Punaiset prikaatit eli Brigate Rosse (BR) oli Italiassa 1970–1988 toiminut marxilais-leniniläinen aseellinen järjestö, jonka riveissä vaikutti näinä vuosina yhteensä yli 900 jäsentä.Galli s. 39 Järjestön päämääränä oli aseellisilla iskuilla ”valtion sydämeen” ja muilla provokaatioilla aloittaa kommunistinen vallankumous. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että Punaiset prikaatit ampuivat ihmisiä, erityisesti oikeuslaitoksen eri tason tuomareita ja virkamiehiä sekä poliiseja, mutta myös muita, esimerkiksi reporttereita, joiden kirjoitukset eivät miellyttäneet heitä. Henkilöstä ja asiayhteydestä riippuen prikaatit ampuivat joko tappaakseen tai sitten muutamia luoteja alaraajoihin (ns. ”gambizzazione”). Prikaatit myös kidnappasivat useita ihmisiä, jotka sitten tuomittiin ”kansan tuomioistuimessa”. Punaiset prikaatit tappoivat vuosina 1974–1988 kaikkiaan 86 ihmistä.Zavoli s. 476
Taustaa
Punaisten prikaatien taustalla voidaan nähdä sekä 1960-luvun lopun opiskelijaliikehdintä että Italian kommunistisen puolueen piirissä kytenyt tyytymättömyys puolueen reformistista politiikkaa kohtaan. Mielenosoittajien ja poliisin yhteenotot sekä uusfasististen ryhmien väkivallanteot loivat 1968–1969 Italiaan poliittisen jännityksen ilmapiirin, jossa vasemmistoryhmät epäilivät laajasti poliisin ja turvallisuuspoliisin elementtien toimivan yhteistyössä uusfasistien kanssa vasemmistoryhmiä vastaan. Tästä alkoi se poliittisen väkivallan täyttämä aikakausi, joka Italian historiassa tunnetaan nimellä Lyijyvuodet (Anni di piombo). Punaiset prikaatit perustettiin 1969 vastaamaan ”vallan militarisaatioon” ”taistelun militarisaatiolla”.
Järjestöllä oli juurensa Collettivo politico metropolitano -nimisessä aktivistiryhmässä jonka perustivat 1960-luvun loppupuolella Renato Curcio ja Duccio Berio.Cazzullo s. 41 Noin 70 tämän ryhmittymän jäsentä kokoontui marraskuussa 1969 erääseen hotelliin Chiavarin kaupungissa tarkoituksella luoda teoreettinen perusta tulevalle taistelulle. Osanottajien listasta löytyvät melkein kaikki ensimmäisen sukupolven johtavien prikaatilaisten nimet. Paikalla oli neljä sosiologian opiskelijaa Trenton yliopistosta: Renato Curcio, Margherita ”Mara” Cagol, Paola Besuschio ja Giorgio Semeria, kolme entistä Italian kommunistipuolueen PCI:n jäsentä: Alberto Franceschini, Prospero Gallinari ja Roberto Ognibene sekä kolme Sit-Siemens-tehtaan työläistä: Mario Moretti, Corrado Alunni ja Alfredo Bonavita.Zavoli s. 75–76
Punaisten prikaatien edeltäjänä voi pitää myös Giangiacomo Feltrinellin ”Partisaanitoiminnan ryhmää” (GAP), joka toimi vuosina 1969–1972 tehden omaisuuteen kohdistuvia iskuja muun muassa suuryhtiöitä ja USA:n konsulaatteja vastaan sekä lähetti piraattiradiota. Feltrinelli ja Punaisten prikaatien johto olivat kuitenkin eri mieltä monesta asiasta, joten mitään yhteistyötä ei ryhmien välillä saatu aikaan.Galli s. 14–15
Varhaiset vuodet
Ensimmäiset Punaisten prikaatien nimissä allekirjoitetut kommunikeat ilmestyivät syyskuussa 1971 liittyen tehtaissa toteutettuun sabotaasiin. Ensimmäiset kidnappaukset kohdistuivat tehtaiden esimiehiin vuosina 1972–1973, ja kidnapatut vapautettiin lyhyen vangitsemisen jälkeen. Punaiset prikaatit ilmoittivatkin olevansa nimenomaan tehdastyöläisten taisteluita tukeva järjestö, ja organisaation toiminta rajoittui Milanon ja Torinon teollisuuskeskuksiin.
Ensimmäiset prikaatien toiminnan vaatimat kuolonuhrit olivat 17. kesäkuuta 1974 kaksi uusfasistisen MSI-puolueen Padovan jaoston jäsentä, jotka ammuttiin ”vahingossa” MSI-puolueen arkistona käyttämään varastotilaan kohdistuneen murtovarkauden yhteydessä. Tarkoituksena oli varastaa MSI:n jäsenluetteloita tai muita tärkeitä papereita, ja kun paikalla sattumalta olleet Giuseppe Mazzola (s. 1914) ja Graziano Giralucci (s. 1944) yrittivät estää varkauden, heidät ammuttiin.Zavoli s. 102 Samana vuonna BR kidnappasi Genovan pääsyyttäjän Mario Sossin vaatien kahdeksan Gruppo XXII Ottobre -aktivistiryhmän jäsenen vapauttamista vankilasta. Sossia pidettiin vankina 35 vuorokautta, kunnes genovalainen tuomioistuin päätti, että vangit vapautetaan. Tämä päätös jäi kuitenkin toteuttamatta, koska syyttäjä Francesco Coco valitti siitä heti korkeampaan oikeusasteeseen, eikä päätöstä voitu panna toimeen, ennen kuin valitus oli käsitelty. Punaiset prikaatit tunsivat kuitenkin itsensä moraalisiksi voittajiksi, ja Sossi sai kyydin Milanoon, jossa hänet jätettiin istumaan puiston penkille taskussaan junalippu kotikaupunkiinsa.Zavoli s. 156–159 Seuraava kidnappaus oli Punaisten prikaatien ensimmäinen täysin epäonnistunut operaatio. Sitä johti Mara Cagol, Renato Curcion vaimo. Kidnappauksen uhri oli tunnettu liikemies Vittorio Vallarino Gancia. Tällä kertaa poliisi löysi ”kansan vankilan” 5. kesäkuuta 1975, ja syntyneessä tulitaistelussa kuoli Cagol ja yksi poliisi. Poliisien iskua johtanut luutnantti Umberto Rocca menetti vasemman kätensä ja käsivartensa, kun Cagolin heittämä käsikranaatti räjähti hänen vieressään.Zavoli s. 208–209
Ensimmäisen salamurhaiskun Punaiset Prikaatit toteutti 8. kesäkuuta 1976 tappaen Sossin juttuun kaksi vuotta aikaisemmin sekaantuneen syyttäjä Francesco Cocon ja tämän kaksi henkivartijaa.Zavoli s. 158–159 Italian poliisi pidätti samana vuonna joukon järjestön aktiiveja ja tappoi yhden.
Prikaatien organisaatio ja rahoitus Vuodesta 1974 alkaen Punaiset prikaatit sai asteittain sen organisaation, joka teki siitä Italian pelätyimmän terroristijärjestön. Se perustettiin alkuaan tehdastyöläisten oikeuksien puolesta taistelevaksi järjestöksi, joka aloitti toimintansa Milanossa leviten sitten Torinoon ja myöhemmin myös Genovaan sekä Veneton alueelle. Järjestön nimen monikkomuoto johtuu siitä, että jokaisella tehtaalla toimivasta, keskimäärin noin 20-henkisestä, ryhmästä käytettiin alkuaan nimitystä prikaati. Ensimmäinen ”punainen prikaati” perustettiin Milanossa, Pirellin tehtaalla. Milanossa oli myös Mario Morettin johtama Sit-Siemensin tehtaan prikaati. Nämä muodostivat yhdessä muiden Milanon prikaatien kanssa jaoston, josta siirryttäessä aseelliseen toimintaan alettiin käyttää nimitystä ”colonna”. Tästä tuli prikaatien sotilaallisen toiminnan perusyksikkö. Alusta alkaen oli voimassa periaate, että eri kaupunkien jaostot pidettäisiin täysin eristettyinä toisistaan. Esimerkiksi Milanon colonnan jäsenet tunsivat kaikki toisensa, mutta heillä ei saanut olla mitään tietoa esimerkiksi Torinon colonnan jäsenistä. Myöhemmin (1975) syntynyt Rooman jaosto oli rakenteeltaan hieman poikkeava, koska sen prikaatit muodostettiin pääasiassa työläiskaupunginosissa (Tiburtino, Centocelle, Primavalle) toimivista Potere Operaion entisistä jäsenistä.Moretti s. 9, 20–23, 54, 91
Koska jaostojen jäsenet eivät tunteneet ketään ulkopuolista prikaatien jäsentä, oli muodostettava toimeenpaneva komitea (”comitato esecutivo”), jolla oli tiedossaan jokaisen jaoston tärkeimpien jäsenten henkilöllisyys. Näin saatiin toimimaan eri jaostojen välinen tiedonvälitys ja mahdollistettiin myös avunanto ulkoapäin jos jokin jaosto joutuisi vaikeuksiin. Uudet jaostot muodostettiin lähes aina alhaalta päin, siten että prikaatit jollain paikkakunnalla ottivat yhteyttä toimeenpanevaan komiteaan ilmoittaen halukkuutensa osallistua aseelliseen taisteluun valtiota vastaan. Tässäkin Rooman jaosto oli poikkeus, koska se muodostettiin prikaatien ylimmän johdon aloitteesta, koska pääkaupungissa toimiminen katsottiin ehdottomaksi edellytykseksi onnistumiselle. Punaisten prikaatien toimeenpaneva komitea oli nelihenkinen, ja sen jäsenet nimitti noin 10–15 henkeä käsittävä johtokunta (”direzione strategica”), joka oli eräänlainen prikaatien parlamentti ja ainoa mahdollisuus kaikkien jaostojen johtajien samanaikaiseen tapaamiseen. Tämä johtokunta kokoontui epäsäännöllisesti tekemään tärkeitä linjanvalintoja ja muita strategisia päätöksiä. Nämä päätökset sitten julkistettiin painetuissa kommunikeoissa, joiden levikki oli yleensä 10 000. Moretti s. 58–60
Jaostojen jäsenet jaettiin kahteen ryhmään, vakinaiset (”regolari”) ja apujäsenet (”irregolari”). Aseellisista iskuista vastasivat pääasiassa vakinaiset, joita oli jokaisessa jaostossa kymmenkunta.Moretti s. 85 Vakinaiset olivat ns. maanalaisia (”clandestini”) jotka olivat jättäneet ansiotyönsä, katkaisseet kaikki yhteydet omaisiin ja ystäviin ja esiintyivät väärällä henkilöllisyydellä käyttäen väärennettyjä asiakirjoja esimerkiksi hankkiessaan asunnon. Koska vakinaisilla ei ollut mitään ansiotuloja, prikaatien toimeenpaneva komitea maksoi heille kuukausittain käteisellä summan, joka vastasi tehdastyöläisen kuukausipalkkaa.Moretti s. 107 Nämä rahat hankittiin aluksi pankkiryöstöillä, mutta niistä luovuttiin 1976, koska ne vaativat suunnittelua, joka vei liian paljon aikaa, eivätkä ne tuottaneet tarpeeksi. Jotta prikaatit voitaisiin pitää toimintakykyisinä, oli tehtävä keskimäärin yksi pankkiryöstö kuukaudessa. Niinpä päätettiin vaihtaa rahoitussysteemiä ja siepata rikkaita tehtailijoita ja muita kapitalisteja vaatien sitten lunnaita heidän omaisiltaan. Ensimmäinen yritys epäonnistui karabinieerien löydettyä piilopaikan, jonne panttivanki oli kätketty, ja seuranneessa tulitaistelussa johtava prikaatilainen Mara Cagol sai surmansa.Moretti s. 94–95
Seuraava sieppaus oli sitä vastoin erittäin onnistunut. Prikaatit ottivat vuoden 1977 alussa vangiksi tunnetun genovalaisen Costan laivanvarustajaperheen jäsenen Pietro Costan. Pitkien neuvottelujen jälkeen Costat maksoivat 1,5 miljardin liiran lunnaat. Tämä summa oli riittävä kattaakseen prikaatien vakinaisten palkat ja muut kulut neljä vuotta.Moretti s. 104–107
Aldo Moron murha
Taustaa Radikaalivasemmistolaisen, mutta pikemmin autonomimarxilaisen kuin marxilais-leniniläisen ”Autonomia Operaia” -liikkeen noustessa Italiassa huippuunsa 1977 Punaiset prikaatit otti liikehdintään kriittisen näkökannan ja julisti perustavansa ”Kommunististen taistelijoiden puolueen” (PCC). Samalla kuitenkin Prikaatien toiminta oli yhä enemmän irtaantunut alkuperäisistä lähtökohdistaan tehdastyöläisten parissa ja keskittyi paljolti syyttäjien ja poliisien painostamiseen järjestön aktiivien vapauttamiseksi.
Punaisten prikaatien perustettua uuden, neljännen jaostonsa, Roomaan ("colonna Romana") 1976 alkoi järjestön sisäinen suunnittelu johtavan kristillisdemokraattisen poliitikon kidnappaamisesta. Ensimmäinen askel oli ”kansan vankilan” hankkiminen. Poliisille vielä silloin täysin tuntematon Anna Laura Braghetti sai tehtäväkseen hankkia Roomassa tarkoitukseen sopivan kerrostaloasunnon, ja hän osti sellaisen osoitteessa Via Camillo Montalcini 8. Braghettin muutettua asuntoon sinne ilmestyi pian myös ”insinööri Luigi Altobelli”, oikealta nimeltään Germano Maccari. Hänen toimestaan alimmassa kerroksessa olevan asunnon pihapuolen ikkunoihin asennettiin kalterit, ja oveen ilmestyivät uudet varmuuslukot. Makuuhuoneeseen nousi uusi väliseinä, ja sen taakse myöhemmin asuntoon muuttanut vankikarkuri Prospero Gallinari rakensi pienen sellin, jonka mitat olivat suunnilleen 1,2 x 3 m. Kansan vankila oli valmis, ja sen osoitteen tiesi vain neljä Punaisten prikaatien jäsentä, jo mainittujen lisäksi myös Mario Moretti. Kuka siellä vankina istuisi, oli silloin vielä päättämättä, mutta listalla oli kolme nimeä: Giulio Andreotti, Aldo Moro ja Amintore Fanfani. Syksyllä 1977 päätettiin, että Moro kidnapataan, ja iskun suunnittelu alkoi.Zavoli s. 282
Via Fanin verilöylyCastronuovo s. 73–138