Iisakki Vihtori Iisakinpoika Kosola (10. tai 28. heinäkuutaKosolan mukaan hänen syntymäpäivänsä oli kirkon kastekirjassa 28.7., mutta hänen äitinsä mukaan 10.7.1884 (Kosola 1935, s. 7–8). Korjus ilmoittaa päiväksi 28.7. (Korjus 1976, s. 7.) ja Kansallisbiografia 10.7. 1884 Ylihärmä – 14. joulukuuta 1936 Lapua) oli suomalainen talonpoika ja aktivisti, joka toimi 1930-luvulla oikeistoradikaalin ja antikommunistisen Lapuan liikkeen johtajana ja keulakuvana sekä sen seuraajaksi perustetun Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) puheenjohtajana vuosina 1932–1936. Joidenkin aikalaisten mielestä Kosolasta kaavailtiin jopa fasistityyppistä Suomen diktaattoria.
Elämänvaiheet Etappimies, kalterijääkäri ja lakonmurtaja Vihtori Kosolan vanhemmat olivat talollinen Iisakki Kosola ja Maria Filppula. Hän oli vanhin isänsä toisesta avioliitosta syntyneistä kahdeksasta lapsesta.Silvennoinen, Tikka & Roselius 2016, s. 149–150. Ennen Kosolan syntymää hänen isänsä oli viettänyt 11 vuotta vankilassa pikaistuksissa tehdystä taposta lyötyään markkinamatkalla miehen kuoliaaksi puntarilla.Kosola 1935, s. 15.Korjus 1976, s. 26–27. Kosolan synnyinkoti Ylihärmässä paloi vuonna 1888, ja perhe muutti Lapualle ostaen Huhtalan talon Liuhtarinkylästä. Iisakki Kosola osti nykyisen Kosolan talon vuonna 1890.Korjus 1976, s. 7. Keskellä Lapuan kirkonkylää sijaitseva talo oli suuri ja vauras, ja siinä toimi kievari. Vihtori Kosola joutui isännäksi jo 17-vuotiaana isänsä kuoltua. Hänen nuoruusvuotensa kuluivat lähinnä maanviljelijänä. Hän suoritti Orisbergin maamieskoulun kaksivuotisen kurssin ja oli aktiivisesti mukana Etelä-Pohjanmaan maanviljelysseuran toiminnassa.Korjus 1976, s. 8, 33. Hän kehitti talosta 500 hehtaarin kokoisen mallitilan.Kosolan talo ja kievari, matkailuesite (kesäkuu 2025)
pienoiskuva|vasen|Kosolan talo Lapuan keskustassa 1930-luvun ulkoasussa. Kosolan poliittinen herääminen alkoi vuoden 1902 kutsuntalakkojen seuraamisesta ja hän kuului myöhemmin kotiseudullaan ”laiskain seuraksi” kutsuttuun maalaispoikien poliittiseen keskustelukerhoon. Poliittiseksi ihanteekseen hän selitti myöhemmin kotitalossaan vallinneen ”tasa-arvon”, jossa palkolliset saivat syödä samassa pöydässä isäntäväen kanssa. Monien muiden Lapuan liikkeen johtajien tavoin Kosola eli ankaran herännäisyyden vaikutuspiirissä, mikä näkyi myöhemmin häneen ja liikkeeseen kohdistetuissa odotuksissa.Silvennoinen, Tikka & Roselius 2016, s. 223–228.
Vuonna 1915 Kosola ryhtyi auttamaan jääkäriliikettä, ja hänen kotitalostaan tuli yksi etappi Ruotsin rajalle johtaneen salaisen reitin varrella. Myös hänen nuorin veljensä Ville Kosola meni jääkäriksi Saksaan. Kosolan talon kautta ehti kulkea noin 250 värvättyä, ennen kuin santarmit pääsivät vihille toiminnasta ja vangitsivat Kosolan helmikuussa 1916. Hän oli Pietarin Špalernajan tutkintavankilassa ”kalterijääkärinä” toista vuotta. Hänen sellitoverinaan oli niin ikään jääkärivärväyksestä vangittu Esko Riekki. Vapauduttuaan helmikuun vallankumouksen jälkeen maaliskuussa 1917 Kosola palasi Lapualle, jossa hän osallistui suojeluskunnan perustamiseen, aluksi ”palokunnan” peitenimellä. Sisällissodassa Kosola toimi alkuun konekiväärimiehenä, sitten joukkueenjohtajana. Hän otti osaa muun muassa Tampereen taisteluun. Hän kuului niihin, joille sota oli ehdottomasti ”Suomen vapaussota”.Korjus 1976, s. 74–77.Metsämäki & Nisula 2006, s. 128. Kosola kuului vuonna 1918 Paasikiven senaatin asettamaan komiteaan, joka valmisteli esitystä entisille jääkäreille maksettavasta kuukausiavustuksesta.Virtanen 2015, s. 97–98. Hän oli myös värväämässä Lapualta vapaaehtoisia osallistumaan Viron vapaussotaan ja Itä-Karjalan heimosotiin.Korjus 1976, s. 80–84.
Sisällissodan jälkeen Kosola jatkoi suojeluskuntatoiminnassa ja oli 1920-luvulla ”Pihkalan kaartina” tunnetuksi tulleen Yhtymä Vientirauha -nimisen lakonmurtojärjestön Etelä-Pohjanmaan piirin puheenjohtajana. Hänen tehtävänään oli värvätä ”valkoisia työmiehiä” vapaaehtoiseksi rikkurityövoimaksi kommunistien johtamia satamalakkoja murtamaan. Vientirauhan johtaja Martti Pihkala järjesti Kosolalle yhteyksiä vaikutusvaltaisiin työnantaja- ja teollisuuspiireihin.Virtanen 2015, s. 41. Kosola pysyi kuitenkin pääosalle Suomen kansasta täysin tuntemattomana vuoteen 1930 asti.
Kosola kuului Maalaisliittoon, mutta erosi siitä vuoden 1931 alkupuolella jouduttuaan puoluejohdon kanssa erimielisyyksiin puolueen ja Lapuan liikkeen suhteesta.Korjus 1976, s. 103, 111, 184-185
Lapuan liikkeen johtaja thumb|Kosola puhumassa Lapuan päivillä 14. heinäkuuta 1930. thumb|Lapuan liikkeen kolmihenkinen johto eli triumviraatti kahvilla kesällä 1930. Vasemmalta pankinjohtaja Iivari Koivisto, maanviljelijä Vihtori Kosola ja maanviljelijä Vihtori Herttua. Lapuan liikkeen toiminta käynnistyi marraskuussa 1929, kun Kosolan johtama väkijoukko keskeytti väkivaltaisesti Lapuan työväentalolla pidetyn Lapuan haastejuhlat -nimisen kommunistien tilaisuuden ja repi esiintyjiltä punaiset paidat pois päältä.Siltala 1985, s. 53. Ei ole varmaa, oliko kyseessä spontaani tapahtuma vai oliko joku värvännyt lakonmurtajana tunnetun Kosolan johtamaan iskua.Virtanen 2015, s. 54–56. Kahakan seurauksena kutsuttiin Kustaa Tiitun aloitteesta 1. joulukuuta koolle Lapuan ensimmäinen kansalaiskokous. Kosola piti siellä alustuksen ja oli mukana Suomen hallituksen puheille Helsinkiin lähetetyssä kokousedustajien lähetystössä, mutta häntä ei vielä pidetty liikkeen johtajana. Häntä alkoivat tukea liikkeen johtoon Lapuan kirkkoherra K. R. Kares, opettaja Hilja Riipinen ja liikkeen helsinkiläinen taustavaikuttaja Kai Donner.Virtanen 2015, s. 56, 156–157. Kosola oli alustajana myös maaliskuussa 1930 pidetyssä Lapuan toisessa kansalaiskokouksessa, joka oli uuden kansanliikkeen ensimmäinen valtakunnallinen kokous. Kokouksessa perustettiin Lapuan liikkeen keskuselimeksi Suomen Lukko -järjestö, jonka valtuuskunnan koollekutsujaksi Kosola valittiin.Siltala 1985, s. 66.
Kosola edusti aluksi Kustaa Tiitun ja Artturi Leinosen tavoin Lapuan liikkeen maltillisempaa siipeä. Kun jyrkkä siipi alkoi maaliskuussa 1930 tapahtuneen Työn Äänen kirjapainon tuhoamisen jälkeen ohjata liikkeen suuntaa, siirtyi myös Kosola väkivaltalinjan tukijaksi.Metsämäki & Nisula 2006, s. 130–132. Hän oli etukäteen tiennyt suunnitellusta iskusta kirjapainoon ja vastustanut sitä, mutta iskun tapahduttua hän alkoi nopeasti puolustella sitä ja suojella sen tekijöitä sekä suunnitella kannattajineen uusia iskuja.Siltala 1985, s. 68–69, 75. Kosola kuului 72 miehen joukkoon, joka meni 9. huhtikuuta Vaasaan ilmoittautumaan mielenosoituksellisesti kirjapainon tuhoajiksi tai tuhoteon ”tukijoiksi”. Hänen allekirjoituksensa oli maaherralle jätetyssä tunnustuskirjelmässä ensimmäisenä.Reijo Perälä: Lapuan liike ja sanan mahti, s. 90. Studia Historica Septentrionalia 33. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, Rovaniemi 1998.
Lapuan liikkeen jyrkän linjan johtona toimi Kosolan ”esikunta”, joka piti majaa Kosolan talossa Lapualla. Liikkeen kansliahuone sijaitsi Kosolan nurkkakamarissa. Kosolan talo miellettiin julkisuudessa Lapuan liikkeen päämajaksi ja liikkeen johtoryhmä kokoontui useimmiten siellä. Sieltä annettiin määräyksiä useisiin muilutuksiin ja sinne tuotiin kuulusteltaviksi ja ”tuomittaviksi” muilutettuja kommunisteja.Siltanen 1985, s. 215–216, 221–226.Uola 2006, s. 198. Kun radikaalit ohittivat liian maltillisena pidetyn Suomen Lukon, kohosi Kosola koko Lapuan liikkeen johtajaksi ja keulakuvaksi, mikä vahvistui Lapualla 20.–21. kesäkuuta pidetyssä valtakunnallisessa kokouksessa. Kokouksessa valittiin Helsinkiin suunnitellulle talonpoikaismarssille kolmihenkinen johto – Kosola, Vihtori Herttua ja Iivari Koivisto – jota alettiin sittemmin nimittää ”Lapuan johdoksi”.Siltala 1985, s. 98–100.Metsämäki & Nisula 2006, s. 133.
Lapuan liikkeen jyrkkä siipi sai ulkoparlamentaarisella painostuksellaan Kallion hallituksen eroamaan, ja heinäkuun 1930 alussa kansanliikkeelle tarjottiin ministerinpaikkoja uuteen Svinhufvudin hallitukseen. Presidentti Lauri Kr. Relanderin on väitetty kaavailleen Kosolasta sosiaaliministeriä. Alkuun salkkuja tiukasti vaadittuaan kansanliikkeen johto päätti kuitenkin kieltäytyä välttääkseen ”panttivangiksi” eli epämieluisaan vastuuseen joutumisen. Lisäksi pääministeri P. E. Svinhufvud ja eräät muut kokoomuksen johtajat suhtautuivat ajatukseen torjuen, ilmeisesti osittain Kosolan ongelmallisen alkoholinkäytön vuoksi. Jälkeenpäin Kosola oli ilmeisesti katkera tilaisuuden menettämisestä.Siltala 1985, s. 110–114.Virtanen 2015, s. 104–105.
Lapualaiset halusivat nyt kommunistit kokonaan pois eduskunnasta ja Kosola määräsi muiluttamaan koko STPV:n eduskuntaryhmän Helsingistä, mutta kiinni saatiin vain kaksi. Suoraan perustuslakivaliokunnan istunnosta 5. heinäkuuta siepatut kansanedustajat Eino Pekkala ja Jalmari Rötkö tuotiin vankeina Kosolan taloon Lapualle, mutta Kosola päätti pian luovuttaa heidät Svinhufvudin vaatimuksesta viranomaisille, sillä hän ei halunnut viime hetken esteitä talonpoikaismarssin onnistumiselle. Alkuperäinen tavoite kommunistien saamisesta pois eduskunnasta kuitenkin saavutettiin, sillä hallitus antoi heti Pekkalan ja Rötkön muilutuksen jälkeen pidätysmääräyksen lopustakin eduskuntaryhmästä. Myöhemmin Kosola antoi hyväksyntänsä myös sosiaalidemokraattisen varapuhemies Väinö Hakkilan kyyditykselle.Siltala 1985, s. 116–118, 135, 217–218, 260–261, 265, 285.Uola 2006, s. 206–207.
thumb|left|Lapuan liike pyrki esittämään Kosolan voimakkaana johtajana. Kosola kuvanveistäjä Mauno Oittisen mallina vuonna 1930.
Kosolan uran huippu oli 7. heinäkuuta 1930 järjestetty talonpoikaismarssi, jonka myötä hänen asemansa Lapuan liikkeen johdossa viimeistään tuli koko Suomen kansan tietoon. Hän sai johtaa ”maakuntien miesten” paraatin Helsinkiin presidentti Relanderin, pääministeri Svinhufvudin ja kenraali C. G. E. Mannerheimin vastaanotettavaksi. Puhuessaan Senaatintorilla hän vaati kommunismin poistamista ”viimeistä piirtoa myöten” ja sai runsaat suosionosoitukset.Siltala 1985, s. 121–122.Uola 2006, s. 207–208. Noste oli näihin aikoihin todella voimakas: K. R. Kares julisti Kosolan olevan ”Jumalan valitsema kansanjohtaja” ja kirjailija Sulo-Weikko Pekkola kutsui häntä ihaillen ”Pohjolan Mussoliniksi”. Vastustajat näkivät hänessä Mussolinin kaltaisen ehdokkaan Suomen tulevaksi diktaattoriksi ja jyrkimmät kannattajat hänestä sellaista toivoivatkin. Tästä juontui leikillinen liikanimi Kosoliini. Kosola itsekin leikitteli ajatuksella diktatuurista, mutta mitään suunnitelmaa sen toteuttamiseksi ei koskaan ollut.Siltala 1985, s. 168–169.
Taustansa puolesta Kosola oli sopiva talonpoikaisen kansanliikkeen johtajaksi, mikä antoi hänelle tiettyä auktoriteettia. Monien – myös useiden Lapuan liikkeen merkittävien taustavaikuttajien – mielestä Kosola kuitenkin toimi liikkeessä vain sattumalta esiin kohonneena keulakuvana eikä hänellä ollut todellisia johtajanominaisuuksia. Päätöksiä tehtäessä hän oli usein hiljaa tai muiden ohjailtavissa.Siltala 1985, s. 100–101, 217–218. Kosolan julkiset puheet olivat pääosin muiden, kuten Kareksen, Donnerin ja Artturi Vuorimaan kirjoittamia. Donner kirjoitti kesällä 1930 pääosan Kosolan puheista, mukaan lukien talonpoikaismarssin kuuluisan puheen.Virtanen 2015, s. 38–40. Kosolan yleissivistystä ja taktista älyä on myös epäilty; hänen on kerrottu kysyneen maineensa huipulla ollessaan erään kostean ravintolaillan aikana Donnerilta: ”Kuulkaa, sanokaa nyt minkälainen semmoinen tiktaattori oikein on? Onko hän sellainen, että hänen ei tarvitse noudattaa lakeja?”Siltala 1985, s. 169. Kosolan tärkein rooli oli siinä, että hän myötäili äärimmäisyyslinjaa ja liikkeen johtajan auktoriteetilla ”antoi luvan” muilutuksiin ja kyydityksiin. On sanottu, että liikkeen sisällä hänellä oli valta sallia ja käskeä, mutta ei kieltää.Siltala 1985, s. 217.Virtanen 2015, s. 89.
Kosola oli vapusta 1930 alkaen Lapuan liikkeen äänenkannattajana ilmestyneen Aktivisti-lehden nimellinen vastaava päätoimittaja.Uola 2006, s. 232.Korjus 1976, s. 185.