Lockheed U-2 on 1950-luvulla kehitetty yhdysvaltalainen tiedustelulentokone. Koneen pääsuunnittelijana toimi Lockheed-yhtiön Skunk Works -osaston johtaja Clarence ”Kelly” Johnson 1. joulukuuta 1954 alkaen Burbankissa, Kaliforniassa.
U-2 tunnetaan erityisesti kylmän sodan aikaisista CIA:n suorittamista vakoilulennoista Neuvostoliiton ilmatilassa 1950-luvun lopussa; U-2-kone kehitettiin nimenomaan tätä tehtävää varten.
U-2 on edelleen käytössä Yhdysvaltain ilmavoimissa versiona U-2S.
Salainen kehityshanke Kylmä sota vaatii tietoa Toisen maailmansodan jälkeen kylmän sodan alettua supervallat olivat hyvin epäluuloisia ja epätietoisia toistensa suhteen, varsinkin länsi sulkeutuneen itäblokin suhteen. Presidentti Eisenhower ja Yhdysvaltain johto olivat huolissaan Neuvostoliitosta; pelättiin muun muassa Pearl Harborin vuoden 1941 tapaista yllätyshyökkäystä. Länsimaat olivat aloittaneet Neuvostoliiton ylilennot, muun muassa radiomajakkojen ja muiden kohteiden paikannukset. Neuvostoliittolaiset ampuivat alas useita koneita. Yhdysvaltain ilmavoimat käytti tiedustelutehtävissä 1950-luvulla erityisesti B-47-, ja B-29-, B-52-pommikoneiden tiedusteluversioita, yleensä rajoja pitkin suoritettuun tiedusteluun ja joskus sisämaassa erityisesti Siperiassa mahdollisesti sijaitsevien lentotukikohtien tiedusteluun.
Vuonna 1955 presidentti Eisenhower palasi Genevestä, missä Neuvostoliitto oli torjunut hänen Open skies -ehdotuksensa supervaltojen oikeudesta suorittaa ylilentoja toistensa ilmatilassa. Neuvostoliiton pääsihteeri Hruštšov hylkäsi ehdotuksen, joka hänen mielestään olisi ollut laillistettua vakoilua. 40 prosenttia Neuvostoliiton pinta-alasta oli tuolloin lentokieltoaluetta ulkomaalaisilta ja jopa neuvostoliittolaisilta. Tiedon puute oli Yhdysvalloille polttava ongelma muun muassa strategisten pommitusten kannalta, koska mahdolliset maalit eivät olleet tiedossa ja tiedot Uralin itäpuolella Siperiassa olevista uusista kaupungeista olivat puutteelliset.
Tarvittaisiin tiedustelukone, joka lentäisi Neuvostoliiton ilmatorjunnan yläpuolella. Paras neuvostoliittolainen hävittäjä MiG-17 nousi parhaimmillaan 13 700 metriin (45 000 jalkaa). Lisäksi Neuvostoliiton tutkajärjestelmät olivat alun perin Yhdysvalloista ja järjestelmän heikkouksien takia arvioitiin yli 19 800 metrin (65 000 jalkaa) korkeudessa lentävän koneen jäävän paljastumatta. Toisaalta oli saatu todisteita, että Neuvostoliitto oli kehittänyt tutkajärjestelmiään (Yhdysvallat ja Yhdistynyt kuningaskunta eivät olleet), mutta usko yli 19 800 metriin jatkui.
U-2 ja ufot CIA on paljastanut ufoharrastajien pyhiinvaelluskohteen Area 51:n U-2-koneiden testialueeksi. U-2 lensi korkeammalla kuin muut silloiset koneet, jopa noin 18 kilometrin korkeudessa, ja ne heijastivat auringonvaloa vielä kun pimeä oli laskeutunut ja erottuivat siten kirkkaina yötaivaalla.
Lockheedin suunnitelma valitaan lopulta Ilmavoimat kilpailuttaa valmistajia Vuonna 1953 Yhdysvaltain ilmavoimat järjesti tarjouskilpailun tiedustelukoneen kehittämiseksi. Koneelta vaadittiin muun muassa 1 500 meripeninkulman (noin 2 800 kilometrin) toimintasäde ja kyky tehdä tiedustelutehtäviä päivällä hyvän näkyvyyden aikana ennen ja jälkeen hyökkäyksen.
Koneen pitäisi lentää vähintään 21 000 metrissä ja kantaa 45–318 kilogramman laitteisto yhden hengen miehistöllä. Suunnitelmat pyydettiin pieniltä valmistajilta, joiden arvioitiin kehittävän koneen nopeimmin: Belliltä, Fairchildilta ja Martinilta; Martin-yhtiöltä pyydettiin parannusehdotuksia B-57 Canberra -koneeseen. Lockheediltä ei pyydetty suunnitelmaa, mutta Lockheed lähetti suunnitelmansa kehitysosaston apulaisjohtajan saatua tietää suunnittelukilpailusta sattumalta ystävältään ilmavoimissa.
U-2 ei voita kilpailua Lockheedin F-104-hävittäjän runkoon perustuvaa CL-282-suunnitelmaa (Ilmavoimien tyyppinimi U-2 annettiin myöhemmin) ei valittu. Ilmavoimien sotilaat hylkäsivät Kelly Johnsonin liian erikoisen suunnitelman, syinä muun muassa General Electric J73 -moottorista liian vähän käyttökokemuksia, kone ei ollut kaksimoottorinen, se oli aseistamaton, se ei kestäisi sotilaskoneelta vaadittavia G-voimia ja laskeutumispyörien puuttuminen (lopullisessa koneessa oli kaksi pyörää rungossa edessä ja takana). CL-282 oli suunnitelmana liitokone varustettuna suihkumoottorilla. Ilmavoimat valitsivat Martinin B-57-pommittajan kehittämisen ja tulevaisuuden koneeksi Bellin X-16-suunnitelman.
Tiedustelulennot CIA:lle U-2-koneella Ilmavoimien merkittävien siviilihenkilöiden ja avustavien tiedemiesten ja presidenttiä avustaneiden tiedemiesten tukiessa CL-282:ta presidentti Eisenhower saatiin CL-282-suunnitelman tukijaksi. Presidentti ja tiedemiehet päättivät myös siirtää tiedusteluohjelman Ilmavoimien ja CIA:n yhteistyöprojektiksi, koska sotilaskonelennot voisivat aiheuttaa jopa sodan. Presidentin tuki ja moottorin vaihto J57-moottoriin saivat Ilmavoimat hyväksymään lopulta CL-282-koneen.
19. marraskuuta 1954 Ilmavoimien, CIA:n ja Lockheedin edustajat löivät lukkoon suunnitelman. 26. marraskuuta 1954 U-2-projekti oli saanut hyväksynnän presidentti Eisenhowerilta. Kelly Johnson aloitti työt Lockheedilla välittömästi, odottamatta virallista sopimusta. Virallinen sopimus allekirjoitettiin 3. maaliskuuta 1955 Lockheedin kanssa koneiden ostamisesta; ensimmäisen U-2:n piti valmistua – ja valmistui – heinäkuussa 1955.
Hankkeen henkilökunnan rahoituksen alkuperäinen arvo oli 35 miljoonaa dollaria. CIA tulisi ostamaan 20 konetta Neuvostoliiton tiedustelulentoihin ja Ilmavoimat 29 omaan käyttöön (kaksi konetta hankittiin myöhemmin). Ilmakuvauskameran suunnittelisi Harvardin yliopiston tutkija James G. Baker, Kodak kehittäisi kameraan filmin. Koneeseen Shell kehittäisi erityispolttoaineen, joka ei haihtunut suurissakaan korkeuksissa. U-2 rakennettiin noin 8 kuukaudessa ja koneen ensimmäinen koelento suoritettiin 6. elokuuta 1955. Kone sai Ilmavoimien tunnuksen U-2, (utility aircraft).
Myöhemmin NASA on käyttänyt koneen U-2C- ja U-2R-versioita ilmakehätutkimuksissa – koneen NASA-tyyppimerkintä on ER-2.
Alkuperäisen U-2:n tekniikkaa +Suoritusarvoja lähteestä U-2Akärkiväli24,4 mpituus 15 mpaino tyhjä 5 300 kg, suurin lentoonlähtöpaino 7 260 kgmoottoriP&W J57-P-37Anopeus850 km/hlakikorkeus 25 900 mlentomatka 3 540 km Yksipaikkaisen ja yksimoottorisen koneen siipien kärkiväli oli hyvin suuri, ja sen liitoluku oli korkea kuten purjelentokoneilla, koneen voimalaite on kuitenkin suihkumoottori. U-2 pystyi tavoittamaan 100 000 jalan (30 480 metrin) korkeuden sekä lentämään useita tunteja 70 000 jalan (21 336 metrin) korkeudessa 500 mailin (805 kilometrin) tuntinopeudella.
Koneessa käytettiin erikoispolttoainetta. Shellin LF-1A-kerosiinin ominaisuudet saatiin aikaan lisäämällä kerosiiniin yleensä Flit-hyönteismyrkkyyn käytettyä ainetta ja 1955 Yhdysvalloissa olikin hyönteismyrkystä pulaa U-2:n kuluttaessa sitä.
Lentoonlähtöä auttaa nykyisissäkin versioissa kaksi irtoavaa apupyörää siipien alla; rungossa on kaksi pyöräparia edessä ja takana. Laskeutumiseen tarvitaan avustava ajoneuvo, josta annetaan radiolla ohjeita pilotille; kone pysähdyttyään voi kellahtaa rungon ja toisen siivenkärjen varaan; siivenkärjet ovat titaania. U-2:n siivet ja pyrstö olivat irrotettavissa. Navigoinnissa auttoivat koneen alle näkevä periskooppi, ja pieni sekstantti.
Panoraamakameroilla varustetun version lisäksi koneesta oli olemassa signaalitiedusteluun tarkoitettu malli, jossa oli kameroiden sijaa 11 Ramo-Woolridgen valmistamaa radiovastaanotinta, jotka kuuntelivat taajuuksia 150–4 000 Mhz. Koneen koodinimi oli System IV ja se oli käytössä ainakin 1950-luvun lopussa Mustallamerellä ja Barentsinmerellä, mahdollisesti myös Suomenlahdella.Rislakki 2010, s. 279
pienoiskuva|Alkuperäinen U-2 Dragon Lady harjoituslennolla Koneet olivat pitkään ilman maalia, eli alumiininkiiltäviä. Maali oli jätetty pois, jotta kone olisi kevyempi; lisäksi koneen arvioitiin lentävän niin korkealla, että sitä ei havaittaisi silmin. Pilotit tunsivat olleensa lopulta operatiivisen käytön alettua kuin ampumatauluina ja vuoden 1957 loppupuolella koneen pääsuunnittelija Kelly Johnson oli sitä mieltä, että jotain oli tehtävä. U-2 lensi niin korkealla, että maaliksi valittiin lopulta taivaan sävyyn sulautuva mattatyyppinen sinertävän musta.
Vaikea lennettävä Lennot eivät olleet vaarattomia. U-2:n liitokonemainen kevytrakenteisuus mahdollisti koneen nousemisen poikkeuksellisen korkealle, mutta siksi kone oli myös hauras – kone ei kestänyt suurten nopeuksien G-voimia. Ohjaajan piti olla hyvin tarkka, jotta kone lentäisi hieman nokka ylhäällä operatiivisessa korkeudessa. Jos koneen asento laskisi asteen tai kaksi, lähtisi se putoamaan, ja alle minuutissa kone ylittäisi turvallisen nopeusalueen ja alkaisi hajota palasiksi. Lakikorkeuden lähellä lennettäessä koneen nopeus täytyi pitää kuuden solmun ikkunan sisällä sakkaamisnopeuden yläpuolella.
Vuonna 1956 menetettiin neljä konetta ja kolme lentäjää. Touko-elokuussa kaksi lentäjää kuoli koneen sakatessa ja syyskuussa koneen siipi hajosi nousukiidossa ja kolmas lentäjä sai surmansa. Joulukuussa ohjaajan happinaamari vikaantui, minkä seurauksena kone pääsi ylittämään rakenteellisen maksiminopeutensa. Lentäjä kuitenkin pääsi ulos ohjaamosta ja pelastui laskuvarjolla.
Ensilento ja operaatioiden alku Ensilento tapahtui Lockheedin koelentäjän Tony LeVierin ohjaamana 4. elokuuta 1955 Nevadassa Groom Lake:n lentotukikohdassa (Area 51). Virallinen ensilento oli 8. elokuuta, jolloin kone nousi 35 000 jalan korkeuteen. Lockheedin kokeet katsottiin moottoriongelmista huolimatta onnistuneiksi.
Ilmavoimat osti muutaman U-2:n kesällä 1955 atomienergiakomission tarvitsemien tutkimusten suorittamiseksi. Elokuussa 1955 ilmavoimat otti U-2-tukikohdan alueelta 50 000 jalan korkeudesta kuvia, joissa golf-kentällä näkyi kaksi palloa.
7. toukokuuta 1956 NACA (NASAn edeltäjä) kertoi lehdistötiedotteessaan uudesta tutkimuskoneesta, joka pystyy lentämään kymmenen mailin eli 16 kilometrin korkeuteen. 9. heinäkuuta NACA tiedotti koneen siirtyvän tekemään ilmakehätutkimusta Yhdysvaltain ulkopuolelle.
CIA:n koneiden tukikohdat 1956–1960 Virallisesti (ts. CIA:n peitetarina) ohjelma kuului Yhdysvaltain liittovaltion ilmailututkimusta (aeronautiikkaa) tekevälle NACA:lle (myöhemmin osa NASA:a), osana säätilatutkimusta, yhteistyössä Ilmavoimien kanssa Ilmavoimien lainaamin lentokonein ja siviililentäjien ohjaamana. Kolmen U-2-koneen meteorologinen eskaaderi perustettiin 1956 Watertown Strippin tukikohtaan Nevadaan (Area 51) ja NACA julkaisi jatkuvasti tuloksia meteorologisista tutkimuksista. NACA:lle osoitetut U-2-lentäjät lensivät vain hyvällä säällä, vaikka NACA:n tiedettiin keräävän säätilatietoa kaikissa sääolosuhteissa.
Toukokuussa 1956 ilmoitettiin, että ohjelma on siirretty Eurooppaan, yhdysvaltalaisiin lentotukikohtiin Saksassa ja Britanniassa. Turkkiin ja Japaniin perustettavista U-2-tukikohdista vaiettiin.
CIA:n peitetarinan mukaisesti yksiköt olivat WRSP-yksiköt 1, 2 ja 3 (Weather Reconnaisance Squadron, Provisional). CIA:n sisällä yksiköt tunnettiin nimillä Detachment A, B ja C.
Koneet olivat toisen polven U-2B-koneita, joissa oli Pratt & Whitney J57/P-31 -moottorit jotka mahdollistivat pidemmän toimintasäteen ja lentokorkeuden. Koneissa oli rungon alaosassa seitsemän jatkuvasti pyörivien prismojen avulla toimivaa laajakulmakameraa. Uusissa U-2:ssa oli myös nauhurit, jotka nauhoittivat lennon aikana tutkien aaltoja. Ohjaamon taakse oli lisäksi asennettu räjähdyspanos, jonka tarkoituksena oli räjäyttää lentokone sen jälkeen, kun ohjaaja olisi poistunut lentokoneesta heittoistuimella.
Detachment A, Länsi-Saksa