Johannes Gabriel (Kaapo) Granö () oli suomalainen maantieteilijä, joka kehitti erityisesti maisemamaantiedettä ja maantieteen metodologiaa. Granö toimi Turun yliopiston rehtorina (1932–1934) ja kanslerina (1945–1955). Lisäksi hän oli merkittävästi vaikuttamassa erityisesti Tarton ja Turun yliopistojen maantieteen laitosten perustamiseen.
Granö teki monia tutkimusmatkoja Mongoliaan ja Altaivuoristoon. Ensimmäiset matkansa hän teki jo opiskeluaikoinaan isänsä Johannes Granön kanssa, joka toimi Siperian suomalaisena pappina. Tämän jälkeen Granö teki useita tutkimusmatkoja vuosina 1906–1916 ja teki niiden pohjalta laajoja geomorfologisia tutkimuksia: hän muun muassa päätteli Altaivuoriston olleen mannerjäätikön peitossa. Hän julkaisi matkakirjan Altai (1919–1921), josta otettiin uusintapainos 1993 ja joka käännettiin 2000-luvulla myös venäjäksi. Granön matkoillaan ottamat valokuvat ovat herättäneet uudestaan huomiota 2000-luvulla.
Granö toimi maantieteen professorina Tarton, Turun ja Helsingin yliopistoissa. Hän vaikutti yliopistomaantieteen syntyyn ja kehittymiseen Virossa. Turussa hän osallistui myös yliopistohallintoon, kun Turun yliopisto oli 1920–1930-luvuilla vaarassa tulla lakkautetuksi yliopiston kanslerin E. N. Setälän suunnitelmien takia. Granön tunnetuin tutkimustyö Altai-tutkimusten jälkeen suuntautui maisemamaantieteeseen ja maantieteen metodologiaan, joista hän esitti näkemyksenä pääteoksessaan Puhdas maantiede (1929). Myös se on viime vuosikymmeninä saanut uudestaan huomiota ja ilmestyi englanniksi käännettynä vuonna 1997.
Lapsuus ja kouluvuodet J. G. Granö syntyi maaliskuussa 1882 kirkkoherra Johannes Granön ja Alma Fontellin esikoisena. Poika kastettiin Johannes Gabrieliksi, ja hänen puhuttelunimekseen tuli erotuksena isästä Gabriel. Suomenkieliset ystävät kutsuivat häntä kansanomaisesti Kaapoksi ja muutamat ruotsinkieliset Gabbukseksi. Nimikirjaimia J. G. Granö alkoi käyttää itsestään jo nuorena. Perheeseen syntyi vuonna 1883 toinen poika, Paul eli Paavo.Tiitta 2011, s. 16, 19.
Johannes Granö työskenteli vielä Kaapon syntymän aikaan Lapualla mutta siirtyi kevään aikana Kemiöön. Perhe asui Kemiön kirkonkylässä, mutta Johannes Granö halusi tehtäviin, jossa voisi koetella omia rajojaan. Hän alkoikin suunnitella lähtöä Siperiaan sinne karkotettujen ja muiden suomalaisten papiksi ja ilmoitti syksyllä 1882 halukkuutensa tehtävään.Tiitta 2011, s. 20–22. Senaatti nimitti Johannes Granön tehtävään toukokuussa 1885, ja hän asettui perheineen Omskiin, elokuussa 1885. Omsk oli kansainvälinen kaupunki, ja Kaapo oppi siellä puhumaan venäjää ja saksaa. Hänellä oli hyvä kielipää: hän oppi myöhemmin puhumaan sujuvasti myös viroa ja tuli toimeen lisäksi ranskalla, tanskalla, altailla ja mongolialla. Englantia hän ei kuitenkaan oppinut hyvin, vaikka opiskelikin sitä ahkerasti.Tiitta 2011, s. 26–28.
Johannes Granö halusi kouluttaa poikansa Suomessa,Paasi, s. 276–278 joten perhe palasi Suomeen syksyllä 1891. Granö toimi ensin Helsingin ruotsalais-suomalaisen seurakunnan virkaatekevänä kappalaisena, mutta vuonna 1893 hänet nimitettiin Alatornion pitäjän kirkkoherraksi.Tiitta 2011, s. 33. Granön molemmat pojat aloittivat 1893 koulun Tornion yhteislyseossa, Kaapo suoraan toiselta luokalta. Hän sai päästötodistuksen vuonna 1896 ja siirtyi Oulun suomalaiseen lyseoon. Kaapo kiinnostui jo kouluaikana luonnontieteistä, ja hän oli esimerkiksi lyseon kasvitieteellisen yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja. Kasvitiede kiinnosti häntä erityisesti, ja hän teki kasvien keräysmatkoja jopa Pallastunturille saakka.Tiitta 2011, s. 35–36.
Opiskeluaika Opiskelualan valinta J. G. Granö valmistui kesäkuussa 1900 ylioppilaaksi hyvin arvosanoin. Isä olisi halunnut hänen alkavan papiksi ja pettyi, kun poika halusi lukea luonnontieteitä. Isä suostui kuitenkin lopulta kysyttyään neuvoa eläintieteilijä J. A. Palménilta. Palmén neuvoi, että poika opiskelisi aluksi useita eri luonnontieteitä ja päättäisi erikoistumisalansa myöhemmin. Hänen mukaansa opinnot kannattaisi aloittaa eläin- ja kasvitieteestä, ja opettajaksi hän suositteli J. P. Norrlinia.Tiitta 2011, s. 38–39. Johannes-isän pettymystä lievitti se, että toinen poika Paavo alkoi lukea teologiaa vuonna 1902.Tiitta 2011, s. 41. Paavo Granöstä tuli myöhemmin isänsä seuraaja Siperian suomalaisten kirkkoherrana.Tiitta 2011, s. 106.
Granö kirjoittautui Keisarilliseen Aleksanterin-Yliopistoon (nykyinen Helsingin yliopisto) 11. kesäkuuta 1900 ja aloitti opinnot syksyllä. Hän jätti kasvitieteen opinnot nopeasti, sillä opetus ei vastannut odotuksia, mutta säilytti kuitenkin kiinnostuksensa kasvitiedettä kohtaan koko uransa ajan. Hän jatkoi opintojaan Palménin ohjeiden mukaan. Syksyllä 1901 Granö kiinnostui maantieteestä oltuaan kuuntelemassa maantieteen ylimääräistä professoria J. E. Rosbergia, joka luennoi vuoristojen synnystä.Tiitta 2011, s. 52–53. Maantiedettä ei arvostettu omana tieteenään vielä vuosisadan alussa, ja Palmén vastusti maantieteen valintaa pääaineeksi. Granö valitsi sen kuitenkin, ja hän keskittyi opintoihinsa niin tarmokkaasti, että Rosberg valitsi hänet seuraavana syksynä maantieteen laitoksen ylimääräiseksi assistentiksi. Granön tehtäväksi tulivat ensimmäisen vuoden opiskelijoiden ohjaaminen ja kartografisten harjoitustöiden uudelleen järjestäminen. Harjoitustyöt oli aloittanut Ragnar Hult, joka oli Helsingin yliopiston ensimmäinen maantieteen dosentti ja maantieteen laitoksen perustaja.Tiitta 2011, s. 60–61.
Granön opiskeluaika oli poliittisesti epävakaata ensimmäisen sortokauden vuoksi. Hän oli suomenmielinen ja harkitsi sukunimensä vaihtamista Teerijärveksi isänsä synnyinseudun mukaan. Hän liittyi Pohjalaisen Osakunnan vanhasuomalaiseen ryhmään, jota johti Paavo Snellman. Lisäksi hän osallistui raittiustoimintaan ja soitti viulua yliopisto-orkesterissa.
Ensimmäiset tutkimusmatkat ja valmistuminen Kesäisin Granö matkusti usein Omskiin, mihin Johannes-isä oli palannut suomalaissiirtokuntien kirkkoherraksi. Granö keräsi siellä kesällä 1902 aineistoa maantieteen laudaturtutkielmaan ”Siperian suomalaiset siirtolat” ja kiersi isänsä seurana tämän virkamatkoilla eri siirtokunnissa. Syksyllä 1905 Granö ulotti matkansa Kulunda-aron eteläosaan ja sieltä edelleen hetken mielijohteesta kahdeksi viikoksi Altaivuoristoon ja Kiinan rajoille asti. Granö kertoi myöhemmin, että häneen heräsi matkan aikana halu päästä uudestaan retkille ”vuorimaahan”.Tarmio, s. 53. Suomalais-Ugrilainen seuran puheenjohtaja Otto Donner etsi henkilöä, jonka seura voisi lähettää Mongoliaan tutkimaan piirtokirjoituksia. Donner kuuli Granön Altain-matkasta ja tarjoutui kustantamaan uuden matkan Mongoliaan kuuluneeseen Urjanhaihin ja Luoteis-Mongoliaan. Granö otti tehtävän vastaan, jos saisi viimeistellä opintonsa ensin ja tehdä matkan aikana myös maantieteellisiä havaintoja.Tiitta 2011, s. 70–71.
Granö joutui matkaa varten perehtymään arkeologiaan ja erilaisiin tutkimus- ja jäljentämismenetelmiin. Hän lähti 9. kesäkuuta 1906 Helsingistä Pietariin, missä haki myös opastusta tunnetulta muinaistutkija Wilhelm Radloffilta. Pietarista Granö lähti kesäkuun puolivälissä ja saapui viikossa Omskiin. Varsinainen tutkimusmatka alkoi heinäkuussa.Tiitta 2011, s. 72–74. Granön viiden kuukauden retken reitti kulki Sajanvuoriston yli Pohjois-Mongolian järvialueelle, mistä se jatkui Altain yli Kiinaan ja edelleen takaisin pohjoiseen vanhaa Džungarian portin kautta kulkevaa vaellustietä.
Toisen tutkimusmatkansa Granö teki vastakkaiseen suuntaan kuin ensimmäisen. Se alkoi Altain länsipuolelta Bijskin kaupungista, ja hänen apulaisenaan toimi Siperian virolainen Karl Vok. He ylittivät Altain nopeasti päästäkseen mahdollisimman pian Mongoliaan ja saapuivat Uvs Nuurin etelärannalle kesäkuun lopussa. Mongolian järvialuetta Granö tutki kolmisen viikkoa ja siirtyi sen jälkeen pohjoiseen Urjanhaihin, missä hän tutki Jenisein lähdejokien aluetta noin kuukauden ajan.Granö 1989, s. 206. Matkan aikana Granön väitöskirjan teemat alkoivat selvitä, ja sen jälkeen hän sopi geologian sivutyön aiheen J. E. Rosbergin ja Wilhelm Ramsayn kanssa ja eläintieteen sivulaudaturin aiheesta J. A. Palménin kanssa.Tiitta 2011, s. 84–85.
thumb|Sakari Pälsi, G. J. Ramstedt ja Granö Hangaivuorilla. Koska Granön opinnot olivat sujuneet hyvin, hän suostui lähtemään vielä kolmannelle tutkimusmatkalle Otto Donnerin pyynnöstä ja teki pisimmän Mongolian-matkansa kesällä 1909. Granön apulaisena matkalla oli Siperiassa syntynyt suomalainen Stepana Unkuri. He lähtivät liikkeelle Irtyšin sivujoen Buhtarman laaksosta. Tällä kertaa matka suuntasi Altaille, kun viimeksi vuoristo oli ylitetty nopeasti, ja Granö tutki parin kuukauden ajan erityisesti Altain Mongolian puoleista osaa.Granö 1989, s. 207. Altain Tavan Bogdin rajavuoriston alueella Granö löysi laaksoja, joita reunustivat moreenikerrostumat ja joiden alaosissa oli päätemoreeneja. Hän vakuuttui lopullisesti siitä, että myös Altai oli ollut jääkaudella jäätiköiden peitossa. Granön tarkoituksena oli jatkaa Kiinan ja Mongolian alueelta Altain kautta Siperiaan. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, kun apulaisena olleet miehet varastivat retkikunnan hevoset, jotka kuitenkin myöhemmin saatiin takaisin. Granö päättikin jatkaa itään Kobdon kaupunkiin (nykyinen Hovd) ja sieltä edelleen Hangaivuorten yli Mongolian sisäosiin. Vuoristossa Granö tapasi toisen Aasian sisäosia tutkineen suomalaisryhmän, johon kuuluivat kielitieteilijä G. J. Ramstedt sekä arkeologi ja kansatieteilijä Sakari Pälsi. Granö jatkoi matkaansa Urgaan (nykyinen Ulan Bator) asti, minne hän saapui 10. syyskuuta.Tiitta 2011, s. 86–89. Urgasta Granön retkikunta jatkoi mahdollisimman pian Venäjän puolelle, ja retki päättyi 22. syyskuuta Verhne-Udisnkiin (nykyinen Ulan-Ude). Arkeologisten tutkimusmatkojensa tuloksia Granö julkaisi kolmessa saksankielisessä tutkimuksessa vuosina 1909–1910. Hän esitteli niissä erityisesti löytämiänsä muinaisjäännöksiä.Tiitta 2011, s. 91.
Granön väitöskirja Beiträge zur Kenntnis der Eiszeit in der nordwest Mongolei und einigen ihrer südsibirischen Grenzgebirge perustui myös Siperian-matkoihin ja varsinkin niiden geomorfologisiin ja geologisiin havaintoihin. Granö väitteli 28. toukokuuta 1910, ja hänen vastaväittäjänään toimi J. E. Rosberg. Tutkimus herätti paljon kiinnostusta, sillä ensimmäinen ei-venäläinen Altain-tutkija Granö esitti siinä, että vastoin aiempia käsityksiä Altailla oli ollut kolme jäätiköitymisvaihetta. Väitöskirjan ansiosta Granö kutsuttiin puhumaan Berliiniin ja Leipzigiin ja hänet pyydettiin kirjoittamaan Brockhaus Enzyklopädieen hakusanat Siperiasta ja Mongoliasta.Rossi.
Altain-tutkimusmatkat Helsingin yliopiston matka-apurahan ansiosta Granö pystyi keskittymään Venäjän Altain tutkimiseen kolmen ja puolen vuoden ajan 1913–1916. Kesät ja syksyt hän tutki vuoristoa ja talvet asui Omskissa. Ennen Altain-matkaa Granö teki Rosbergin kanssa vertailevia tutkimusmatkoja Kaukasukselle, Kirgisiaan ja Tienšaniin.Granö 1989, s. 208–210. Altain-matkojen tarkoituksena oli selvittää yli 100 000 neliökilometrin laajuisen Venäjän Altain jääkausihistoria. Aluksi Granön oli tarkoitus tehdä monipuolisia havaintoja, ja päähuomio keskittyi erityisesti Obin lähdejokien Bijan ja Katunin laaksoihin. Kaksi ensimmäistä tutkimusvuotta menivätkin pääosin aineiston keräämiseen.
Granö lähti joka kesä matkalle Bijskistä, joka on lähellä Bijan ja Katunin yhtymäkohtaa. Tutkimukset keskittyivät kahtena ensimmäisenä vuotena Bijanjoen alueelle, erityisesti vuonomaiseen Altyn-Köl-järveen ja siitä jatkuvaan Tšulyšmanjoen rotkomaiseen laaksoon. Viimeisenä matkavuotena Granö teki täydentäviä tutkimuksia eri puolella Itä-Altaita. Hän teki pääosan matkoista yksin apunaan vain pari hevosmiestä ja paikallinen opas. Vuonna 1914 Granön mukana oli kuitenkin Kaarlo Hildén, metsätataarien parissa tutkimusta tehnyt maantieteilijä ja antropologi.