pienoiskuva|Helsingin valtauksen yleiskartta. Helsingin valtaus oli 11.–13. huhtikuuta 1918 käyty Suomen sisällissodan taistelu, jossa Saksan Itämeren-divisioona valtasi punaisten hallussa olleen Helsingin. Saksalaiset olivat nousseet maihin hieman yli viikkoa aikaisemmin Hangossa ja edenneet sen jälkeen kohti Helsinkiä, jossa taistelut huipentuivat kantakaupungissa käytyihin kiivaisiin katutaisteluihin. Saksalaisten apuna oli myös suomalaisia valkoisia, joiden osuus kuitenkin jäi pieneksi. Helsingin valtauksen aikana sai surmansa noin 400 punaista, 60 saksalaista ja 20 valkoista. Lisäksi tuhansia antautuneita punaisia joutui vankileireille.
Kenraalimajuri Rüdiger von der Goltzin komentamat saksalaisjoukot aloittivat sotatoimet punaisten hallitsemaa Helsinkiä vastaan torstaina 11. huhtikuuta. Ensimmäisen päivän aikana taisteluja käytiin vain Espoossa, kunnes saksalaiset seuraavana aamuna hyökkäsivät kaupungin keskustaan nykyistä Mannerheimintietä pitkin sekä Töölönlahden pohjoispuolelta Pasilasta. Kiivaiden katutaistelujen jälkeen punakaartin päämajana toiminut Smolna antautui 13. huhtikuuta, minkä jälkeen saksalaiset aloittivat hyökkäyksen punaisten viimeiselle tukialueelle Pitkänsillan pohjoispuolisiin työläiskaupunginosiin Siltasaareen ja Hakaniemeen. Punaiset antautuivat vielä samana päivänä ja lopullisesti taistelu oli ohi 14. huhtikuuta, kun viimeinenkin vastarinta loppui.
Taustaa Helsingissä oli sodan syttyessä noin 200 000 asukasta, joista vain hyvin pieni osa kuului suojeluskuntiin tai punakaartiin. Kaupunki oli punaisten hallussa 11 viikon ajan, jolloin Helsinkiin jääneet valkoiset toimivat maanalaisesti. Kaupungissa oli myös satunnaisia osapuolten välisiä välikohtauksia, jotka tapahtuivat lähinnä öisin. Muutoin elämä kaupungissa sujui tavallisesti, esimerkiksi kaupat ja kahvilat olivat auki ja raitiovaunut kulkivat normaalisti jopa saksalaisten hyökätessä kaupunkiin. Taistelujen aikana sotilaat joutuivatkin hätistelemään uteliaita katsojia pois kaduilta.
Vaikka kyseessä oli Suomen pääkaupunki, ei operaatio ollut sodan lopputuloksen kannalta merkittävä. Sitä on pidetty jopa sotilaallisesti turhana, koska punaisten häviö oli ratkennut jo vajaata viikkoa aikaisemmin päättyneessä Tampereen taistelussa. Punaisten sodanjohdon ajatuksena kuitenkin oli, että Helsingissä tehtäisiin vastarintaa mahdollisimman pitkään ja näin viivytettäisiin saksalaisten etenemistä, jotta Länsi-Suomesta ehdittäisiin vetämään joukkoja ja ryhmittämään niitä uudelleen Kymijoen itäpuolelle.Hoppu 2013, s. 69. Myös valkoisen armeijan johtaja Mannerheim vastusti saksalaisten hyökkäystä Helsinkiin, koska hän halusi valloittaa kaupungin itse.
Yleistä sotatoimista Keskustassa punaiset eivät muodostaneet yhtenäistä puolustusrintamaa, vaan heillä oli vastarintapesäkkeitä, joita saksalaiset valtasivat yksi kerrallaan. Tämän vuoksi kaupungissa käytiinkin lähinnä sekavia katutaisteluja, joiden yhteydessä tuhottiin lukuisia yksittäisiä rakennuksia. Lujimpia punaisten pesäkkeitä oli muun muassa nykyisen Tilkan sotilassairaalan alueella ja Ilmalan mäellä, Kampissa sijainneella Turun kasarmilla, Ruotsalaisella teatterilla, Smolnassa, Helsingin työväentalolla sekä Vesilinnanmäellä. Hajanaisempaa vastarintaa oli myös muualla kaupungissa. Helsingissä tuhoutui useita rakennuksia, muun muassa Turun kasarmi nykyisen Lasipalatsin tienoilla sekä Pitkänsillan eteläpäässä sijainnut viinatehdas paloivat maan tasalle.Hoppu 2013, s. 175–185.Kolbe & Nyström 2008, s. 87. Myös symbolisesti tärkeä Työväentalo syttyi tuleen saksalaisten tykkitulessa ja kärsi pahoja vaurioita.Hoppu 2013, s. 324. Taisteluiden jälkiä on edelleen nähtävissä ainakin Pitkänsillan rakenteissa sekä Tarkk’ampujankatu 3:n seinässä.
pienoiskuva|vasen|Punakaartin osasto Pohjoisesplanadilla huhtikuussa 1918. Saksalaisten nopeaan voittoon oli heidän miesylivoimansa, paremman koulutuksensa ja aseistuksensa lisäksi syynä myös ensimmäisen maailmansodan taisteluissa hankittu sotataito ja rintamakokemus. Osasyynä punaisten nopeaan tappioon oli myös Saksan ja Neuvosto-Venäjän sopimus, jonka mukaan Viaporin venäläiset joukot eivät saaneet tulla punaisten avuksi. Brest-Litovskin rauhansopimukseen sisältyneen Hangon sopimuksen mukaan venäläiset evakuoivat laivastonsa ja tekivät rannikkolinnakkeiden tykit toimintakelvottomiksi. Punaiset olivat ajatelleet Viaporia ja sen satoja tykkejä viimeiseksi turvakseen, joten niiden toimimattomuus oli heille suuri takaisku. Ilman Viaporin ja venäläisen laivaston neutraloimista Helsinkiä olisikin ollut mahdotonta vallata. Kansanvaltuuskunnan ja Venäjän neuvostohallituksen 1. maaliskuuta solmima valtiosopimus velvoitti venäläiset luovuttamaan kaikki Suomen linnoitukset suomalaisille punaisille,Osmo Rinta-Tassi: Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena, s. 432. Helsinki: Opetusministeriö, 1986. mutta Venäjän Itämeren-laivasto kieltäytyi luopumasta Viaporista niin kauan kuin sen oma evakuointi oli kesken.
Kaupungissa koko sodan ajan maanalaisesti toimineet valkoiset tulivat sotatoimiin mukaan vasta siinä vaiheessa, kun saksalaiset olivat jo kukistaneet punaisten sitkeimmän vastarinnan. Valkokaarti jäikin valtauksessa pelkäksi statistiksi, kun sekasortoiset katutaistelut eivät edenneet heidän etukäteen laatimiensa suunnitelmien mukaan. Suojeluskuntalaiset ottivat kuitenkin kunnian voitosta nopeasti itselleen. Saksalaisen von der Goltzin osuus unohdettiin ja Mannerheimista tehtiin sankari, vaikka hän ei osallistunut Helsingin valtaukseen millään tavalla. Valkokaartin alkuperäiseen suunnitelmaan kuului vallata itse koko kantakaupunki ja jättää saksalaisille ainoastaan Pitkänsillan pohjoispuoliset työläiskaupunginosat. Suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut, vaan saksalaiset valtasivat koko kaupungin käytännössä yksin. Ennen saksalaisten saapumista käytiin kuitenkin Punavuoressa, Kaartinkaupungissa ja Ullanlinnassa pieniä kahakoita, joiden aikana punaiset ottivat muutamia valkokaartilaisia vangeiksi.
Osapuolet Saksan Itämeren-divisioona
pienoiskuva|Saksalaisia upseereita punaisten päämajana toimineen Smolnan edessä. Hangossa 3. huhtikuuta 1918 maihinnoussut kenraalimajuri Rüdiger von der Goltzin komentama Saksan Itämeren-divisioona oli kaikkiaan noin 9 000–10 000 miehen vahvuinen yksikkö, josta Helsingin valtaukseen osallistui noin 6 000 miestä. Kaupunkiin hyökänneisiin joukkoihin kuuluivat 1. kaartinulaanirykmentti, Kuninkaallinen Saksin karabinieerirykmentti, Jääkäripataljoona 4 sekä Osasto Röder, joka käsitti muun muassa polkupyöräkomppanian, tykkipatterin sekä tiedustelijoita, viestimiehiä ja pioneereja. Lisäksi hyökkäystä tuki kaksi 2. Vuoristotykistöosaston patteria. 95. reservijalkaväkiprikaati jäi reserviksi.
Valkokaarti
Helsingin suojeluskunnan aktiivinen osa oli paennut kaupungista heti sodan sytyttyä. Helmikuussa kaupunkiin jääneet suojeluskuntalaiset perustivat salaisesti toimineen Helsingin valkokaarti – Helsingfors hvita gardet -nimisen järjestön, jonka johtaja oli Turun ja Porin lääninsihteeri Carl Voss-Schrader. Mukaan värvättiin jäseniä Helsingin porvaristosta, entisistä sotilaista sekä Venäjän asevoimissa palvelevista sotilaista. Talven kuluessa valkokaartiin perustettiin neljä komppanian vahvuista pataljoonaa ja myöhemmin Helsingin taistelun aikana valkokaartilaisia oli noin 2 000. Aseita ”kellarikaartiksi” kutsuttu valkokaarti onnistui hankkimaan venäläisiltä, joilta he ostivat ainakin 1 500 kivääriä ja 11 konekivääriä. Heidän roolinsa jäi kuitenkin pieneksi, sillä suojeluskuntalaiset eivät vallanneet yhtään merkittävää punaisten vastarintapesäkettä. Lisäksi Helsingissä toimi salaisesti Kulosaaren huvilakaupunkia tukikohtanaan pitänyt suojeluskuntaosasto. Kulosaaressa oli myös radio, jolla Helsinkiin jääneet valkoiset pitivät yhteyttä Vaasaan paenneeseen senaatin päämajaan. pienoiskuva|Helsingin punakaartin konekiväärikomppania tammikuussa 1918.
Punaiset
Punaisten hallinto ja sodanjohto olivat paenneet Viipuriin 9. huhtikuuta, jonka jälkeen Helsingin puolustus jäi käytännössä siviilien vastuulle. Kansanvaltuuskunta ilmoitti aamulla 10. huhtikuuta Helsingin miliisipäällikön ja komendantin Edvard Nyqvistin hallitsevan ”diktaattorinvaltuuksilla” kaupungin sotilas- ja siviilihallintoa. Helsingin punakaartia komensi I rykmentin päällikkö Fredrik Edvard Johansson.Sisällissodan pikkujättiläinen 2009, 203. Helsingin punakaartin esikunta antoi käskyn yleisestä liikekannallepanosta päivää ennen saksalaisten saapumista 10. huhtikuuta, jolloin kaupunkia puolustamaan saatiin noin 1 500 punakaartilaisen joukko. Yhteensä punakaartilaisia osallistui taisteluihin korkeintaan 2 000 miestä, vaikka taistelun jälkeen punaisia antautuikin noin 4 000. Kaupunkia puolustaneet punakaartilaiset olivat lähinnä vähäistä taistelukokemusta omaavia reservejä, koska varsinaiset taistelujoukot olivat tuolloin Hämeen rintamalla torjumassa valkoisten yleishyökkäystä. Taisteluun osallistui myös Helsingin naiskaarti.
Taistelut Helsingin ympäristössä
pienoiskuva|Saksalaisten tykistöä Malmilla. Hangossa 3. huhtikuuta maihinnousseet saksalaiset pääsivät etenemään käytännössä ilman vastarintaa aina Karjaalle saakka, jossa he kohtasivat punaiset 6. huhtikuuta käydyssä taistelussa. Karjaan valtauksen jälkeen he jatkoivat rantarataa ja Turuntietä pitkin Lohjan ja Nummelan sekä Inkoon ja Kirkkonummen kautta kohti pääkaupunkiseutua. Punaiset lähettivät Helsingistä 300 miestä Inkoon punakaartin avuksi, mutta paikkakunta luovutettiin kuitenkin saksalaisille ilman taistelua. Kirkkonummella käytiin taisteluja 9. huhtikuuta, josta punaiset puolustuksen murruttua vetäytyivät kohti Espoota. Lohjan suunnalla taisteltiin ensin Kirkniemessä 8. huhtikuuta, jonka jälkeen rintama pysähtyi Nummelaan runsaan viikon ajaksi.
Saksalaisten edellä Kirkkonummelta Espoon Leppävaaraan perääntyneet punaiset ryhmittäytyivät puolustusasemiin Krepost Sveaborgin eli Helsingin maalinnoituksen asemiin, jonka etumaastoon saksalaisten etujoukko saapui varhain 11. huhtikuuta. Helsingin punakaartin esikunta oli vuorokautta aikaisemmin antanut käskyn yleisestä liikekannallepanosta, jonka ansiosta Leppävaaran linnoituksiin saatiin noin 1 500 punakaartilaisen miehitys. Iltapäivällä alkaneen taistelun kuluessa punaisten rintama kuitenkin murtui nopeasti ja näin saksalaisille avautui vapaa tie kohti Helsinkiä. He etenivät illan aikana Haagaan ja Pikku-Huopalahteen saakka, mutta Ruskeasuon ja Ilmalan alueilla saksalaiset kohtasivat jälleen maalinnoituksen asemiin linnoittautuneita punaisia. Tuolloin Huopalahden kuntaan kuuluneessa Reijolassa saksalaisia vastaan avattiin voimakas tulitus, joka johti kahden sotilaan kuolemaan. Lisätappioita välttääkseen divisioonan komentaja määräsi etenemisen pysähtymään kello 20. Kärkijoukosta jälkeen jääneet majuri Godert von Redenin komentamat yksiköt ja divisioonan esikunta saapuivat Haagaan kaksi tuntia myöhemmin.
Leppävaaran taistelun jälkeen saksalaisten komentaja von der Goltz määräsi seuraavana aamuna osan joukoistaan hyökkäämään Helsingin keskustan sijasta Helsingin pitäjän kautta Tikkurilaan ja katkaisemaan siellä pääradan. Helsingin pitäjän punakaarti teki kuitenkin punaisten panssarijunan tukemana sitkeää vastarintaa, mutta saksalaiset onnistuivat lopulta vajaan viiden tunnin taistelun jälkeen valtaamaan Tikkurilan rautatieaseman ja etenivät sen jälkeen kohti Malmia, jonka saivat myös vallattua iltaan mennessä. Samalla punaisten rautatieyhteydet Helsingin ulkopuolelle oli katkaistu. Tikkurilan taistelun aikana onnistui kuitenkin kolme pakenevia punaisia kuljettavaa junaa lähtemään kohti pohjoista. Espoon suunnalta taas lähti liikkeelle arviolta 10 000 pakolaisen kolonna, joka jatkoi matkaansa kohti Keski-Uuttamaata ja Etelä-Hämettä.
Punaisten antautumissuunnitelma