarkoittaakin ainoastaan juutalaisten kansanmurhaa toisen maailmansodan aikana. Arviolta noin kaksi kolmannesta Euroopan juutalaisista eli 5–7 miljoonaa kuoli holokaustissa.Levin, Brian: Stone Cold Jew-Baiting. Huffingtonpost.com 26.7.2010. Noin kolme miljoonaa juutalaista surmattiin varsinaisilla tuhoamisleireillä, liikkuvat tuhoamisyksiköt (Einsatzgruppen) surmasivat noin miljoonan ja loput surmattiin ghetoissa tai näännytettiin tarkoituksella nälkään ja kovaan työhön työleireillä.United States Holocaust Memorial Museum: The Holocaust Encyclopedia.
Juutalaisten tuhoaminen
Vainojen alku
Hitlerin hallitus nousi valtaan keväällä 1933 ja aloitti pian Saksan juutalaisten aseman heikentämisen. Kansallissosialistisen politiikan päämääränä ei vielä sen ensimmäisten vuosien aikana ei ollut juutalaisten fyysinen tuhoaminen, vaan lähinnä heidän sosiaalinen ja taloudellinen eristämisensä saksalaisesta yhteiskunnasta sekä heidän karkottamisensa Saksan alueelta.
Jo kevään 1933 kuluessa natsit järjestivät juutalaisvastaisia mellakoita ja juutalaisten omistamiin kauppoihin suuntautuneen ostoboikotin. Niitä seurasi pian juutalaisiin julkisen sektorin työntekijöihin ja tiettyihin ammatinharjoittajiin kohdistuneiden rotulakien voimaantulo. Juutalaisia alettiin nopeasti syrjäyttää virkamiehistöstä, koulutuslaitoksista, lehdistöstä, asepalvelusta ja muista ammateista. Viranomaiset kielsivät juutalaisilta maan omistamisen, ja heidät suljettiin sairausvakuutuksen ulkopuolelle. Myös juutalaisten liikkumista julkisilla paikoilla rajoitettiin monin tavoin.
Vuonna 1935 voimaan tulleet Nürnbergin lait tekivät Saksan juutalaisista toisen luokan kansalaisia. Lait muun muassa kielsivät avioliitot juutalaisten ja ei-juutalaisten välillä sekä epäsivät juutalaisilta äänioikeuden saksalaisissa vaaleissa. Nürnbergin lait määrittelivät juutalaisuuden rodullisin termein. Juutalaisten pyrkimykset saavuttaa tasa-arvoisuus muiden saksalaisten kanssa tulivat lopullisesti mahdottomiksi Nürnbergin lakien myötä.
Marraskuun 9. ja 10. päivän välisenä yönä 1938 Saksan valtionhallinto pani toimeen ”Kristalliyöksi” kutsutun juutalaisvastaisten hyökkäysten aallon. Kristalliyönä eri puolilla Saksaa surmattiin 91 juutalaista, tuhottiin 191 synagogaa ja ryöstettiin 7500 kauppaa. Noin 30 000 juutalaista lähetettiin keskitysleireille. Juutalaisten omaisuus takavarikoitiin pian Kristalliyön jälkeen, ja maan talouselämästä tehtiin kokonaan ”arjalainen”. Natsijohto jatkoi samalla keskustelua toimenpiteistä, joilla juutalaiset voitaisiin lopullisesti eristää yhteiskunnasta.Benz 2000, s. 27–34.
Kun Saksan juutalaiset oli syrjäytetty ja ryöstetty, rajoitukset levisivät heidän yksityiselämäänsäkin. Juutalaisille asetettiin esimerkiksi asumisrajoituksia, liikkumisrajoituksia ja ostorajoituksia. Syyskuusta 1941 alkaen juutalaiset joutuivat pitämään vaatteisiin ommeltua keltaista daavidintähteä, minkä seurauksena heidän valvonnastaan oli tullut aukotonta.Benz 2000, s. 39–41.
Saksan tavoitteena oli vainojen avulla ajaa maan juutalaiset muuttamaan itään, mutta Puola sulki juutalaisilta rajansa vuonna 1938. Osa juutalaisista onnistui pakenemaan muualle Eurooppaan, Yhdysvaltoihin tai Palestiinaan. Britannia otti vastaan viitisenkymmentä tuhatta juutalaista joulukuuhun 1938 mennessä ja Yhdysvallat kaikkiaan 130 000. Yksistään vuoden 1939 aikana Saksasta pakeni lähes 80 000 juutalaista.