Bruno Manser (25. elokuuta 1954 – oletettu kuolleeksi 10. maaliskuuta 2005) oli sveitsiläinen ympäristönsuojelija ja ihmisoikeusaktivisti. Vuosina 1984–1990 hän oleskeli penan-heimon luona Malesiassa ja organisoi alkuperäiskansojen sademetsien tiesulkuja Sarawakissa puuyhtiöitä vastaan. Palattuaan metsistä vuonna 1990 hän osallistui julkiseen aktivismiin sademetsien suojelun ja alkuperäiskansojen, erityisesti penanien, ihmisoikeuksien puolesta, mikä johti konfliktiin Malesian hallituksen kanssa. Hän perusti myös sveitsiläisen kansalaisjärjestön Bruno Manser Fondsin vuonna 1991. Manser katosi viimeisellä matkallaan Sarawakiin toukokuussa 2000, ja hänet oletetaan kuolleeksi.
Varhainen elämä ja koulutus Bruno Manser syntyi Baselissa Sveitsissä 25. elokuuta 1954. Nuorena Manser oli vahvatahtoinen ja itsenäinen ajattelija. Hänen vanhempansa toivoivat hänen tulevan lääkäriksi, mutta hän hankki itselleen lääketieteellistä tietämystä vain itseopiskelemalla.
19-vuotiaana Manser tuomittiin kolmeksi kuukaudeksi Luzernin vankilaan kieltäydyttyään ideologisista syistä Sveitsin pakollisesta asepalveluksesta. Män tunsi Gandhin satyagraha-filosofian, mutta ei ole varmaa, kuinka syvällisesti hän oli perehtynyt Tolstoin, Thoreaun tai Martin Luther Kingin väkivallattomiin ideologioihin. Vapauduttuaan vankilasta vuonna 1973 Manser vietti seuraavat kaksitoista vuotta erakkona Sveitsin Alpeilla. Hän eli itsenäisesti: valmisti tiiliä, kutoi ja ompeli omat vaatteensa ja kengänsä, piti mehiläisiä sekä harjoitti vuorikiipeilyä. Tämä elämäntapa ennakoi myöhemmin hänen yksin tekemiään retkiä Malesiaan, Meksikoon, Kongoon (Zaire) ja Alaskaan.
30-vuotiaana Manser lähti Borneolle inspiroiduttuaan halusta elää ilman rahaa ja tutustuakseen alkuperäiskansaan, joka eli vielä lähellä juuriaan. Hänen tavoitteenaan oli löytää modernin yhteiskunnan rakenteista vapautunut elämäntapa.
Penanien etsintä Vuonna 1983 Manser muutti Malesian Terengganun osavaltioon ja asui siellä paikallisen perheen luona.
Manser liittyi ensin englantilaiseen luolaretkikuntaan, joka tutki Gunung Mulun kansallispuistoa. Retkikunnan jälkeen hän lähti syvemmälle Sarawakin viidakoihin aikomuksenaan löytää ”ihmisyyden syvin olemus” ja ”ihmiset, jotka elävät edelleen lähellä luontoa”. Vuonna 1984, oppiessaan lisää sademetsistä, Manser kuuli penan-nimisestä nomadiheimosta. Saatuaan lisätietoja heimosta hän päätti yrittää asua heidän keskuudessaan muutaman vuoden ja matkusti Itä-Malesian Sarawakin osavaltioon turistiviisumilla. Hänen Malesian-viisuminsa vanheni 31. joulukuuta 1984
Elämää penanien kanssa Manser vietti kuusi vuotta (1984–1990) penanien kanssa, oppi selviytymään viidakossa ja tutustui heidän kulttuuriinsa. Oleskelunsa aikana Manser omaksui penanien elämäntavan. Hän pukeutui lannevaatteeseen, metsästi puhallusaseella ja söi kädellisiä, käärmeitä ja saagoa. Manserin päätökselle elää penanien jäsenenä naurettiin länsimaissa, ja hänet leimattiin ”valkoiseksi Tarzaniksi”. Penanien keskuudessa Manser tunnettiin kuitenkin nimellä ”Laki Penan” (Penanin mies), ansaittuaan hänet vastaanottaneen heimon kunnioituksen.
Manser myös dokumentoi ahkerasti sademetsien kasvi- ja eläinlajeja, penanien kulttuuria sekä metsien tuhoa ja siihen liittynyttä vastarintaa. Hän tuotti tarkkoja piirroksia, laajoja muistiinpanoja, äänitallenteita sekä yli 10 000 valokuvaa. Aineisto on arvokasta etnografista ja lähihistoriallista materiaalia. Christoph Merian Verlag -kustantamo Baselissa julkaisi nämä muistikirjat vuonna 2004 nimellä "Diaries from the Rainforest". Manserin mukaan hän ei kuuden yhteisen vuoden aikana penanien kanssa nähnyt heidän keskuudessaan kiistoja tai väkivaltaa. Manser korosti penanien elämäntavan rauhallisuutta ja metsän merkitystä heidän kulttuurissaan. Hän pyrki ymmärtämään penanien symboliikkaa ja kuvasi heidän elämäänsä väkivallattomana.
Vuonna 1988 Bruno Manser yritti kiivetä Koillis-Borneon Batu Lawin huipulle, jossa hän jäi 24 tunniksi roikkumaan köydessä ennen kuin onnistui saamaan kiinni kallioseinämästä. Penanit karttavat paikkaa pahojen henkien vuoksi, mutta Manser ihaili sen edustamaa koskematonta luontoa. Palattuaan huipulle 12 vuotta myöhemmin Manser näki, kuinka hakkuut olivat tuhonneet metsää: hakkuutiet ja niiden aiheuttama eroosio olivat muuttaneet maiseman tunnistamattomaksi. Manser oli elänyt penanien kanssa kuusi vuotta ja ajanut heidän oikeuksiaan, mutta katsoi suojelutyönsä epäonnistuneen.
Manserin ollessa penanien parissa Sarawakin sademetsiä hakattiin ennätysvauhtia. Vuonna 1985 metsää oli vielä 71,2 prosenttia osavaltion pinta-alasta, mutta vuoteen 2001 mennessä osuus oli laskenut 65,9 prosenttiin. Hakkuut hyödyttivät puuyhtiöitä ja poliitikkoja, mutta uhkasivat alkuperäiskansojen elinympäristöä ja oikeuksia. Manser toi penanien tilanteen kansainväliseen tietoisuuteen, mutta Malesian hallitus torjui kritiikin, kuten myös Al Gorelta ja Iso-Britannian kuningas Charlesilta tulevat huolenilmaukset. Sarawakin metsäkato jatkui edelleen maailman nopeimpana.
Aktivismi Manser piti useita luentoja Sveitsissä ja ulkomailla ja verkostoitui ihmisiin Euroopan unionin ja Yhdistyneiden Kansakuntien sisällä. Aktivistina hän vieraili Amerikan ja Afrikan viidakoissa ja viipyi eri paikoissa aina muutaman viikon ajan kerrallaan.
Lähdettyään Penanista hän palasi sinne lähes joka vuosi seuratakseen hakkuutoimintaa ja auttaakseen kyseistä heimoa, ylittäen Brunein ja Indonesian Kalimantanin rajan laittomasti. Hän huomasi, että hakkuuyhtiöt, kuten Rimbunan Hijau, Samling ja WTK Group, jatkoivat toimintaansa Sarawakin sademetsissä. Tämän seurauksena Manser järjesti Voices for the Borneo Rainforests World Tour -kiertueen lähdettyään Sarawakin metsistä vuonna 1990. Manser, kelabittiaktivisti Anderson Mutang Urud ja kaksi penanilaisheimon jäsentä matkustivat Australiasta Pohjois-Amerikkaan, Eurooppaan ja Japaniin.
17. heinäkuuta 1991 pidetyn 17. G7-huippukokouksen aikana Manser kiipesi omin avuin 9 metriä korkean lyhtypylvään huipulle Lontoon huippukokouksen mediakeskuksen ulkopuolella. Huipulle päästyään hän levitti banderollin, jossa oli viesti Sarawakin sademetsien ahdingosta. Hän kahlitsi itsensä lyhtypylvääseen kahdeksi ja puoleksi tunniksi. Hänen mielenosoituksensa osui samaan aikaan Earth First!:n ja London Rainforest Action Groupin mielenosoitusten kanssa. Poliisi käytti lopulta nostolaitetta päästäkseen lyhtypylvään huipulle ja katkaistakseen hänen ketjunsa. Manser kiipesi alas lyhtypylvästä ilman voimankäyttöä kello 13.40. Hänet vietiin Bow Streetin poliisiasemalle ja pidettiin siellä huippukokouksen päättymiseen asti, jolloin hänet vapautettiin ilman syytteitä rikoksesta.
Myöhemmin vuonna 1991 Manser perusti Bruno Manser Fondsin (BMF), rahaston, jonka tarkoituksena oli auttaa suojelemaan sademetsiä ja alkuperäisväestöä Sarawakissa. Hän johti rahastoa kotoaan Baselista. pienoiskuva|Manser vuonna 1993 nälkälakon aikana Kesäkuussa 1992 Manser hyppäsi laskuvarjolla täpötäydelle stadionille Rio de Janeiron ympäristöhuippukokouksessa Brasiliassa. Joulukuussa 1992 hän johti 20 päivän nälkälakkoa Marubeni Corporationin pääkonttorin edessä Tokiossa. Vuonna 1993 hän aloitti 60 päivän nälkälakon Sveitsin liittopalatsissa painostaakseen Sveitsin liittokokousta trooppisen puun tuontikiellon ja puutuotteiden pakollisen ilmoitusvelvollisuuden täytäntöönpanossa. Nälkälakkoa tuki 37 järjestöä ja poliittista puoluetta. Manser lopetti nälkälakon vasta äitinsä pyynnöstä. Manserin katoamisen jälkeen liittokokous hyväksyi lopulta puutuotteiden julistuksen 1. lokakuuta 2010, ja siirtymäaikaa myönnettiin vuoden 2011 loppuun asti.
Vuonna 1995 Manser matkusti Kongon sademetsiin dokumentoimaan sotien ja metsäkadon vaikutuksia mbuti-kansaan. Vuonna 1996 saksankielisessä ohjelmassa fünf vor zwölf (Yhdellätoista hetkellä) Manser ja hänen ystävänsä Jacques Christinet pudottivat itsensä apukaapelia käyttäen 800 metriä Klein Matterhornin köysiradalle ja ripustivat sinne kookkaita banderolleja. He saavuttivat vaarallisen 140 kilometrin tuntinopeuden ajaessaan itse tekemällään teräspyörillä ja kuulalaakereilla varustetulla ajoradalla.
Vuonna 1997 Manser ja Christinet yrittivät päästä Malesian niemimaalle Singaporesta aikomuksenaan lentää moottorikäyttöisellä riippuliitimellä vuoden 1998 Kansainyhteisön kisoissa Kuala Lumpurissa. Hänet kuitenkin tunnistettiin rajalla ja häneltä evättiin pääsy Malesiaan. He päättivät tämän jälkeen uida Johorinsalmen yli Malesiaan, mutta hylkäsivät suunnitelman myöhemmin, koska se olisi vaatinut pitkän 25 kilometrin uintimatkan ja suon läpi kulkemisen salmen yli. He suunnittelivat vaihtoehtoisen reitin ja soutivat veneellä Indonesian saarelta Sarawakiin. BMF sai kuitenkin Malesian suurlähetystöltä varoituksen teon seurauksena. Vuonna 1998 Manser ja Christinet matkustivat Bruneiin ja uivat yöllä 300 metriä leveän Limbang-joen yli. Christinet loukkaantui melkein kuolettavasti jokea pitkin ajelehtivien puiden vuoksi. He viettivät kolme viikkoa Sarawakissa piiloutuen poliisilta. Tuona aikana he yrittivät tilata neljä tonnia 25 senttimetrin nauloja, joita penanilaiset olisivat voineet vasaroida puunrunkoihin. Tämä olisi voinut aiheuttaa vakavia vammoja metsureille, jos naulat osuisivat moottorisahoihin.
Vaikutus Vuonna 1986 Manserin edustaja Sveitsissä, Roger Graf, kirjoitti noin kuusikymmentä kirjettä länsimaisille tiedotusvälineille, mutta kukaan ei kiinnittänyt niihin huomiota. Vasta maaliskuussa 1986 Rolf Bökemeier, Hampurissa, Saksassa toimivan GEO-lehden toimittaja, joka oli myös erikoistunut alkuperäiskansoihin, kirjoitti Grafille vastauskirjeen. Lokakuussa 1986 GEO julkaisi 24-sivuisen artikkelin otsikolla ”Teillä on maailma - jättäkää meille metsä!”, joka sisälsi valokuvia Manserin kanssa tehdyistä peiteoperaatioista sekä Manserin piirustuksia. Artikkeli julkaistiin myöhemmin uudelleen Australiassa, Japanissa ja Kanadassa, mikä herätti ihmisoikeus- ja ympäristöjärjestöjen sekä vihreiden parlamentaarikkojen huomion ympäri maailmaa.
Kuultuaan Manserin toimista silloinen edustajainhuoneen jäsen Al Gore tuomitsi hakkuutoiminnan Sarawakissa. Myös prinssi Charles kuvaili penanilaisten kohtelua ”kansanmurhaksi”. BBC ja National Geographic Channel tuottivat dokumentteja penaneista, ja penanien tarinoita esitettiin myös ABC:n Primetime Live -ohjelmassa. Universal Studios alkoi kehittää toimintaseikkailu-kauhukäsikirjoitusta, jossa penanit käyttivät metsätietämystään pelastaakseen maailman katastrofilta. Penanista kirjoittivat myös Newsweek, Time ja The New Yorker. Warner Brosin käsikirjoittaja David Franzoni kehitti myös käsikirjoituksen nimeltä My Friend Bruno allekirjoitettuaan sopimuksen Manserin kanssa tammikuussa 1992. Manser sai 20 000 dollaria vuodessa vuoteen 1998 asti oikeuksista kuvata elämänsä. Epätyydyttävän lopun vuoksi studio ei kuitenkaan ottanut käsikirjoitusta haltuunsa.
Malesian viranomaisten vastaus Manserin teot herättivät Malesian viranomaisissa vihaa, ja he julistivat hänet ei-toivotuksi henkilöksi maassa. Hänen kiinniotostaan luvattiin 30 000–50 000 Yhdysvaltain dollarin välinen palkkio, joka on levinnyt suusanallisesti, mutta palkkion lähde on tuntematon. Vuoteen 1990 mennessä Malesia julisti Manserin ”valtion ykkösviholliseksi” ja lähetti erikoisyksiköitä etsimään häntä. Käyttäen väärennettyä passia ja muuttaen hiustyyliään, Manser palasi Sveitsiin vuonna 1990 tiedottaakseen yleisölle Sarawakin tilanteesta sveitsiläisten tiedotusvälineiden kautta.
Malesian liittovaltion hallituksen vastaus Malesian pääministeri Mahathir Mohamad syytti Manseria lain ja järjestyksen häiritsemisestä. Mahathir kirjoitti Manserille kirjeen, jossa hän kertoi, että ”on aika lopettaa ylimielisyytesi ja sietämätön eurooppalainen ylivoimaisuutesi. Et ole yhtään parempi kuin penanilaiset.”
Sarawakin osavaltion hallituksen vastaus