Herännäisyys eli körttiläisyys on Pohjois-Savosta ja Pohjanmaalta 1700-luvulla alkunsa saanut Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä toimiva perinteinen herätysliike. Alkujaan hurmoksellisia piirteitä saanut herännäisyys on nykyään maltillinen ja yleiskirkollinen. Nimitys körttiläisyys ja körtti tulevat halventavasta nimityksestä, joka liittynee heränneiden miesten käyttämään mustaan tai harmaaseen takkiin ja sen takaliepeiden kolmeen halkioon ( = 'hännys', 'lieve').
Herännäisyys tunnetaan erityisesti vuosittaisista suurista herättäjäjuhlista, joille kokoontuu 20 000–40 000 henkeä. Liikkeen oppi on tavallista suomalaista luterilaisuutta, mutta herännäisyydelle tyypillistä on Jumalan suuruuden ja ihmisen pienuuden korostaminen ja rukouksen muotoon kirjoitettujen Siionin virsien veisaamiseen perustuvat hartausseurat.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappien ja muiden työntekijöiden joukossa herännäisyyttä esiintyy suhteellisen runsaasti.
Oppi Liikkeen näkemykset perustuvat luterilaiseen oppiin ja korostavat niin sanottua alatien kristillisyyden uskonasennetta, jonka mukaan ihminen on kelvoton ja raadollinen: pelastuksessa kaikki tulee Jumalalta. Paavo Ruotsalainen katsoi, ettei ihmisellä ole tarkkaa tietoa siitä, miten elää Jumalan tahdon mukaan.
Ihminen on pieni, Jumala suuri. Sanomaa Kristuksesta julistetaan "tomun tasalta" pyrkimällä kytkemään julistus sielunhoidollisesti ihmisten elämäntilanteisiin. Luterilaisen tunnustuksen mukaisesti se opettaa ihmisen pelastumista yksin armosta (sola gratia).
Lisäksi liikkeelle on ollut tunnusomaista yksinkertaisen elämäntavan ja yhteiskunnallisen vastuunkannon korostaminen. Viime aikoina on otettu selkeä kanta muun muassa yhteiskunnalliseen epätasa-arvoisuuteen. Kirkon kiistakysymyksiin suhtaudutaan maltillisesti ja liikettä pidetään varsin liberaalina. Herännäisyydessä ei torjuta naispappeutta ja suhtaudutaan sallivasti seksuaalivähemmistöihin..
Historia pienoiskuva|Herännäisyyden muistokivi (1976) ja Herännäisniittyä (Telppäsniitty) Lapinlahdella. Herännäisyys 1800- ja 1900-luvulla Herännäisyyden alkujuurien katsotaan nykyisin olevan 1700-luvulla esiintyneissä kansanherätyksissä. Herännäisyyden yhdellä pääalueella, Pohjois-Savossa, oli 1700–1800-lukujen taitteessa hengellistä herätystä useilla seuduilla. Tunnetuin näistä on 1796 tapahtunut Lapinlahdella Savojärven kylässä Telppäsniityllä työskennelleen väen hurmoskokemus. Aluksi liikkeen johtajana toimi Juhana Lustig. 1820-luvulla liikkeen keskeiseksi hahmoksi nousi vähitellen Paavo Ruotsalainen. Samoihin aikoihin esiintyi herätystä myös Kalajokilaaksossa, jossa liikkeessä olivat mukana myös pappismiehet Jonas Lagus ja Niilo Kustaa Malmberg. Savon ja Pohjanmaan herätysliikkeet saivat 1830-luvulla kosketuksen toisiinsa ja käytännössä yhdistyivät. Vähitellen liikkeen suurimman kannatuksen alueiksi vakiintuivat Savo, Keski-Pohjanmaa, Etelä-Pohjanmaa, Pohjois-Karjala ja Kainuu. Yksittäisten herännäisyyteen liittyneiden pappien vaikutuksesta herännäisyydellä on ollut kannatusta muuallakin, kuten Nurmijärven seudulla J. F. Berghin vaikutuksesta.Heino 2002, s. 48–50.
Herännäisyyden yhtenäisyys alkoi rakoilla 1800-luvun puoliväliä lähestyttäessä. F. G. Hedbergin johdolla liikkeestä erkaantunut osa muodostui myöhemmin evankeliseksi herätysliikkeeksi. Tämän jälkeen monet herännäisyydessä vaikuttaneet papit sanoutuivat irti Ruotsalaisesta ja erityisesti Malmbergista. Kriisivaiheessa irtautumaan pyrkivät papit kohdistivat N. K. Malmbergiin ankaria syytöksiä pahantapaisesta elämästä. Kun pääosa papeista oli erkaantunut, herännäisyydessä alkoi ns. ukkojen aika, jolloin liikkeen keskeiset hahmot olivat talonpoikia. Tällöin herännäisyys myös taantui herätysliikkeenä. Sen kannattajien määrä pieneni eikä nuorempaa polvea tahdottu saada mukaan. Paikoin Savossa seurojenpito lähestulkoon lakkasi. Liike elpyi 1880-luvulla, jolloin N. K. Malmbergin poika Wilhelmi Malmivaara (Malmberg) nousi keskeiseen asemaan. Liike alkoi vähitellen organisoitua Malmivaaran perustettua Hengellisen Kuukauslehden vuonna 1888.
Kustannusosakeyhtiö Herättäjä perustettiin vuonna 1892 ja Sisälähetysseura Herättäjä vuonna 1912.Herättäjä-Yhdistyksen verkkosivut Malmivaara uudisti myös heränneiden laulukirjan Siionin virret, jonka uudistettu painos ilmestyi 1893. Herännäisyyden elpyminen liittyi osaltaan kansallismielisyyden ja kansallisromantiikan nousuun. Herännäisyys nähtiin nimenomaan suomalaisen uskonnollisuuden ja sielunmaiseman ilmenemismuotona, sitä paitsi se varjeli vanhaa suomalaista talonpoikaiskulttuuria.Vastavalkea 28.10.2017
Toisen maailmansodan jälkeen
Herännäisyyden seuraliike jatkui sotavuosina perinteisillä kannatusalueilla, mutta muu toiminta oli pysähtynyttä. Toisen maailmansodan jälkeen liike voimistui järjestäytyneenä liikkeenä. Myös liikkeen sisällä tapahtui uudenaikaistumista. Rintamalta palanneet herännäispapit pyrkivät kehittämään liikkeen järjestäytymistä toiminnan kehittämiseksi. Vuonna 1945 herännäinen sisälähetysseura ja kustannusosakeyhtiö yhdistettiin Herättäjä-Yhdistykseksi ja yhdistys sai vuonna 1948 ensimmäisen toiminnanjohtajan. Liikkeessä ryhdyttiin perustamaan useita paikallistoimikuntia. Paikallistoiminnan tehtävä oli turvata toimintaa alueilla ja keskusyhdistyksen tehtäviin kuului muun muassa herättäjäjuhlien järjestäminen ja matkapuhujien tukeminen. Vuonna 1950 Suomen Lähetysseuran yhteyteen perustettiin Heränneen kansan lähetysrahasto ja lähetystyö virisi uudelleen toimintaan. Liikkeen ulkoisena merkkinä pidetty körttipuku jäi sotien jälkeen pois yleisestä käytöstä.
Sotien jälkeen kirkolliseen elämään vaikuttanut "asevelipapiston" liike sai mukaansa eniten herännäispapistoa ja heidän osuutensa oli huomattava koko liikkeen kannalta. Liikkeen myötä herännäisyyden työ liittyi luontevasti yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Herännäispapiston osuus oli tuntuva myös kirkon yhteisten työmuotojen kehittämisessä. 1960-luvulla osa herännäispappien nuoremmasta polvesta osallistui kristilliseen vasemmistoradikalismiin, mikä aiheutti ristiriitoja liikkeen sisällä. Ristiriidat laantuivat 1970-luvun vaihteessa. Vuonna 1972 Siionin virsistä julkaistiin uusi laitos ja seuraliike elpyi jonkin verran 1970-luvun mittaan.
Herännäisyyden ja kirkon suhteet nykyään Herännäisyys on evankelisuuden ohella Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntien työntekijöiden tyypillisin hengellinen viiteryhmä. Vuoden 2009 työntekijäkyselyn mukaan noin 14 prosenttia seurakunnan työntekijöistä kuuluu herännäisyyteen, näistä kiinteästi 4 prosenttia ja löyhästi 10 prosenttia. Lisäksi 24 prosentin ajattelussa on vaikutteita herännäisyydestä. Papistossa herännäisyys on selvästi yleisin herätysliike. Noin kolmannes papeista kuului herännäisyyteen joko löyhästi tai kiinteästi. Herännäistilaisuuksiin osallistui vuonna 2007 säännöllisesti 29 prosenttia papeista ja silloin tällöin 36 prosenttia papeista. Seurakuntien mukaan yhteistyössä herännäisyyden kanssa ei ollut lainkaan ongelmia.Monikasvoinen kirkko. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2004–2007, s. 258–261
Kulttuuri pienoiskuva|Venny Soldan-Brofeldt: Heränneitä (1898). Maalaus esittää herännäisseuroja Soldan-Brofeldtin apen, Iisalmen kirkkoherra Theodor Brofeldtin kodissa. Lehdistö Heränneiden Hengellinen Kuuskauslehti aloitti ilmestyminen vuonna 1888. Rinnalle perustettiin Heräävä nuoriso vuonna 1926, joka sittemmin yhdistettiin päälehteen.
Tapahtumat
Herännäisyyden suurin yhteistapahtuma on Herättäjäjuhlat, joille osallistuu noin 30 000 kävijää. Heinäkuun alussa pidettävät juhlat ovat kaikille avoimet. Viikonlopun kestävän tapahtuman ohjelma koostuu pääasiassa tunnin mittaisista seuroista. Sunnuntaina on jumalanpalvelus eli messu. Lisäksi on oheisohjelmaa, kuten konsertteja, keskustelutilaisuuksia, teatterinäytöksiä ja nuorten iltoja.
Herättäjäjuhlat ovat syntyneet kustannusosakeyhtiö Herättäjän vuosikokouksen yhteydessä pidetyistä seuroista, ja ne on järjestetty paria sotavuotta (1941 ja 1944) lukuun ottamatta vuodesta 1893. Juhlat ovat joka vuosi eri paikkakunnalla. Juhlakenttä sijaitsee enimmäkseen avoimen taivaan alla, jotkut oheisohjelman osuudet voivat olla sisätiloissa. +Herättäjäjuhlat vuodesta 2010 lukienVuosiPaikkaTeemaLinkki2010KiuruvesiValaise varjot tiemme -2011OuluAnna toivon kantaa 2012IsokyröSilmäisi eteen, Jeesus 2013HaapajärviSanasi annoit 2014LapuaTule, Kristus, huomiseenkin 2015SotkamoEn pelkää vaarojen matkaa 2016VantaaKahden maan kansalainen 2017NilsiäUudistat armollasi 2018TampereLähellesi ikävöin 2019NivalaArmossa avarassa 2020Ei järjestetty koronan takia2021KauhavaSiipeis suojaan 2022JoensuuLohduksi toisillemme2023SeinäjokiAnna toivo huomiseen}2024VaasaPurjeisiini tuulta anna — Ge vind i seglen2025SaloMatkalaista taluta
Musiikki Herännäisyyden laulukirja on nimeltään Siionin virret, joka on alun perin suomennos ruotsalaisten herrnhutilaisten 1740-luvulla muodostamasta Sions Sånger -laulukokoelmasta. Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmesityi 1790 Elias Lagusin suomentamana. Siionin virsiä on uudistettu ja täydennetty useita kertoja. Uusin kokoelma on ollut käytössä vuodesta 2017 lähtien. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjassa ja nykyisessä Siionin virret -kirjassa on joitakin samoja virsiä.
Siionin virsien veisuu on herännäisseurojen tunnusmerkki ja tärkein elementti. Siionin virsien sävelmissä on paljon vanhoja suomalaisia toisintoja koraalimelodioista. Körttiveisuun tyypillisiä piirteitä ovat melismaattisuus eli usean sävelen mahduttaminen samalle tavulle sekä säkeiden loppujen typistäminen niin, että säkeiden välillä on pitkähkö tauko. Veisuu on säestyksetöntä. Veisuulla on myös voitu katkaista pitkäksi venyvä tai muuten epämieluisa puhe.Haavio 1970, s. 19–27.
Körttipuku
Aikaisemmin heränneet käyttivät tunnusmerkillistä vaatetusta. Sanan körttiläisyys uskotaankin tulevan ruotsin kielen takin lievettä tarkoittavasta skört-sanasta, joka viittaisi heränneiden miesten körttipuvun takinliepeiden kolmeen halkioon.
Pukeutuminen alkoi tulla heränneiden ulkoiseksi tunnusmerkiksi 1820-luvulla, ensin Savossa ja sitten Pohjanmaalla. Heränneiden pohjalaiset pappisjohtajat N. K. Malmberg ja Jonas Lagus vastustelivat aluksi körttipuvun käyttöä. Heränneet puolustivat pukeutumistaan sanoen sen olevan vain vanha yksinkertainen kansanpuku, joka oli tehty kotikutoisesta kankaasta. Pukeutumisella haluttiin korostaa vapautta muodin turhuudesta ja yksinkertaista elämäntapaa.
Miehen pukuun kuului harmaa, lyhyt pystykaulustakki tyypillisine takahalkioineen sekä harmaat housut ja pieksusaappaat. Päähine oli huopahattu, talvella musta nahkalakki. Naisten asuun kuului sininen tai harmaa röijy ja hame sekä sininen vaaleansiniraitainen huivi. Naiset eivät myöskään käytä muita koruja kuin kihla- tai vihkisormusta körttipuvun kanssa. Miehillä oli usein jakaus keskellä päätä, naisilla nuttura ja tytöillä letit ja keskipääjakaus.
Körttipuvun käyttö on toisen maailmansodan jälkeen vähitellen hiipunut Herättäjäjuhlien erikoisuudeksi; sielläkin sitä käyttävät etupäässä vanhemmat ihmiset, sen sijaan sininen tai musta siniraitainen huivi on nuorten keskuudessa erittäin suosittu.Eerola, H-Y verkkosivut
Miesten körttipuvusta on näytteillä yleisohjeen mukainen kappale Kuopion museossa.
Aleksis Kivi kertoo kirjassaan Seitsemän veljestä uusimaalaisten körttiläisisäntien käyttäneen päähineenään mustaa patalakkia. Malliesimerkkeinä hän kertoo Härkämäen talon ankaran isännän, Tuomas-veljen myöhemmän appiukon sekä tietysti Juhanin itsensä, josta tuli ankaran herännyt mies sen jälkeen kun erehtyi kerran kiroamaan Luojaa kaatosateen keskeyttäessä pahimmoilleen käynnissä olleen heinänkorjuun. Tästä Juhani sai ripissä ankarat nuhteet mutta palasi pappilasta heränneenä miehenä ja rauhoittui muutenkin yleisesti.
Herännäisyys taiteessa