Eksistentialismi on mannermaisen filosofian ja kirjallisuuden suuntaus, joka korostaa yksilön kokemuksen ainutlaatuisuutta. Eksistentialismi vaikutti vahvasti toisen maailmansodan jälkeiseen taiteeseen ja kirjallisuuteen.
Eksistentialismin mukaan ihmisyyttä ei ole ennalta määrätty, vaan jokainen on vapaa valitsemaan olemisen tapansa itse ja on toisaalta siihen myös pakotettu. Nimensä mukaisesti eksistentialismi pitää ihmisen olemassaoloa () ensisijaisena verrattuna hänen olemukseensa (essentia): ihmisen olemus on hänen olemassaolonsa tapa, eksistenssin attribuutti, jolla ei ole pysyvää luonnetta. Eksistentialismin mukaan ihmisen olemassaolossa on ensisijaista kokemus yksilöllisestä, ainutlaatuisesta olemassaolosta (eksistenssistä), joka edeltää olemassaoloa esimerkiksi ryhmän jäsenenä tai biologisena olentona. Ei esimerkiksi ole olemassa yhtä ”ihmisyyttä”, mikä määrittäisi ihmisen eksistenssin luonnetta vaan ihmisyys olemistapana seuraa eksistenssiä. Olemassaolossaan ihminen on ”heitetty maailmaan”. Hän on täysin vapaa valitsemaan olemuksensa ja arvonsa sekä on tähän pakotettu. Tästä ristiriidasta seuraavaa elämän peruskokemusta kutsutaan ahdistukseksi ().
Eksistentialismissa yksilöllä on näin täysi vastuu luoda merkitys omalle elämälleen. Eksistentialismi on reaktio perinteisempiä filosofisia näkemyksiä, kuten rationalismia ja empirismiä, vastaan, niiden pyrkiessä löytämään perimmäisen todellisuuden metafyysisten periaatteiden tai maailman havaitun rakenteen avulla. Liike sai alkunsa 1800-luvulla Søren Kierkegaardin ja Friedrich Nietzschen ajattelussa, ja se on ollut oleellinen osa 1900-luvun mannermaista filosofiaa, jossa sitä on tehnyt tunnetuksi ennen kaikkea Jean-Paul Sartre.
Vaikka eksistentialististen ajattelijoiden välillä on tiettyjä yhtäläisyyksiä, heidän joukossaan on myös suuria erimielisyyksiä, eivätkä kaikki edes hyväksy termiä ”eksistentialismi”. Saksassa eksistentialismista käytetään myös nimitystä Existenzphilosophie (”olemassaolon filosofia”).
Historia
pienois|pysty|Søren Kierkegaardin patsas Kööpenhaminassa. Eksistentialismin varhaisina edustajina voidaan pitää 1800-luvun filosofeja Søren Kierkegaardia, Arthur Schopenhaueria ja Friedrich Nietzscheä, jotka kukin kehittelivät yksilön näkökulman huomioivaa filosofiaa kritiikkinä G. W. F. Hegelin abstraktille filosofialle. Kirjailijoista erityisesti venäläisen Fjodor Dostojevskin kuvaukset uskonnollisen ja maallisen elämän merkitystä etsivistä yksilöistä ovat eksistentialismin taustalla.
1900-luvun alkupuolella ekstentialistisia teemoja kehittivät eteenpäin saksalaiset filosofit kuten Martin Heidegger ja Karl Jaspers. Heideggerin fenomenologis-hermeneuttisessa filosofiassa ajatukset ihmisen erityisestä maailmassa olemisen tavasta, ahdistuksesta ja valinnanvapaudesta olivat keskeisiä ja Heideggerin koko metafysiikan perustana. Vaikka Heidegger usein luetaan eksistentialismin merkkihahmoihin, hän itse erotti ajattelunsa Sartren eksistentialismista teoksessaan Kirje humanismista (1946). Jaspersin näkemyksissä korostuu eksistentialismin läheisyys psykologisiin ja psykiatrisiin ongelmiin, joiden parissa hän myös työskenteli. Vapauden teema on tärkeä Jaspersille, ja hän pohti esimerkiksi modernin tieteen, teknologian ja elämäntavan vaikutuksia yksilönvapaudelle, ja kritisoi vahvasti oman aikansa totalitaristisia järjestelmiä, myös Saksassa.
Eksistentialismia liikkeenä tekivät 1930-1960-luvuilla tunnetuiksi ranskalaiset kirjailija-filosofit Jean-Paul Sartre ja Simone de Beauvoir. Sartren mukaan ”olemassaolo edeltää olemusta”, millä hän tarkoitti sitä, että ihmisellä ei ole ennaltamäärättyä olemusta, joka määrittäisi hänen moraalinsa, tapansa tai ajattelunsa. Kukin on vapaa itse valitsemaan arvonsa ja on samalla siihen myös pakotettu. Sartren mukaan koska mitään olemusta ei ole, ihmiset määrittyvät tekojensa ja valintojensa perusteella ja sillä perusteella heitä myös on arvioitava. Sartre otti käyttöön Martin Heideggerin tekemän erottelun autenttiseen ja epäautenttiseen olemiseen. Sartrelle ihmisen oleminen on autenttista kun hän määrittelee itse itsensä ja tavoitteensa ja epäautenttista kun hän antaa muiden määritellä ne. Simone de Beauvoir tarkasteli eksistentialistisessa filosofiassaan olemassaoloaan naisena ja kritisoi tapaa nähdä nainen ”toisena sukupuolena”.
Sartre oli ateisti eikä ajatus jumalasta sopinut hänen eksistentialismiinsa, mutta filosofit kuten Karl Jaspers ja Gabriel Marcel kehittelivät Søren Kierkegaardia seuraten eksistentialismin kristillisiä muunnelmia, joissa autenttinen oleminen nähdään kristillisen elämäntavan seuraamisena.
Eksistentialismi levisi filosofiasta myös kirjallisuuteen. Kirjallisuudessa eksistentialistisia teemoja käsittelivät muun muassa Albert Camus (Sivullinen, 1941), beatnikit, Hermann Hesse (Arosusi, 1928; Demian; Katoava kesä) sekä Sartre itse (Inho, 1938). Eksistentialisminsa pääpiirteet Sartre hahmotteli esseessään Eksistentialismikin on humanismia (1946).
Historiallinen tausta
Yksilön olemassaoloa koskevat teemat ovat olleet keskeisiä kautta filosofian historian. Esimerkkeinä voidaan nähdä Sokrates ja hänen elämänsä, Gautama Buddhan opetukset, Raamatun Saarnaajan ja Jobin kirjat, kirkkoisä Augustinus ja hänen Tunnustuksensa, Mulla Sadran kirjoitukset, sekä René Descartesin Mietiskelyt. Yksilön vapautta korostaneet ajattelijat, kuten John Lockea seuranneet poliitikot, ovat korostaneet yksilön itsemääräämisoikeutta ohi yksilön elämää määräävän valtion. Vaikka tämän kaltainen poliittinen filosofia ei olekaan ollut luonteeltaan eksistentialistista, se tarjosi pohjan eksistentialismille.
Blaise Pascalin kesken jääneet muistiinpanot julkaistiin 1670-luvulla nimellä Mietteitä. Teoksessa hän kuvasi useita eksistentialismin keskeisistä teemoista. Hän katsoi, että ilman Jumalaa elämä olisi mieletöntä. Ihmiset saattoivat luoda esteitä ja voittaa niitä vain paetakseen tylsyyttä. Tästä kaikesta tulisi lopulta mieletöntä, koska kaikki kuolisivat lopulta joskus. Pascalille tämä oli tarpeeksi hyvä syy torjua ateismi.
Nykyisessä 1900-luvulla määrittyneessä muodossaan eksistentialismi syntyi Søren Kierkegaardin, Fjodor Dostojevskin ja saksalaisten filosofien Friedrich Nietzschen, Edmund Husserlin ja Martin Heideggerin innoittamana. Se tuli suosituksi 1900-luvun puolessa välissä ranskalaisten kirjailija-filosofien Jean-Paul Sartren ja Simone de Beauvoirin myötä.
Gabriel Marcel tavoitteli eksistentialismin teologista muotoa, mikä synnytti ennen kaikkea kristillisen eksistentialismin. Muihin teologisiin eksistentialisteihin kuuluvat Paul Tillich, Rudolf Bultmann, Miguel de Unamuno, Thomas Hora ja Martin Buber. Kristillistä eksistentialismia kehitti myös Nikolai Berdjajev.
Georg Wilhelm Friedrich Hegel ja Arthur Schopenhauer ovat myös merkittäviä eksistentialismin taustavaikuttajia, joskaan eivät edeltäjiä, koska Kierkegaardin ja Nietzschen filosofiat syntyivät vastustamaan Hegelin ja Schopenhauerin ajatuksia.
Kierkegaard ja Nietzsche
pienois|pysty|Friedrich Nietzsche vuonna 1882. Ensimmäiset eksistentialismin kannalta keskeisinä pidetyt filosofit ovat Søren Kierkegaard ja Friedrich Nietzsche, vaikka kumpikaan ei käyttänyt termiä ”eksistentialismi”. He olivat Pascalin tavoin kiinnostuneita siitä, kuinka ihmiset piilottivat elämän merkityksettömyyden ja käänsivät huomion pois tylsyydestä. He kuitenkin kirjoittivat, päinvastoin kuin Pascal, että ihmiset voivat luoda ja muuttaa elämänsä perusarvoja ja -uskomuksia. Kierkegaard ja Nietzsche kirjoittivat, että ihmisluonto ja -identiteetti vaihtelevat sen mukaan, millaisia arvoja ja uskomuksia ihmisillä on.Luper, Steven: Existing. Mayfield Publishing, 2000, s. 4–5. Luper, Steven: Existing. Mayfield Publishing, 2000, s. 11. Objektiiviset totuudet (kuten matemaattiset totuudet) ovat tärkeitä, mutta ihmiskokemusta kukaan ulkopuolinen ei voi koskaan todella ymmärtää. Suuret yksilöt keksivät omat arvonsa ja luovat ehdot omalle toiminnalleen. Kierkegaardin uskon ritari ja Nietzschen yli-ihminen ovat esimerkkejä henkilöistä, jotka määrittelevät oman olemassaolonsa luonteen. Pascal sen sijaan ei ajatellut, että ihmisluonto ja -identiteetti määrittyisivät ihmisten vapaiden valintojen kautta.
Kierkegaard ja Nietzsche kuolivat liian varhain, jotta olisivat ehtineet osallistua 1900-luvun eksistentialistiseen liikkeeseen. Filosofeina he olivat ainutkertaisia, eivätkä heidän teoksensa ja vaikutuksensa rajoitu eksistentialismiin. Heidät on nähty myös monien muiden älyllisten liikkeiden, kuten postmodernismin, nihilismin ja monien psykologian suuntausten taustalla. Tämän vuoksi on epävarmaa, olisivatko he tukeneet eksistentialismia sen 1900-luvun muodossa tai hyväksyneet Sartren version siitä. Kaikesta huolimatta heidän teoksensa ovat myöhemmän eksistentialistisen kehityksen taustalla.
Heidegger ja saksalainen eksistentialismi
Yksi ensimmäisiä saksalaisia eksistentialisteja oli Karl Jaspers. Jaspers tunnisti Kierkegaardin ja Nietzschen merkityksen ja pyrki rakentamaan Existenz-filosofian näiden kahden ympärille. Martin Heidegger, joka sai vaikutteita Jaspersilta ja fenomenologi Edmund Husserlilta, kirjoitti merkittävimmän teoksensa Oleminen ja aika, joka postuloi Daseinin, yksilön joka muodostuu ajallisuudestaan ja tulkitsee olemassaoloa ajassa. Dasein on usein käsitetty ihmisen subjektiksi, mutta Heidegger kielsi kartesiolaisen subjekti-objekti/mieli-ruumis -dualismin.
Vaikka eksistentialistit näkevät Heideggerin merkittävänä liikkeen osana, hän kiisti kiivaasti olevansa eksistentialisti sartrelaisessa merkityksessä ja vastasi Sartrelle teoksessaan Kirje humanismista, kieltäen oman filosofiansa olevan eksistentialismia.
Sartre, Camus ja ranskalainen eksistentialismi
Jean-Paul Sartre on kenties kaikkein tunnetuin eksistentialisti, ja yksi harvoja, joka on hyväksynyt leiman eksistentialistina. Sartre kehitti oman versionsa eksistentialistisesta filosofiasta Husserlin ja Heideggerin vaikutuksen alaisena. L’être et le néant (”Oleminen ja ei-oleminen”) on kenties hänen merkittävin eksistentialismia käsittelevä teoksensa. Sartre oli kyvykäs ilmaisemaan ajatuksiaan monin eri tavoin, mukaan lukien filosofiset esseet, luennot, romaanit ja näytelmät. Suljetut ovet (1944) ja Inho (1938) ovat muita hänen tunnettuja teoksiaan. 1960-luvulla Sartre pyrki yhdistämään eksistentialismin ja marxilaisuuden teoksessaan Critique de la raison dialectique (”Dialektisen järjen kritiikki”, 1960). Sartren mielestä ihminen on se, jonka hän tekee itsestään. Siihen kykenee vain ihminen, ei järjetön luontokappale eikä eloton esine. Vain ihmisellä on Sartren mukaan eksistenssiä.
pienois|pysty|Albert Camus vuonna 1957. Albert Camus oli Sartren ystävä ennen heidän välirikkoaan. Hän kirjoitti useita eksistentialistisia teemoja käsitelleitä teoksia, mukaan lukien Sivullinen (1942), Sisyfoksen myytti (1942) ja Kapinoiva ihminen (1951). Hän torjui monien muiden tavoin eksistentialistin leiman ja katsoi teoksiensa olevan absurdeja. Sisyfoksen myytissä hän käyttää analogiaa kreikkalaiseen myyttiin osoittaakseen olemassaolon turhuuden. Myytissä Sisyfos tuomitaan vierittämään kiveä ylämäkeen ikuisuudeksi – kun hän pääsee vuorenhuipulle, kivi vierii takaisin alas. Camus katsoo tällaisen olemassaolon olevan mieletöntä, mutta hän uskoo Sisyfoksen löytävän lopulta merkityksen ja tarkoituksen tehtävälleen yksinkertaisesti osallistumalla siihen jatkuvasti.