Taistelu Ranskasta eli Ranskan valtaus oli toisen maailmansodan länsirintaman vaihe, jossa Saksan sotavoimat tuhosivat Ranskan asevoimat ja ajoivat brittiläisen siirtoarmeijan Manner-Euroopasta touko–kesäkuussa 1940.
Toinen maailmansota oli alkanut syyskuussa 1939 Saksan hyökättyä Puolaan. Länsirintamalla alettiin käydä valesotaa, jossa Saksa ja länsiliittoutuneet tekivät tiedustelulentoja ja vähäisiä pommituksia ilman merkittäviä taistelua ja aluemuutoksia. Saksan johtaja Adolf Hitler toivoi hyökkäyksen Ranskaan alkavan jo syksyllä 1939, mutta operaatiota lykättiin lukuisia kertoja. Se käynnistettiin lopulta toukokuussa 1940 pian sen jälkeen, kun Saksa oli hyökännyt Tanskaan ja Norjaan. Hyökkäyksestä Ranskaan tuli Saksalle huomattavan menestyksekäs, ja se kukisti länsiliittoutuneet nopeasti nykyaikaisella ja moottoroidulla sodankäynnillä, jota on kutsuttu myös salamasodaksi. Taistelu päättyi Ranskan antautumiseen ja käynnisti Saksan miehitysvallan, joka kesti vuoteen 1944 asti.
Operaatiosuunnittelu pienoiskuva|vasen|Saksan sodanjohtoa vuonna 1940: etualalla pöydän ääressä Walther von Brauchitsch, Wilhelm Keitel, Adolf Hitler ja Franz Halder. Saksalaisten hyökkäyssuunnittelu alkoi syyskuun 1939 viimeisellä viikolla, ja Adolf Hitler valvoi henkilökohtaisesti kevään hyökkäyksen valmistelua. Suunnitelman laatimisen hän antoi kenraali Franz Halderin tehtäväksi.Beevor 2012, s. 58 Hitlerin mukaan Ranskan nopea kukistuminen saisi Britannian antautumaan, ja hyökkäyksen hän kaavaili alkavan jo loka–marraskuun aikana. Hitler korosti tarvetta kiirehtimiseen, jotta länsivalloilla olisi vähemmän aikaa varustautua.Kershaw 2010, s. 527–530 Olennaista oli myös suojella Ruhrin aluetta, joka oli Saksan teollisuudelle tärkeä ja johon ranskalaisten pelättiin hyökkäävän. Hyökkäyksen länteen oli määrä antaa Saksalle niin puskurivyöhyke Ruhrin puolustamiseksi kuin lento- ja laivastotukikohtia rannikolle. Lisäksi Hitlerin mielestä nopeus vähentäisi todennäköisyyttä sille, että Yhdysvallat liittyisi sotaan.Beevor 2012, s. 90Kershaw 2010, s. 539–540 Kenraaleilleen hän perusteli länsivaltojen kukistamisen kiireisyyttä myös sillä, ettei Neuvostoliitto olisi ikuisesti Saksan liittolainen, vaan se voisi myöhemmin muodostaa uhan idästä.
Sotilasjohto piti kuitenkin vuodenaikaa myöhäisenä sekä joukkojen mobilisoimista ja varustelua vaikeana: asevoimia vaivasi Puolan offensiivin jäljiltä vakava ammus- ja varustepula. Iso osa saksalaisten panssarivaunuista oli vaurioitunut Puolassa, ja miltei kolmasosa ilmavoimien koneista oli joko menetetty tai vaurioitunut. Lisäksi hyökkäyksen pelättiin pitkittyvän, kuten ensimmäisessä maailmansodassa, eivätkä Saksan raaka-aineet olisi riittäneet pitkään sotaan. Hitler perusteli, että Ranskan ja Benelux-maiden hiili- ja teräsalueiden valtaaminen helpottaisi raaka-ainepulaa. Sodanjohto kuitenkin arvioi, että hyökkäys olisi realistinen aikaisintaan vuonna 1941 tai 1942. Kenraalieversti Walther von Brauchitsch piti suunnitelmaa katastrofaalisena ja koki Hitlerin aliarvioivan Ranskan. Franz Halder piti Belgian rannikolle pääsemistä ”utopistisena”, ja hän ehdotti jopa Hitlerin pidättämistä siinä tapauksessa, että tämä antaisi hyökkäyskäskyn. Kenraaleilla oli epäluuloja salamasodan onnistumiseen lännessä, jossa olisi vastassa paremmin varustellut joukot kuin Puolassa, ja jossa maasto olisi haastavampi panssariesteineen ja linnoitteineen. Lisäksi länsivalloilla oli huomattavasti pommikoneita, ilmatorjuntaa ja ylivoimainen tykistö.
6. lokakuuta 1939 pitämässään puheessa Hitler esitti länsivalloille rauhantarjouksen mutta sai pian sekä Ranskalta että Britannialta kielteisen vastauksen. Hitler antoi 5. marraskuuta 1939 hyökkäyskäskyn: kenraalien vastustuksesta huolimatta länteen hyökättäisiin jo 12. marraskuuta.Kershaw 2010, s. 533 Hyökkäyssuunnitelma sai koodinimen Fall Gelb eli suomeksi ”operaatio Keltainen”. Se perustui ensimmäisen maailmansodan Schlieffen-suunnitelmaan, johon oli lisätty hyökkäys myös Alankomaiden kautta kiertäen. Sen tarkoituksena oli saartaa koko Ranskan armeija, jonka päävoimat tukeutuivat vahvasti linnoitettuun Maginot-linjaan. Schlieffen-suunnitelma ensimmäisessä maailmansodassa oli tehokkaan alun jälkeen tyrehtynyt ja muuttanut sodan asemasodaksi.
Hyökkäyksen lykkääminen Marraskuulle kaavailtua hyökkäystä oli pakko lykätä huonon sään vuoksi 16. tammikuuta 1940 asti. Tammikuun alkupuolella ongelmaksi koitui kuitenkin yllättävä lento-onnettomuus: Saksan ilmavoimien yhteyslentokone, jonka kyydissä oli hyökkäyssuunnitelmat, teki pakkolaskun puolueettomaan Belgiaan. Koska vaara suunnitelmien vuotamisesta oli suuri, Hitler siirsi hyökkäystä kevääseen.Messenger, s. 61 Belgialaiset välittivät suunnitelmista yhteenvedon Britannialle ja Ranskalle mutta eivät luopuneet puolueettomuudestaan, vaikka vuotaneiden suunnitelmien mukaan juuri Belgia oli vaarassa joutua Saksan hyökkäyksen kohteeksi.
Suunnitelmat käsiinsä saaneet liittoutuneet olettivat hyökkäyksen alkavan pian ja siirsivät Koillis-Ranskaan sijoitetut joukot Belgian rajalle. Kun Saksa huomasi joukkojen siirron, hyökkäyssuunnitelma oli pakko arvioida uudelleen. Liittoutuneille saksalaiskoneen pakkolasku oli lopulta epäonni, sillä se sai saksalaiset kehittämään rohkeamman ja yllätyksellisemmän suunnitelman paljastuneen suunnitelman tilalle.Beevor 2012, s. 91 Ranskan kukistumisen jälkeen liittoutuneet jopa uskoivat hyökkäyssuunnitelman vuotamisen olleen saksalaisten tekaisema harhautus, vaikka tosiasiassa lento-onnettomuus oli aito.Beevor 2012, s. 103 Operaation toistuvat lykkääntymiset antoivat Saksalle myös mahdollisuuden täydentää ammusvarastojaan.Beevor 2012, s. 118
Uusi suunnitelma pienoiskuva|Mansteinin hyökkäyssuunnitelma Ranskaan. Niin Hitler kuin kenraaliluutnantti Erich von Manstein eivät vakuuttuneet Schlieffen-suunnitelmaan perustuvasta hyökkäyssuunnitelmasta ja haikailivat operaatioon yllätysmomenttia.Kershaw 2010, s. 543 Hitlerin tietämättä von Manstein oli laatinut Heinz Guderianin avustuksella korvaavan suunnitelman, jonka perusajatus oli, että länsiliittoutuneet olettaisivat Saksan hyökkäävän Schlieffen-suunnitelman mukaan ja siirtäisivät joukkonsa Belgiaan. Samaan aikaan Maginot-linjalla aiheutettaisiin pieniä kahakoita harhautukseksi. Todellisuudessa Saksa hyökkäisi panssaridivisioonilla vaivihkaa Luxemburgin sekä Ardennien vaikeakulkuisen maaston läpi ja pääsisivät ranskalaisten ja brittien selustaan. Kun hyökkäys etenisi Pohjois-Ranskaa pitkin Englannin kanaalille, länsiliittoutuneet jäisivät ansaan. Guderianin mukaan panssaridivisioonien käytössä keskeisintä oli nopeus, ja hän laskelmoi, että Maasjoen yli tulisi päästä neljässä päivässä. Suunnitelmaa on luonnehdittu uhkapeliksi.
Kenraalieversti Gerd von Rundstedt kannatti von Mansteinin suunnitelmaa, mutta maavoimien pääesikunta ei hyväksynyt sitä, eikä kenraalieversti von Brauchitsch suostunut edes keskustelemaan suunnitelmasta. Helmikuun 1940 aikana Hitler kuitenkin vaikuttui von Mansteinin kaavailemasta pihtiliikkeestä, jota hän piti kaipaamanaan tyrmäysiskuna länsilittoutuneita vastaan.Beevor 2012, s. 91, 97, 102–103 Hyökkäyssuunnitelmaa on sittemmin kutsuttu ”sirpinsivallukseksi” ().Sichelschnitt-termin suomennoksissa pientä vaihtelua: ”sirpinsivallus” (Beevor 2012, s. 103), ”sirpinveto” (Kershaw 2010, s. 544), ”sirpin leikkaus” (Roberts 2010, s. 106) ja ”sirpin isku” (Fischer 2010, s. 71). Hitler ennusti hyökkäyksen päättyvän ”maailmanhistorian suurimpaan voittoon”Beevor 2012, s. 99, ja armeijoilleen antamassaan julistuksessa hän sanoi taistelun ”ratkaisevan Saksan kansakunnan kohtalon seuraavaksi tuhanneksi vuodeksi”. Ranskan hän odotti antautuvan noin kuudessa viikossa, ja arvio osuikin lopulta oikeaan.Beevor 2012, s. 101 Sen sijaan hyökkäys Ranskaan jo vuoden 1939 lopulla olisi historoitsija Antony Beevorin mukaan todennäköisesti päättynyt Saksan kannalta katastrofiin.
Norjan valtaus ennen hyökkäystä Ranskaan Lyhyellä varoitusajalla laadittu hyökkäys Tanskaan ja Norjaan lykkäsi Saksan hyökkäystä Ranskaan edelleen. Hyökkäyssuunnitelmaa sekä länteen että pohjoiseen työstettiin samaan aikaan. Osa sodanjohdosta piti hyökkäystä Pohjoismaihin riskialttiina sivuaskeleena, joka hankaloittaisi jo ennestään vaarallista Ranskan offensiivia.Beevor 2012, s. 92 Hyökkäystä Ranskaan lykättiin lopulta yhteensä 29 kertaa.Fischer 2010, s. 56 Kun hyökkäystä ei kuulunut, länsiliittoutuneet alkoivat jopa epäillä, ettei Saksalla olisi rohkeutta hyökätä. Hitlerin epäiltiin hyökkäävän etelään Balkanille, ja odottamattomana pidettiin etenkin sitä, että Saksa hyökkäisi samanaikaisesti neljään maahan eli Alankomaihin, Belgiaan, Luxemburgiin ja Ranskaan.Beevor 2012, s. 100
Tanskan ja Norjan valtaus alkoi 9. huhtikuuta 1940. Tanska antautui jo ensimmäisen päivän aikana. Norjan vastarinta kesti pidempään, mutta maa antautui kesäkuussa sen jälkeen, kun Saksa oli hyökännyt Ranskaan ja länsiliittoutuneet vetäytyneet Pohjois-Euroopasta.Beevor 2012, s. 97
Joukkojen vahvuus Saksa keskitti kolme armeijaryhmää länsirajalleen valmiina salamasotaan. Rajan takana oli hieman alle miljoona ranskalaista ja brittiläistä sotilasta. Saksan ja liittoutuneiden sotavoimat olivat taistelun alkaessa kutakuinkin yhtä vahvat. Saksalla oli enemmän lentokoneita mutta vähemmän panssarivaunuja. Joukkojen tasaväkisyyden vuoksi taktiikasta ja strategiasta tuli ratkaisevan tärkeää.Fischer 2010, s. 57 Toisaalta Saksa käytti panssarivaunujaan tehokkaammin, sillä ne koottiin panssaridivisiooniksi, siinä missä Ranska jakoi panssarinsa jalkaväen käyttöön ja mitätöi niiden määrällisen ylivoiman. Ranskan panssarijoukot oli puutteellisesti koulutettuja, ja liittoutuneilta puuttuivat tehokkaat panssarintorjuntatykit ja tehokas ilmatorjunta.Beevor 2012, s. 98 Ranskalaisten aseet ja taktiikat olivat vanhentuneita.Kershaw 2010, s. 547 Myös Ranskan ilmavoimat oli heikot, ja se luotti lähinnä Britannian ilmavoimiin. Iso-Britannia oli kuitenkin haluton lähettämään lentokoneitaan Ranskaan ja piti ilmavoimiensa ensisijaisena tehtävänä oman maansa suojelemista.Beevor 2012, s. 99
Liittoutuneet eivät olleet ottaneet oppia Puolan offensiivista, jossa Saksa oli lamauttanut vihollisen ilmavoimat ja iskenyt nopeilla panssarihyökkäyksillä. Liittoutuneilla ei ollut yhteistä johtoa, kuten oli ollut vielä ensimmäisessä maailmansodassa. Heikon johdon lisäksi operatiivista kykyä heikensivät alkeelliset radiot. Myös yhteistyössä naapurimaiden kanssa oli puutteita: Belgia ja Alankomaat eivät liittyneet puolustusvalmisteluihin, sillä ne pitivät kiinni puolueettomuudestaan ja välttivät provosoimasta Saksaa.
Hyökkäys
Taistelut 10.–20. toukokuuta thumb|300px|right|Tilanne 10.–16. toukokuuta 1940 Saksan armeija aloitti perjantaiaamuna 10. toukokuuta 1940 kello 05.35 hyökkäyksensä länteen.Fischer 2010, s. 58 Ensimmäisinä osastoina olivat kaksi erikoisyksikköä, Brandenburg-rykmentti ja laskuvarjojääkärit, joiden tehtävänä oli vallata muun muassa Eben-Emaelin linnake 6. armeijan reitillä, Hollannin lentokentät sekä tärkeimmät sillat 18. armeijan reitillä. Samanaikaisesti näiden operaatioiden kanssa Saksan ilmavoimat pommittivat Belgian lentokenttiä sekä muita valittuja kohteita. Armeijaryhmä A:n (2. (von Weichs), 4. (von Kluge), 12. (List) ja 16. armeija (Busch) yhteensä 44 divisioonaa) komentajanaan kenraalieversti Gerd von Rundstedt hyökkäsi 12. toukokuuta Luxemburgiin, joka oli luottanut puolueettomuuteensa ja tuli siten yllätetyksi.
Armeijaryhmä B:n (18. (von Klücher) ja 6. armeija (von Reichenau) yhteensä 30 divisioonaa) komentajanaan Fedor von Bock hyökkäsi Belgiaan ja Armeijaryhmä C (1. (von Witzleben) ja 7. armeija (Dollman) yhteensä 17 divisioonaa) komentajanaan Wilhelm von Leeb teki harhautushyökkäyksiä Ranskan Maginot-linjaa vastaan. Maavoimien hyökkäystä edelsivät raskaat pommitukset. Belgian tärkein rajalinnoitus Eben-Emael joutui saksalaisten laskuvarjojääkärien käsiin jo ensimmäisenä päivänä.
Alankomaat antautuu